Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kaikki järjestyy – sittenkin

Elämäni vaikeimpien kuukausien keskellä olen saanut huomata, että asioilla todellakin on tapana järjestyä. Asiani ovat järjestyneet suorastaan yliluonnollisen hyvin. Jopa niin hyvin, että olen epäillyt, olenko ollenkaan ansainnut niiden järjestyvän niin hyvin. Niin huijarisyndroomainen sitä voi ihminen olla. Että käy läpi ajanjakson, joka on viedä voimat täysin. Rämpii läpi elämänsä vaikeimmat tunteet. Ja silti kokee, ettei ole ansainnut sitä kaikkea hyvää, mitä elämä antaa…

Hyvä onneni alkoi asunnosta. Eräänä mustaakin mustempana päivänä päätin tehdä yhden hyödyllisen asian. Olin huutoitkenyt koko päivän ja soittanut äidille, etten yksinkertaisesti kestä. Etten voi olla yksin, sillä pelkään etten yksinkertaisesti kestä. Puhelun jälkeen sain sen verran voimaa, että päätin tehdä asian, jota olin lykännyt monta viikkoa. Soitin lähes kymmenen vuoden takaiselle vuokraisännälleni ja kysyin, onko vanha asuntoni tyhjillään. Tiesin, ettei asunnossa ollut asunut ketään pitkään aikaan, mutten ollut nähnyt kämppää markkinoillakaan. Vuokraisäntäni vastasi ja sanoi, että asunto oli sinä samaisena päivänä mennyt välittäjälle. Pyysin välittäjän yhteystiedot. Monien mutkien kautta, välittäjän hyvän idean ja varmasti myös asunnon omistajan hyväsydämisyyden avulla pystyin ostamaan itselleni vanhan asuntoni ennen kuin se edes ehti mennä myyntiin.

Jo tieto siitä, että pääsisin takaisin vanhaan rakkaaseen asuntooni, johon liittyi niin paljon ihania muistoja, helpotti pahaa oloani roimasti. Olin ollut pitkään ahdistunut siitä, että joutuisin kenties asumaan jollakin vieraalla asuinalueella kaukana läheisimmistä. Asunto vanhassa tutussa kaupunginosassa aivan parhaan ystäväni naapurissa oli todellinen lottovoitto.

Kaiken asuntohässäkän keskellä pelkäsin myös jääväni kahden asunnon loukkuun. Otin pienen riskin tehdessäni uudet asuntokaupat, kun vanha ei ollut vielä mennyt edes myyntiin. Välittäjä kuitenkin lupaili, ettei vanhan asuntomme myyntiin voisi mennä kolmea kuukautta kauempaa. Lopulta kun saimme nykyisin asuntomme myyntiin, taisi mennä kolme päivää ostotarjoukseen, jonka hyväksyimme. Olin niin huojentunut ja helpottunut, etten osaa edes kuvailla sitä oloa.

Seuraavaksi päänvaivaa aiheutti lapsen tuleva päivähoitopaikka, sillä olimme auttamatta myöhään liikkeellä. Emme voineet hakea paikkaa neljää kuukautta ennen hoidon tarvetta, sillä emmehän edes tienneet, missä seuraavaksi asuisimme. Kun uusi koti oli selvillä, aloin selvittää päivähoitopaikkoja. Tuttuni suosittelivat erästä päiväkotia, mutta kun viimein sain kiireisen päiväkodinjohtajan kiinni, hänellä oli tarjota vain ei-oota. Kaikki alueen päiväkodit olivat aivan täynnä. Myös eräs yksityinen päiväkoti, joka olisi ollut sijainniltaan ja suuntaukseltaan meille passeli, oli täynnä. Vaihtoehdoiksi jäivät vanha päiväkotipaikka, jonne tulisi julkisilla matkaa uudesta kodistamme 40 minuuttia ja yksityinen päiväkoti, joka ei ollenkaan vakuuttanut, kun kävimme siellä vierailulla.

Eräänä päivänä samainen päiväkodinjohtaja sitten soitti ja oli itsekin ymmällään. Hän sanoi, että harvemmin saa soittaa tällaisia iloisia uutisia, mutta meille oli kuin olikin löytynyt päiväkotipaikka. Päiväkodissa oli ihmetelty ja laskeskeltu moneen kertaan ja lopulta oli tajuttu ilmeisesti, että eräs lapsi oli laskettu epähuomiossa kahteen eri ryhmään. Elli pääsisi vielä erääseen erikoisryhmään, jonne erityisesti olisin hänet halunnut ja jonne ei ainakaan pitänyt olla mitään mahdollisuuksia mahtua.

