Somessa näyttäisi puhuttavan ja leviävän tämä Katja Lahden Helsingin Sanomille kirjoittama kolumni.
Minäkin törmäsin kirjoitukseen eilen aamulla Facebookissa, luin sen ja alkoi vähäsen ärsyttää. En osannut oikein käsitellä ärsyyntymistuntemuksiani sen enempää enkä siksi jäänyt niitä puimaan. Kunnes yksi perheellinen Facebook-kaverini jakoi kirjoituksen eri mielellä kuin sillä perinteisellä Mää niin tiedän tän, tää on just tätä tää lapsiperheen arki, me ollaan niin sankareita, kun selvitään tästä -ajatuksella. Tässä päivityksessä ihmeteltiin ilmiötä, jossa vaatteiden lajittelustakin saadaan kolumnin aiheeksi kelpaava ongelma. Kaverini päivityksen kommentoijat olivat samoilla linjoilla: nyt on nyhjäisty tyhjästä.
Ärsyynnyin kenties itsekin kolumnista siksi, että olen seurannut äitien puheita ja kirjoituksia mielenkiinnolla (ja kauhulla) jo ennen kuin itse aloin lisääntyä. En tiedä, kiinnittänkö vain enemmän huomiota negatiivisiin puheisiin ja some-päivityksiin, vai onko niitä oikeasti enemmän kuin niitä positiivisia. Toki täytyy muistaa, että olen jo itsekin ehtinyt lyhyen mammablogiurani aikana valittaa syvällisestikin raskauteni vaivoista. Ehkä jotenkin pöljästi hyväksyn paremmin fyysisistä vaivoista valittamisen (?)
Olen huomannut, että mitä rankempaa perhearki on, sitä mehukkaampaa siitä on kertoa kaikille. Olisi suorastaan ihan leimiä sanoa, että arki sujuu tosi kivuttomasti ja leppoisasti, ei mitään valittamista! Kaikenlaisten puheiden, kolumnien ja Facebook-päivitysten perusteella tuntuu helposti siltä, että äitiys ja vanhemmuus on pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Alituista kurjuutta ja ankeutta, siivoamista, kakkaa, pissaa ja oksennusta, kuraisia vaatteita, vaippoja, yöheräilyä ja uhmaraivareita. No ok, myönnetään, että voisin itsekin ottaa vähän vastuuta siitä, millaisia päätelmiä näistä jutuista teen. Tuttavan Facebook-postaus lapsiperheen rankasta arjesta ei ole tietenkään koko totuus perhe-elämästä.
Haluaisin itse ainakin pyrkiä sellaiseen seesteiseen arkeen elämän realiteetit kuitenkin ymmärtäen. Ei aina voi olla helppoa ja kivaa, mutta ainakaan ongelmia ei tarvitse väkisin kehittää jostain sukkalaatikoista. Nyt te perheelliset lukijat nauratte partoihinne, että onneksi tuolle naiiville bloggajallekin tulee pian arki vastaan. Mutta toivon ja rukoilen kuitenkin, vaikka sitten naiiviuttani, etten ahdistuisi lapsen vaatteiden lajittelusta. Miehenikin sitä yrittää aina päähäni takoa: olemme oman onnemme seppiä. Vaatteiden lajittelu ei saa meitä ahdistumaan, ellemme anna sen ahdistaa meitä. Oma asenne on tärkein.
Lahden kirjoitus kerännee myös kosolti kommentteja tyyliin no onpahan taas ensimmäisen maailman ongelma. Olen sitä mieltä, ettei ongelman tarvitse olla luokkaa nälänhätä, jotta ihminen voisi ahdistua siitä tai avautua siitä. Mutta en silti voi olla miettimättä tällaisten tekstien jälkeen, että onko se oikeasti näin kauheaa. Mihin sitä itse on ryhtymässä? Miksi vaihdan vapaaehtoisesti helposti rullaavan, kahden aikuisen ihmisen arkeni pelkkiin ongelmiin ongelmien perään? Voi olla, että suhtaudun eri tavalla näihin avautumiseen, kun koen itse lapsiperhearjen ja tiedän, miten itse siinä toimin.
