En ole millään tavalla hurahtanut luomusynnytysajatukseen eikä synnytysten medikalisoitumisessa ole mielestäni mitään pahaa. En aina oikein pysty ajattelemaan synnytystä upeana luonnollisena tapahtumasarjana. En pääse yli ajatuksesta, että jos se tosiaan olisi niin hitsin luonnollinen juttu, se olisi paljon helpompi kaikin puolin. Minusta tuntuu, että evoluutiossa on tapahtunut jokin virhe, kun ihmisen synnytys on kehittynyt. En ymmärrä, miksi ihmisen synnytys on niin vaikea verrattuna muihin eläimiin. Olen monesti sanonut vaikean raskauden aikana ja synnytystä miettiessä, että pakkohan tässä on uskoa syntiinlankeemukseen. Synnytyshän on jopa sairaalassa täynnä kaikenlaisia kommervenkkejä, puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu kun naiset synnyttävät alkeellisissa olosuhteissa.
Yritän kaikesta huolimatta saada voimaa sellaisista lauseista kuin naisen vartalo on tehty synnytystä varten, koska kuitenkin kaiken järjen mukaan niinhän se on. Synnyttäminen on täysin luonnollista, vaikka minun pelon sokaisemat silmäni eivät sitä suostukaan niin näkemään. Juuri nämä ajatukset luonnollisuudesta auttavat minua työstämään pelkoani, vaikka välillä näenkin synnytyksen paremminkin täysin kohtuuttomana kärsimysnäytelmänä ja haaveilen kliinisestä leikkaussalista, missä vatsaani tehdään reikä ja vauva nostetaan rauhallisesti ulos ilman eritteitä, repeämistä, karjuntaa ja kirosanoja.
Katso vauvamahaasi. Aseta sitten kätesi häpykukkulalle ja tunne, miten lapsi makaa sen sisäpuolella. Matka ulkomaailmaan on itse asiassa hyvin lyhyt, alle 10 senttimetriä. Se ajatus on auttanut minua valtavasti joka raskaudessa. Vauvan ei tarvitse todellakaan taittaa kahden kilometrin taivalta. Sen pitää tunkeutua ahtaasta käytävästä, mutta se käytävä on tehty tätä tarkoitusta varten. Se on kehon tarkoituksenmukaista muotoilua.
Olen täysin avoin kaikelle kivunlievitykselle, jota sairaalaolosuhteet tarjoavat, mutta toisaalta olen kuitenkin tietoinen siitä, ettei mikään synnytys ole täysin kivuton. Epiduraalipuudutus tulee todennäköisesti olemaan minunkin kohdallani kuin taivaan lahja, mutta ennen sitä joutunen kärvistelemään pitkän tovin luonnonmukaisten kivunlievitysmenetelmien kanssa. Kiinnostuin Katerina Janouchin Synnytys-kirjaa lukiessa hänen(kin) esittelemästään Sukellustekniikasta. Sen ideana on unohtaa kaikki hankalat hengitystekniikat, jopa ajattelu ja vain heittäytyä täysin synnytyksen hetkeen ja sen kipuihin kuin aaltoihin. Liian syvään ei ainakaan missään nimessä kannata hengittää, sillä se voi aiheuttaa hyperventilaatiota.
Synnytyksen supistukset ovat yhtä voimakkaita kuin meren aallot, mutta niiden voima vaihtelee. Niitä vastaan ei voi taistella. Se on kuin voima, joka tulee, kasvaa, nousee maksimiin ja sitten häviää. Jos vastustamme voimaa, melkein kuolemme.
Aikamoista hippilöpinää sanoo skeptikko sisälläni, mutta toisaalta tässä on varmasti järjen hiven. Monet sellaisetkin, jotka eivät puhu varsinaisesti sukellustekniikasta, ovat maininneet minulle, että supistuksia vastaan ei kannata taistella, parasta on, kun pystyy olemaan mahdollisimman rentona eikä jäykisty täysin supistuksen tullessa. Sukellustekniikassakin on tavoitteena rentouttaa leuka ja hartiat, jolloin koko muunkin kropan pitäisi rentoutua. Jännitys ja pelot voivat olla ihan todellisia riskejä synnytyksessä, sillä pelosta ja tuskasta jäykistynyt vartalo saattaa hidastaa synnytystä. Siksi synnytyspelko otetaan nykyään vakavasti.