Tämä kaikki hyvä onni ja asioiden järjestyminen pelottaa minua edelleen – jännitän koko ajan, että joku menee vielä pieleen. Pelkäsin edes kirjoittaa asiasta tänne blogiin, koska pelkään, että jinxaisin vielä jotenkin koko homman huutelemalla hyvää onneani kaikille.

Mutta ehkä mä tosiaan olen ansainnut tämän kaiken hyvän. Uuden alun.

Ikuisesti kiitollinen – haikeat hyvästit perhepäivähoitajalle

Päivähoidon aloitus on varmasti jonkinlainen koettelemus jokaiselle vanhemmalle. Toisaalta se voi olla valtava helpotus: pääsee vauva- tai pikkulapsikuplasta viimein ihmisten ilmoille ja omien töiden pariin. Olemaan muutakin kuin äiti tai isä. Toisaalta napanuora voi olla vielä aika tiukasti kiinni. Pelottaa, että miten se nyt pärjää, jääkö itkemään äidin tai isän perään ja ikävöikö murheellisena koko päivän.

Näitä ajatuksia minäkin kävin läpi kaksi ja puoli vuotta sitten. Olin jutellut päivähoidosta lähinnä Harjavallassa asuvien ystävien kanssa, joiden lapset olivat perhepäivähoidossa. En ole itse ollut koskaan päivähoidossa eikä minulla siis ollut minkäänlaisia omia kokemuksia siitä. Harjavallassa monet ystäväni olivat aikoinaan nimenomaan perhepäivähoidossa ja tuntuivat viihtyvän sellaisessa.

Minulle tuli oman lapsen kanssa vahva tunne, että toivoisin herkkää lastani hoidettavan nimenomaan kodinomaisessa ympäristössä, pienessä porukassa. En muista, harkitsinko edes oikeastaan muunlaista hoitomuotoa kuin perhepäivähoitoa. Jotkut suhtautuivat epäilevästi perhepäivähoitoon, mutta koin sen aina meille ensisijaiseksi vaihtoehdoksi.

Kun lapseni kaksi ja puoli vuotta sitten piti jättää ensimmäistä kertaa työpäivän ajaksi hoitoon, jouduin jättämään taakseni itkevän taaperon. Autossa aloin itsekin vollottaa valtoimenaan.

Se taisi kuitenkin olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun lapsi itki äidin perään. Minäkin saatoin luottaa siihen, että vaikka itkua ja ikävää päivän aikana tulisikin, lapseni pääsisi aina lempeän ja huolehtivaisen hoitajansa syliin. Hänen hoidossaan ei koskaan ollut kolmea lasta enempää. Tiesin, että lapseni saisi hänen luonaan kaiken tarvitsemansa huolenpidon.

Hoitopaikka oli kaukana kotoamme ja välillä tuomiset ja viemiset olivat logistisesti täyttä tuskaa. En silti harkinnut hetkeäkään, että olisimme vaihtaneet hoitopaikkaa lähemmäksi kotia. Sellaisen kultakimpaleen olimme hoitajaksi löytäneet.

Tänään perhepäivähoitajamme jää ansaitulle eläkkeelle. Elli sai mitä parhaimman päiväkotipaikan uuden kotimme lähistöltä, mutta ikävä jää silti – ihan valtava ikävä!

Kun mietin sanoja, joita hoitajallemme lausuisin kiitokseksi, tai minkä lahjan antaisin, kaikki tuntuivat täysin mitäänsanomattomilta siihen nähden, mitä hän on meille antanut. Hän on ottanut lapseni kotiinsa kahdeksi ja puoleksi vuodeksi, tehnyt ruoat, opettanut pöytätavat, lohduttanut, kuunnellut lukemattomat kiukut, laulattanut, leikittänyt, nukuttanut, pukenut ja opettanut pukemaan, vaihtanut vaipat, pyyhkinyt pyllyt ja keksinyt mitä kivointa tekemistä lapselleni työpäivieni ajaksi. Elli on nauttinut yhteisistä leivontahetkistä ja retkistä. Erityisesti hän on kuulemma nauttinut kävelystä ulkona, maalaamisesta ja piirtämisestä.