Kiinnitin kirjoituksessa huomion myös Lahden ajatukseen siitä, että vaatehallinnointi jää naisen vastuulle luonnostaan. Se jää päälle äitiyslomalta, eikä mies edes osaa sitä, koska hän ei joudu sitä alusta alkaen tekemään. Tämä on varmasti totta, mutta en pidä siitä, että äidit vain nielevät tämän roolijaon, jos se ei heidän mielestään ole oikeudenmukainen. Olen itse ehdottomasti sitä mieltä, että vanhemmuuden pitäisi tasa-arvoistua vielä aimo harppauksen! Äidin ei tarvitse olla mitenkään ylivertainen vanhemmuudessa – ainakaan muuten kuin niiden pakollisten biologisten juttujen vuoksi. Raskaus, synnytys ja imetys toki jäävät väkisinkin naisen kontolle, mutta esimerkiksi lapsen- ja kodinhoidon mies voi handlata siinä missä nainenkin.
Ymmärrän sen, että perheissä jaetaan edelleen helposti hommat perinteisen kaavan mukaan. Kyllä minäkin mieluummin pyyhin pölyt kuin leikkaan nurmikon, koska yksinkertaisesti pidän siivoamisesta vähän enemmän eikä se ole niin raskasta fyysisesti. Mutta jos mieheni ahdistuisi nurmikonleikkuusta niin paljon, että hän tahtoisi avautua siitä vaikka vain Facebook-päivityksessä, olisin taatusti valmis joustamaan ja pohtimaan kodinhoitojärjestelyjämme uudelleen. Samoin toivon ja uskon, että jos pyykkien lajittelu tuntuu minusta aivan ylitsepääsemättömän rankalta, mieheni ottaa itselleen osan vastuusta. Väitän, että osa naisten ja äitien ongelmista on kiinni meistä itsestämme. Mies ei osallistu lapsen-/kodinhoitoon, kuuluu usein aika monen suusta, mutta oletteko koskaan nostaneet asiasta sellaista mellakkaa, ettei miehellä ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa sitä vastuuta? Ainakaan minä en vain tyytyisi ikävään kohtalooni, koska sukupuoliroolit. Parisuhteessa on oikeus vaatia onnea.
Seuraa blogia Bloglovinissa // Facebookissa // Blogilistalla // Instagramissa
Kuvituksena meidän perheen ensimmäisiä vauvanvaatteita 🙂
Mä voin tunnistaa että odottaessani esikoistani mun odotukset vauva-arjesta oli hyvin vaaleanpunaisia. Raskaus sujui hyvin, nautin mahasta ja kotonaolosta, odotin saavani pienen ihanan vauvani syliini. No, synnytys oli todella raastava kokemus ja vauvalla oli koliikki. Mutta siitäkin selvittiin!! On ollut rankempaa kuin olisin luullut, mutta paljon on myös asenteesta kiinni. Ja ne ilon hetket ja rakkaus!! Sellaisia en ole kokenut ikinä ennen elämässäni!
