Tietoa mainostajalle ›

Apua, puhun murretta

Asia iski tajuntaan vasta näin kypsässä, pian 32 vuoden iässä. Olen aina olettanut, että puhun hyvin neutraalisti satakuntalaiseksi, koska sekä isäni että äitini olivat luopuneet pääosin murteistaan ja koska olen asunut jo yli 12 vuotta pääkaupunkiseudulla. En ole kuullut juuri muiden kommentoivan murteellista puhetapaani kuin Jaakon, joka on väittänyt, että puhun turkulaisittain. Olen tuhahdellut hänelle epäuskoisena ja kuitannut asian niin, ettei yksinkertaisesti ole mahdollista, että puhun turkulaisittain: jos jotain murretta puhun, niin kotiseutuni lounaista välimurretta murretta, tarkemmin alasatakuntalaista murretta. Olenhan FM, erikoisalanani suomen kieli ja vielä tarkemmin puhekieli ja murteet. Kyllähän minä jos joku tiedän, miten puhun.

Olen harvemmin kuullut, miten puhun, sillä oman pään suodattamaa live-puhetta ei lasketa. Olen toimittajanakin usein hyvin old school -menetelmillä liikenteessä, toisin sanoen en oikeastaan koskaan käytä nauhuria haastattelujen nauhoittamiseen – ainoastaan silloin, kun teen haastattelun englanniksi. Haastattelin kuitenkin perjantaina kirjaani varten erästä asiantuntijaa ja nauhoitin kaksituntisen keskustelun. Kun litteroin nauhaa kotona, huomasin melkeinpä järkytyksekseni, että puhun murretta. Vieläpä lievästi lounaissuomalaisittain eli ns. turkulaisittain vääntäen, kuten Jaakko on minua aina matkinut. Eikä se ole mikään ihme, sillä äitini on Perniöstä ja myös oman kotiseutuni murre on saanut paljon vaikutteita lounaismurteista.

Puhumattakaan muuten siitä, että oma ääneni kuulosti nauhlta kuunneltuna kamalalta, mutta se nyt on ihan perusjuttu: varmaankin jokainen sanoo oman äänensä kuulostavan rumalta, kun kuulee sen muualta kuin suoraan omasta suustaan. En käsitä mistä se johtuu. Miksi oma ääni kuulostaa nimeomaan aina epämiellyttävältä, eikä vain yksinkertaisesti erilaiselta?

Luulen, että tajusin tämän puheeni murteellisuuden vasta nyt, sillä en ehkä koskaan ole nauhoittanut ja kuunnellut niin rentoa keskustelua kuin perjantainen keskustelu oli. Toki kuuntelen omia Insta-storyjani tai Tyyli.com-TV:n videoitani, mutta niissä poikkeuksetta esiinnyn ja keskityn nimenomaan ulosantiini.

Sain itseni kiinni ajatuksesta, jollaisen en koskaan olisi uskonut pälkähtävän päähäni. Täytyy ehkä kiinnittää huomita puheeseen ja koittaa puhua vähän yleiskielisemmin, jotta kuulostan asiallisemmalta ja vakavastiotettavammalta. Tämän takia ihmiset, kuten äitini, joskus 70-luvulla luopuivat murteistaan. Jotta he eivät kuulostaisi niin maalaisilta. Olin kauhuissani aikoinaan, kun äitini kertoi, että pyrki nuorena tietoisesti eroon murteestaan ja puhui sitä vain perheensä kanssa. Ja nyt tuo sama ajatus oli omassa päässäni. Olen aina ihaillut murteita ja ollut niistä loputtoman kiinnostunut. Ja nyt halusin omastani eroon?

Onhan se tietysti totta, että yleiskieltä puhuva poliitikko kuulostaa virallisemmalta kuin jos hän vaikkapa viäntäisi oikein kertakaikkisen leveää savoa. Ja että kyllähän murteisiin kiinnittää väkisinkin huomiota. Oikein erikoinen puhetapa tai murre saa joskus nauramaankin. On ymmärrettävää, ettei murteellista kieltä ota ihan niin vakavissaan kuin tiukan yleiskielistä.

Olen hämmentynyt. Toisaalta ymmärrän itseäni, kun mietin, että haluaisin jatkossa nimenomaan että minut ja asiani (esimerkiksi kirjani ja sen tärkeä aihe, synnytysmasennus) otettaisiin tosissaan eikä kukaan kiinnittäisi huomiota siihen miten puhun vaan mitä puhun. Toisaalta taas tuntuisi kauhealta koittaa kitkeä itsestään irti juuriaan.