Hyvä äitiyshuolto käsittelee mahdolliset pelot, jotka ovat kaiken takana. Pelot estävät naista kokemaan synnytystä positiivisesti, ja pitkän päälle se saattaa vaikuttaa vanhemmuuteen. Jos voisimme päästä eroon peloista, pääsisimme pitkälle. Pelko on synnyttävän naisen suurin vihollinen.
Olen monesti yrittänyt nähdä itseni synnytystilanteessa ja miettinyt, osaanko pysyä rauhallisena vai menenkö paniikkiin. En oikeastaan ole ollut sellaisessa tilanteessa, johon voisin synnytystä verrata. Jos olisin esimerkiksi joutunut onnettomuuteen, minua olisi sattunut, mutta olisin pysynyt tyynenä, voisin ehkä päätellä, että osaisin olla kylmäpäinen synnytyksessäkin. Minulle ei ole kuitenkaan tapahtunut juuri mitään fyysisesti pelottavaa. Ainoat tikkinikin olen saanut luomenpoistosta. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä varmempi olen siitä, että menen pelosta lukkoon. Olen kuitenkin yrittänyt psyykata itseäni tilaan, jossa en antaisi paniikille valtaa. Uskon, että tässä tarkoituksessa tukihenkilö on kultaakin kalliimpi. Olen siis yrittänyt valmentaa myös miestäni synnytykseen ja pyytänyt häntä ennen kaikkea olemaan päästämättä minua sisälle mihinkään pelkotiloihin. Aion ehdottomasti myös kokeilla sukellustekniikkaa avautumisvaiheen kipuihin. Leuan rentouttamista olenkin jo harjoitellut iltaisin, kun uni ei ole tulla.
Janouchin yhteenveto sukellustekniikasta:
– Istu mukavasti ja lepää painavana supistusten välillä.
– Heti kun aavistat supistuksen olevan tulossa, rentouta leuat ja hartiat.
– Älä taistele supistusta vastaan.
– Päästä ote. Sukella.
– Kun supistus tasaantuu, jää väsymyksen tunteeseen.
– Älä puhu.
– Lepää seuraavaan supistukseen.
Kursiivilla merkatut kohdat ja yhteenveto Katerina Janouchin kirjasta Synnytys (Barnliv: Föda Barn – timmarna du aldrig glömmer, 2005)
Itsekään en ollut ennen ensimmäistä synnytystä kokenut mitään todella kivuliasta fyysisesti. Ja olen myös aika kipuherkkä ja mielikuvituksekas. Mutta tuo sukellustekniikka toimi! Eli annetaan mennä vaan kivun mukana ja luottaa siihen ettei henkilökunta jätä ”kipuun kuolemaan” 🙂 Ja luonnollisuus näkyy tilanteessa siinä että synnytystä ei voi suunnitella vaan on oikeasti mentävä tilanteen ja fiilisten (ja lapsen voinnin mukaan). Ja jotenkin minä, kontrollifriikki selvisin siitä! Siis kahdesti! (eikä mitään helppoja synnytyksiä :)) Eli, jos minä olen niistä selvinnyt (en olisi kyllä koskaan itse itsestäni uskonut), kyllä säkin selviät! Hassuin fiilis oli itsellä toisen lapsen syntymän jälkeen (ensimmäinen alatiesynnytys, imukuppi ja kaikkea muua extraa, esikoinen kun syntyi kiireellisellä sektiolla), se kun hoitaja käski mennä synnytyksen jälkeen suihkuun. Et vasta tunti takaperin ajattelin et en tästä selviä ja lopetan tämän synnyttämisen tähän ja voi perkele ottakaa joku tämä lapsi ulos. Ja sen jälkeen vaan hipsin omin jaloin suihkuun niinkuin ei mitään! 😀 😀
Jännittävää kyllä, että sitä on sellaisen kokemuksen jälkeen niin pian ihan kykeneväinen normaaliin arkitoimiin!
Hyvän kirjan oot bongannut, viisaan kuuloisia ajatuksia, jotka voin allekirjoittaa kolme synnytystä kokeneena. Viimeisimmässä päästin itseni paniikin valtaan pari kertaa, ja sillä hetkellä se kivun tunne kyllä triplaantuu. Kun yrittää taistella sitä vastaan hätääntyneenä, vaikka tosiaan voisi vain ”luovuttaa” kivulle. Onneksi supistusten välissä ehtii nollata, ja taas seuraavaan voi heittäytyä hyvin, jos edellisessä ”mokasi”.