Oon niiiin samaa mieltä joka kohdasta!!! Mua välillä suuresti ihmetyttää, miten ihmiset kehtaa vaan valittaa omista lapsistaan jossain somessa, eikä kompensaatioksi edes ikinä laita mitään positiivisia juttuja 🙁 Mäkin uskon että on vahvasti asennekysymys (ylipäätään elämässä), mikä joillain on se aina negatiiviseen kallistuva. Ja sama tosta, että eikö naiset nyt hemmetti osaa vaatia miehiltään osallistumista, ihan kuin tosiaan monet eläisivät jossain vuosikymmenien takana…
Voin sanoa että lapsiarki on parasta arkea mitä ainakin itse olen elämässäni saanut tähän asti elää ja olen niin kiitollinen terveestä ja ihanasta tyttärestäni ja toisesta joka on tuloillaan <3
Hei,
Nyt on jo pakko kommentoida sekä sinun edellisiä artikkeleita että tätäkin juttua. Antaisin 11-vee pojan äitinä yhden neuvon: huolet pois. Ensinnäkin olen tehnyt vuosien varrella seuraavan havainnon: se, millainen äiti sinusta tulee (omista epäilyksistäsi huolimatta) on hyvinkin helppo ennustaa jo etukäteen. Se, miten kohtelet lemmikkiäsi näyttää suoraan sen miten kohtelet lastasi. Eli jos koiraa ruokitaan säännöllisesti, lenkitetään ja sille pidetään seuraa, no, ne samat tarpeet on sillä tulevalla vauvallakin….ruokaa, seurustelua ja kakkarallia. Enkä minä työssäkäyvänä äitinä koe hukkuneeni vaatehuollon alle. Osaahan se isäkin ripustaa ulkovaatteet kaappiin tai naulakkoon, ja lapsikin jo aika pienestä jos vaan naulakkoon ylttää. Itse olen edelleen aika tarkka, tykkään että pojalla on aina puhtaat vaatteet päällä. Viikkaan aina puhtaat vaatteet loppuillasta samalla kun katson sohvalla telkkua, tulee sekin aika käytettyä hyödyksi. Saan itse kahdesta tuttavaperheestä pieneksi jääneet vaatteet ilmaiseksi pojalleni, ja olen antanut hyvän kiertää ja annan omaltani pieneksi jääneet eteenpäin naapurin pojalle. Koska hän on selvästi pienempi, olemme sopineet ettei vaatteita tarvitse erikseen pestä ennen luovutusta, koska ne seisovat jokatapauksessa muutaman vuoden pölyisessä varastossa, joten pesu on tarpeen ennen käyttöönottoa. Suurin vaatehuollollinen ongelma siintää sinulla vielä onneksi valovuosien päässä, nimittäin se jokakeväinen/syksyinen ongelma kun pitää lapsen sovittaa kaikki pieneltä näyttävät vaatteet, jotta kaappiin jää vain sopivankokoisia… No, varmasti sinulle vielä valkenee lapsenkasvatuksen kolme kulmakiveä: kiristys, valehtelu ja katteettomat lupaukset…Huolet pois, vauva-aika on elämän ihaninta aikaa, eikä meidän kahden aikuisen elämää ole lapsi rajoittanut mitenkään, tokikin kyllä muuttanut, mutta kyse on loppujen lopuksi vain omasta taidosta organisoida ja priorisoida asioita. Parempaa loppuodotusta ja ihanaa vauva-arkea!
Näin 10kk kokemuksella lapsen vaatteiden pesu ja viikkaus sekä pieneksi jääneiden vaatteiden sortteeraus ei oo tuntunut mitenkään epämiellyttävältä (pesenhän omiakin vaatteita ja viikkaan ne kaappiin..). Ainakin yks asia jossa näkee työnsä jäljen 🙂 Samaa mieltä että ongelmien ei tarvitse olla kokoluokkaa nälänhätä joista saa avautua mutta mielestäni tuo vaateruljanssi ei nyt oo noin iso probleema lapsiperheessä. Itselle se toki vaan on mukavaa, ostella uusia, selailla nettikirppareita ja pohtia seuraavan kauden vaatekokoja. Toki minulla on yksi lapsi joka nukkuu pitkiä päikkäreitä joten aikaa riittää 😉