Näitä kotiseutu- ja murreasioita on miettinyt muuten ihan eri kanteilta sen jälkeen, kun on saanut lapsen. Tuntuu väliltä oudolta ajatella, että lapseni on puhdasverinen helsinkiläinen ja puhuu kenties joskus ihan kunnolla helsinkiläisittäin. Ei siinä, että siinä olisi mitään pahaa. Stadin slangikin on yhtä lailla hieno puhekielen muoto kuin maaseutumurteetkin. Mutta se, ettei lapseni ehkä ole tulevaisuudessa yhtään kiinnostunut minulle niin rakkaasta Harjavallasta, sattuu jo valmiiksi sydämeen.

Mitä mieltä te olette aiheesta? Mitä murteita te puhutte ja mitä ajattelette murteita puhuvista ihmisistä? 

Julki-imetys on tasa-arvoasia

Hyvää kansallista imetysviikkoa kaikille! Imetys on ihana asia ja rakastin sitä koko sydämestäni sitten, kun se viimein alkoi meillä sujua. Kirjoitan imetyksestä myös paljon kirjassani.

Imetys on ollut paljon mielessäni, vaikka omasta viimeisestä imetyskerrasta on jo puolisen vuotta aikaa. Näin erään äidin imettävän pr-toimiston pressipäivillä ja koko kroppaani säväytti sellainen ihana, lämmin tunne, kun näky sai muistamaan, miten ihanaa imetys oli. Vaikka tuo näkemäni imetettävä vauva oli pienen pieni ja itselläni sen ikäisen imettäminen oli kuin kauhuelokuvaa, silti lämpimät muistot valtasivat mielen.

Muutama päivä sitten istuin pienessä ravintolassa naisen vieressä, joka yritti imettää pientä vauvaansa paidan alla. Vauva ei suostunut syömään. Teki mieli sanoa, että älä ainakaan minusta välitä, voit imettää täysin vapaasti, ei tarvitse piilotella. Minusta on niin kurjaa, että äidit joutuvat häpeilemään imetystään ja yrittävät piilotella sitä kaikin keinoin. Tietysti ymmärrän, että piilossa imettäminen voi olla myös äidin oma tahto – mutta siihenkin vaikuttavat usein muiden ihmisten oletettu paheksunta. Minäkään en uskaltanut imettää kovin näkyvästi, mutta todennäköisesti olisin uskaltanut, jos olisin kokenut asenteet julki-imetystä kohtaan myönteisemmiksi.

Naisten pitäisi voida imettää missä, milloin ja miten haluavat – se on kaiken muun lisäksi tasa-arvoasia.  Luen nyt kolmatta kertaa upean feministin, toimittaja-kirjailija Anu Silfverbergin maanmainiota Äitikorttia, jota käytän kirjassanikin lähteenä. Siinä Silfverberg kehottaa puolustamaan imetysvapautta nimenomaan tasa-arvoargumentilla, ei sen luonnollisuudella. Luonnollisuusargumentti kun on paljon helpompi kumota – monet muutkin yksityiseksi koetut asiat kun ovat niin ikään luonnollisia.

Julkisella paikalla imettämisen ei tarvitse sopia kaikille siksi, että se on luonnollista. Sen täytyy sopia kaikille siksi, että ilman sitä imettävät naiset eivät koskaan pääsisi mihinkään. Ne, jotka sanovat, että lapsia saaneet voisivat imettää kotonaan, haluavat oikeasti sanoa: naisten pitäisi jäädä kotiin ja sulkea ovi takanaan.

Tässä maailmassa kuitenkin syntyy lapsia, eivätkä ne ole asia, joka kuuluu yksityiden piiriin, kotiin. Lapset kuuluvat maailmaan, ja niiden äidit totta vie varsinkin kuuluvat maailmaan myös. Jos nainen pystyy istumaan tuntemattoman vieressä paljaana ja epävarmana elämäntilanteessa, jossa hänen elämänsä on mullistunut täysin ja hänen ruumiinsa yllättäen alkanut tuottaa ruokaa, olisi kohtelias läsnäolon suvaitseminen vähintä, mitä tuntematon voi tässä tilanteessa tehdä. 