En voi mitenkään kiittää tarpeeksi. Olen onnellinen ja kiitollinen, että Elli sai viettää ensimmäiset vuotensa lempeän, osaavan ja kaikin puolin hienon kasvattajan kanssa.

”Mennään tapaamaan Ailaa sinne eläkkeelle”, sanoi Elli eilen. Sitä toivon itsekin: että voimme olla vielä toistemme elämissä, etteivät tiemme eroa. Olet meille kultaakin kalliimpi.

Minilomalla Ruotsin-serkkulassa

Palasimme alkuviikosta lapsen kanssa antoisalta Ruotsin-matkalta vähän väsähtäneinä mutta monta kokemusta rikkaampina. Siskoni on asunut perheineen Tukholman lähettyvillä jo usean vuoden, mutta ei ole tullut lähdettyä heille vierailemaan. Mutta nyt kun uuteen elämänasenteeseeni kuuluu kyllä-sanan käyttäminen ei:tä useammin, päätimme lähteä matkaan.

Lapsi jumaloi Ruotsin-serkkujaan niin paljon, että söi ruokansa ja kävi jopa suihkussa mukisematta, kun isommat tytöt näyttivät mallia. Serkut puhuvat tietysti sujuvaa ruotsia, joten Ellikin tapaili jo innoissaan numeroita toisella kotimaisella.

Oli hauska nähdä Ruotsia vähän eri vinkkelistä kuin yleensä. Tukholmassa on tullut ravattua vuosien varrella useasti, mutta lähiympäristö on jäänyt ihan vieraaksi. Oli myös kiinnostavaa jutella siskon kanssa kulttuurieroista, joita on ilmeisesti yllättävän paljon suomalaisessa ja ruotsalaisessa elämänmenossa.

Muutaman päivän vierailumme aikana ehdimme koluta lähiympäristöä ja kokea kaikenlaista aasiratsastuksesta lapsen talviturkin heittoon. Torstaina suuntasimme melkein suoraan lentokentältä Velamsundin uimarannalle, missä lapset pitelivät hellettä järvessä pulikoimalla. Symppis paikka ja ilmeisen suosittu!

Perjantaina suuntasimme Värmdössä sijaitsevaan Siggesta Gårdiin hakemaan siskoni esikoista kouluretkeltä suositusta lomakeskuksesta. Siggesta Gårdissa voi siis esimerkiksi majoittua rauhallisessa maalaismaisemassa tai vierailla muuten vain kokeilemassa erilaisia aktiviteetteja ratsastuksesta minigolfiin. Elli pinkoi onnellisena serkkujen perässä metsäkiipeilyradalla! Ennen lähtöä ostettiin vielä kaikille tikkarit söpöstä herkkuputiikista.

Lauantaina pääsimme ihmetteleemään serkkutyttöjä lempiharrastuksensa parissa. Tytöt käyvät ratsastamassa Nysveds Gård -nimisellä tallilla. Ihmeteltävää riitti, sillä tilalla on lukuisten hevosten lisäksi koko joukko muitakin nelijalkaisia: possuja, lampaita, vuohia, kaneja ja pari kissanpentuakin oli karannut pihamaalle. Sisko sai puhuttua Ellillekin ratsastusopetusta, mutta pienellä meni pupu pöksyyn kun piti kavuta Elvis-nimisen aasin selkään. Päädyimme lopulta vain katselemaan serkkujen hienoja taidonnäytteitä hevosten selässä. Ihmettelin itse, kun lapset ratsastivat muitta mutkitta ilman satulaa, mutta ilmeisesti se on ihan normaali käytäntö. Ajatus tuntui hurjalta, kun olin itse vain paria viikkoa aikaisemmin horjunut peloissani issikan selässä vaikka alla oli satula ja jalustimet.

Sunnuntaina teimme pienen ekskursion paikalliseen Ikeaan, joka oli kokoluokassaan hieman suomalaisia myymälöitä suurempi. En huomannut kuitenkaan, että Ruotsissa olisi myynnissä eri tuotteita, mutta ilmeisesti esillepano on sitten vain laajempaa, sillä myymälä oli monikerroksinen. Myöhemmin lapset saivat vielä pomppia viimeisetkin energiat veks Yoump-tramppapuistossa.

Vielä kun aikaa olisi ollut muutama päivä lisää, olisi kiinnostanut käydä Gustafsbergin posliinimuseossa ja Artipelagin taidegalleriassa! Mutta ne jäävät ensi kertaan.