Älä huoli, kaikki tulee menemään hyvin, omalla painollaan. Normaali lapsiperheen arki ei ole ongelmia ongelmien perään vaan ihanaa uudenlaista arkea jossa voi seurata oman pienokaisensa kasvua ja kehitystä ylpeyttä ja rakkautta puhkuen. Toki on haastavia hetkiä ja aikoja, ihan varmasti, mutta aika menee niin vauhdilla eteenpäin ja eteen tulee koko ajan jotain uutta niin ne rankat ajat unohtuu. Ja tulee uusia haasteita koko ajan eteen 😀 Mäkään en ollut mikään vauvaihminen tai äitityyppi enkä osannut oikein olla lasten kanssa (enkä varmaan vieläkään osaa olla muiden kun oman kanssa) mutta oma lapsi muuttaa sut äiti-ihmiseksi 🙂 Usein miettii että mitä ihmettä me tehtiin silloin kun oltiin vielä kaksistaan ja oli ns. vapaus, mutta en vaihtais tätä mistään hinnasta pois. Toki toivon että olosi helpottuu ja voit pian paremmin ja pystyt nauttimaan tästä ajasta kun saat tavallaan elää vain itsellesi ja saat itse määrätä aikataulusi;) Kuulostaa siltä että eläisin vielä alkuaikojen vauvakuplassa, voi osin pitää paikkansa, mutta kyllä lähes joka päivä tulee niitä AARGH hetkiä ja haluaisi soittaa miehelle että kotiinnytheti enjaksa 😀 Päällimmäisenä kuitenkin on niin onnellinen ja rakastunut tuohon pikku heppuun jolle ei voi olla puolta minuuttia kauempaa ärsyyntynyt jos esim. aamupuuro ei maistukaan 🙂
Moi! Hyvä kirjoitus! Suomessa on jotenkin sallittua valittaa aina ja koko ajan lapsista, omista ja vieraista. Symppaan valtavasti ihmisiä, joilla on rankkaa vauva-aikana, ja jos joku ystävistäni on vauvan/lapsen kanssa hankaluuksia, tarjoan varmasti apuani. Livenä tai Facebookissa. Mutta mua, niin kuin suakin ehkä ärsyttävät ja ihmetyttävät ihmiset, jotka tekevät tavallisesta arjesta sankaritekojen sarjan. Ehkä he kaipaavat tunnustusta, taputusta olalle: ymmärrän sinua, olet kyllin hyvä ihminen.
Yksi huomio: lapsistaan valittavat joka käänteessä yleensä naiset. Mistä mahtaa johtua?
No meillä huolet ovat olleet sen verran suurempia että ei kyllä olla mistään vaateshow:sta jaksettu ressata. Jos ei ehdi niin vaatteet on yksinkertaisesti lyöty suoraan narulta laatikkoon. Kaikki hankinnat lapselle tossuista kurahaalareihin on ollut vaan kivaa puuhaa ja mieskin on innolla mukana, vaikkei se kyllä yhtä perillä asioista ole kuin minä. Pyykkien laitto tietty väsyttää molempia mutta ainahan se on ollut tympeetä puuhaa… Mutta ehkä ihmiset ei vaan huomaa sitä miten hyvin asiat on kun jaksaa sellaisista asioista valittaa.
Onnea raskaudestasi. 🙂
Kolmen kouluikäisen lapsen kokemuksella sanoisin, että toi vaatehuolto on yksi helpoimmin hallittavista kokonaisuuksista kuitenkin. Hankalinta on nämä siirtymäkaudet, kun ei voi laittaa pois toppaa eikä kevyempiä releitä, ja kenkiäkin tarvitaan useammanlaisia. Eteinen räjähtää, hyvä kun itse mahdutaan sisään. Ja sit ne hetket kun tajutaan, että kukaan ei mahdu mihinkään eli jokainen tarttee uudet releet. Mutta nämä on tosiaan ratkaistavissa olevia ongelmia. Tunnustan toki tehneeni ”Pankkikortti huutaa armoa, 3 x toppavaatteet, 3 x talvikengät”-henkisiä päivityksiä, mutta muuten yritän olla valittamatta perhearjesta kovin paljoa. Tää on mun elämää tässä hetkessä ja kymmenen vuoden päästä on taas toisenlaista. 🙂
Minusta vanhemmuuden tasa-arvo ei ole kiinni siitä että molemmat tekee samat hommat, vaan siitä, että molemmat tekee parhaansa yhteisen eteen ja tukee toisiaan vanhemmuudessa. Myös mahdollistaen toisilleen levon sillä hetkellä kun sitä tarvitaan.