Feministisen kysymyksen tunnistaa siitä, että jotakin asiaa (lapsen ruokinta, lähestyvä tai juuri päättynyt sota, kansantalouden taantuma) käytetään perusteluna sille, että naisten ja miesten elinpiirit erkanevat. Imetys on tästä lähes tyylipuhtain esimerkki. Ne, jotka väittävät, että äiti on pienen vauvan ensisijainen hoitaja, viittavat aina jossain vaiheessa imetykseen. Imetys on sukupuolittuneen vanhemmuuden tärkein peruste ja syy. Se nostaa äidin kodin keskelle jalustalle ja pelkistää toisen vanhemman vain apuriksi. 

Olenko sanonut, että rakastan Anu Silfverbergiä? Kursivoitu teksti on hänen kirjastaan Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä (Teos 2013).

Ammattini plussat ja miinukset: toimittaja

Innostuin Julian ja Marin inspiroimana miettimään ammatini plussia ja miinuksia. Plussia tuli tietysti helpommin mieleen, mutta jotain negatiivistakin keksin. Tähän liittyen saa myös kernaasti kysyä, media-ala kun on varmasti edelleen hyvin haluttu ja kiinnostava. Vastaan siis nyt toimittajan ominaisuudessa, vaikka koen bloggaajan ja nyttemmin myös kirjailijan olevan ammattejani.

Plussat

+ Yksikään päivä ei ole samanlainen

Klisee mutta totta. Toimittajana en juuri näperrä samojen asioiden parissa päivästä toiseen vaan aiheet vaihtuvat tiuhaan koko ajan eikä aamulla voi täsmälleen tietää, mitä päivä tuo tullessaan. Tämä tietysti korostuu eniten uutistoimituksessa, missä toimittaja ei välttämättä tiedä aamulla, missä maassa tulee iltapäivällä olemaan. Minun työni lifestyle-toimituksessa on sentään vähän paremmin ennakoitavissa. Olen miettinyt paljon sitä, etten ehkä koskaan haluaisi olla esimies, koska en haluaisi puurtaa tylsien budjettien tai työvuorojen kanssa tai istua alvariinsa palavereissa. Olen hakeutunut alalle, koska rakastan kirjoittamista ja kuvaamista. Minusta ei ehkä olisi ohjaamaan työtä, jota rakastan vaan haluan tehdä sitä itse.

+ Uuden oppiminen

Tiedonjanoiselle mediatalo työpaikkana on tietysti paratiisi. Aika usein pääsee selvittämään perin pohjin asiaa, josta ei välttämättä ole mitään tietoa alun perin. Vuosia sitten me verkkotoimittajat teimme juttuja kaikista aiheista eli emme olleet erikoistuneet niin tiukasti kuin nykyisin. Varsinkin yövuoroissa oli otettava tekoon aihe kuin aihe. Kerran kun olin yövuorossa, tuli joku tärkeä lätkämatsi eikä auttanut muu kuin kirjoittaa siitä. Huolimatta siitä, etten tiennyt jääkiekosta tuon taivaallista. Tuo lätkäjuttu on yksi suurimmista ylpeyden aiheistani koko urallani. Jaakko nimittäin luki sen ja oli sitä mieltä, että se oli oikein kelpo raportti, josta ei voi päätellä, että kirjoittaja on täysummikko.

+ Luovuus irti

Kirjoittaminen on tietysti suurin intohimoni ja pääsen vapaasti käyttämään luovuuttani sillä saralla. Ainakin omassa työpaikassani saisin halutessani tehdä vaikka mitä muutakin, vaikka olenkin kirjoittava toimittaja. Aikoinaan meillä taitettiin enemmän kuvia ja nostoja netissä, mutta nyt nuo ovat melkein täysin automatisoituja. Nautin tuosta ”taittamisesta” kyllä täysin rinnoin. Nyt olen innostunut videoiden tekemisestä (kuvaamisesta lähinnä, en vielä editoimisesta). Pääsen myös valokuvaamaan ja operoimaan somessa mielin määrin. Meillä tehdään myös radiouutisia ja niitäkin voisi päästä halutessaan tekemään, mutta taidan olla ainakin vielä liian pelokas suoriin lähetyksiin.

Miinukset

– Istuminen

Tämä on omassa työssäni ehdottomasti viheliäisin asia. Istumisesta eivät tietenkään kaikki toimittajat kärsi. Jotkut ovat jatkuvassa liikkeessä, juttukeikoilla ja niin pois päin, mutta minun työhöni verkkotoimittajana on kuulunut jo seitsemän vuoden ajan koneella istuminen. Lisäksi ainakin minusta tuntuu, että työpäivät ovat niin intensiivisiä, etten malta lähteä välillä jalottelemaan ja venyttelemään, vaikka pitäisi. Istuminen on aiheuttanut vaikka ja mitä selkävaivaa. Haluaisin kokeilla erilaisia tuoleja vaivoihini, tällä hetkellä käytössäni on satulatuoli ja tietysti pöytä, jonka korkeutta voi säädellä. Pitäisi muistaa seisoa enemmän työpisteellä.

– Alan muutokset

Alaa runnovat muutokset voi kokea myönteisinä ja kielteisinä. Toisaalta vanhempien toimittajien voi olla vaikea päästä mukaan jatkuviin työnkuvan muutoksiin – jotkut haluaisivat tehdä rauhassa pitkiä juttuja paperiseen lehteen, jonka kuvituksen ja taiton tekevät muut ammattilaiset. Tällä hetkellä toimittajan täytyy kuitenkin olla monimediatoimittaja ja mitä enemmän kaikkia mahdollisia ohjelmia ja koneita hallitset, sen parempi. Olen sanonut nyt kaikille toimittajiksi halajaville, että opettele V I D E O niin hyvin kuin suinkin. Vaikka intohimosi olisi kirjoittaminen. Monipuolisuus ennen kaikkea. Teet taatusti vaikutuksen työhaastattelussa, kun voit sanoa, että hallitset kirjoittamisen lisäksi valokuvaamisen, videoiden kuvaamisen ja editoinnin, kenties myös taittamisen alkeet ja tietenkin somen!

– Vaikea irrottautua

Työmoodista voi olla vaikea irrottautua töiden jälkeen. Välillä tuntuu, ettei voi tehdä mitään ilman, että päässä pyörisi mahdolliset uudet juttuaiheet. Tämä korostuu varmasti etenkin minulla, sillä mietin myös blogiaiheita jatkuvalla syötöllä. Kun selailen nettiä tai somea, juttelen kavereiden kanssa, katson telkkaria, käytän jotain kauneustuotetta, pukeudun jollakin tavalla, syön jotakin – missä tahansa tilanteessa saatan alkaa miettiä, että tästähän täytyy tehdä juttu, millainen juttu, ketä haastattelen, mistä saan tietoa ja niin edelleen. Tästä on todella vaikea päästä eroon lomallakaan. Ainakin aina kun somessa tulee vastaan jokin kiinnostava aihio, täytyy lähettää vinkki toimitukseen, vaikka olisin kuinka lomalla.

– Vaikea pääsy alalle

Minulla on sattunut käymään hyvä tuuri (?) työnhaussa enkä ole joutunut kokemaan, etten millään saisi töitä. Toisaalta olenkin pitänyt jo aika pitkään kiinni hyväksi havaitusta työpaikasta. Muuten hyvät pestit ovat kuitenkin aika kiven alla. En tunne tilastoja, mutta käsittääkseni toimittajiksi valmistuu liikaa nuoria siihen nähden, kuinka paljon työpaikkoja todellisuudessa on. Sanoisin, että alalle haluaville olisi hyvä tähdentää tiettyjä totuuksia alalta ja karistaa jotkut haavekuvat. Vain harvat pääsevät kirjoittamaan täsmälleen niistä aiheista, joista haluaa ja keskittymään aiheisiinsa pitkään ja hartaasti. Jos siis haluat alalle, valmistaudu siihen, ettet välttämättä pääse kirjoittamaan pitkiä reportaaseja paperilehtiin vaan lyhyitä ja nopeita nettipätkiä. Valmistaudu myös siihen, että joudut ainakin alkuun kirjoittamaan aiheista, jotka eivät ole sinulle niitä rakkaimpia. Minäkin olen aina halunnut muotitoimittajaksi, mutta aluksi olin paikallislehden reportteri, sen jälkeen lyhyen aikaa viihdelehdessä, sitten jonkin aikaa poliittisen nuorisojärjestölehden päätoimittaja ja sitten tein pitkään ihan kaikkia mahdollisia aiheita verkkoon. Vasta monen vuoden uurastuksen jälkeen olen vihdoin niiden aiheiden päällä, jotka koen kaikista läheisimmiksi. Jos haluat tälle alalle, älä ole nirso, ole mahdollisimman tehokas, monipuolinen ja rohkea.