Kahdella ekalla kerralla en vajonnut paniikkiin ja hätään ollenkaan (kiitos täydellisesti ajoitettujen kipulääkkeiden. Kolmannella kerralla taisi venyä muutaman supistuksen liian pitkälle), vaikka olenkin (kuten tuossa ylempänäkin joku kertoi olevansa) kontrollifriikki ja ajoittain paniikkikohtauksiinkin taipuvainen.
Kuulostat suhtautuvan synnytykseen niin järkevän analyyttisesti ja avoimesti, että uskon sun selviytyvän siitä varsin mainiosti. 🙂 Pian se jo onkin, tsemppiä siihen!
Hienoa kuulla, että myös kontrollifriikki pystyy heittäytymään kivun valtaan ja muiden ihmisten hoidettavaksi tuossa tilanteessa. Kiitos paljon tsempistä! 🙂
supistuskipuun sukeltaminen tosiaan toimii, termin itsessään kuulin nyt ensimmäisen kerran. Oma esikoisen synnytys on vielä hyvin kirkkaana ( osittain nyt ainakin-ilokaasulla oli merkittävä vaikutus niihin sumeimpiin kohtiin 🙂 ) mielessä 6 päivän takaa. olin valmistautunut synnytykseen niin että en suunnitellut enkä miettinyt liikaa sitä mennäänkö luomuna vai ei. Ajattelin että tunnen kyllä rajani ja kun synnytys on käynnissä, tiedän mitä kuuluu tehdä ja luotan siihen että hoitohenkilökunta osaa asiansa ja osaa tarjota sopivaa helpotusta kipuihin. Olin ollut siinä uskossa että synnytys tulisi kestämään noin 12h, kuten äidilläni esikoisen synnytys oli kestänyt. Olin psyykannut itseäni sillä että 12h jaksan kyllä. Yllätys olikin aikamoinen kun oma synnytys eteni todella nopeasti ollen alle puolet tästä. Sairaalassa en kerennyt ilokaasun ja spinaaliin annettavan opiaattiannoksen jälkeen epiduraalia saada. Kipulääke auttoi rentoutumaan niin hyvin että synnytys eteni ehkä myös juuri siksi niin nopeasti.
Valmistautumisesi synnytykseen kuulostaa viisaalta tuon pelon takia ja uskon että selviät edessä olevasta koitoksesta hienosti. Onnea ”matkaan”, perillä oleva palkinto on korvaamaton. <3
Mahtavaa, että synnytyksesi meni noin hyvin ja nopeasti. Itsekin olen varautunut pitkään synnytykseen. Kiitos tsempistä!! 🙂
Sanotaan, että nykynaisille synnyttäminen on vaikea käsitellä, koska pelätään kontrollin menettämistä. Olemme tottuneet pitämään ohjakset käsissä ja ajattelemaan järjellä. On varmasti todella pelottavakin ensikertalaisen yrittää järjellä miettiä ja hallita etukäteen sellaista, mitä ei voi kuin kuvitella ja mikä on puhtaasti biologista. Synnytys on tosi primitiivinen tilanne, huutoa, hikeä ja verta.
Olen myös sitä mieltä, että kun supistukset alkavat, niiden mukana pitää mennä eikä taistella vastaan. Keho (ja kätilöt) kyllä tietävät, mitä pitää tehdä. Kai se on sitä, että synnyttäjä uskaltaa päästää itsensä naaraseläimeksi? Siksi ehkä eläinten synnyttäminen näyttää ”helpommalta”, koska ne lähtökohtaisesti elävät vaistojensa varassa?
Näin se varmasti on, monet ovat sanoneet samaa, että synnytys pelottaa, koska sitä ei voi kontrolloida. Ehkä siksi minusta sektio ei ole niin pelottava, koska se on jotenkin enemmän kontrolloitu toimenpide. Hyvin sanottu tuo, että eläimet toimivat enemmän vaistojensa varassa, siinä on varmasti perää!
Se leuka on TODELLA tärkeä. Matalalta hymiseminen auttoi muistamaan rentouttamisen tositilanteessa, kun teki vaan mieli kiljua viisi oktaavia korkeammalta. Matala ääni oli paljon parempi vaihtoehto. Hiljaa en pystynyt olemaan, tunnustan. 😉 <3
Jep, se kiljuminen ei varmasti ole hyväksi: kuluu turhaa energiaa ja kroppa on jännittynyt. Täytyy yrittää muistaa tuo leuan rentouttaminen ehdottomasti!
Pistä sun mies muistuttamaan tuosta leuasta! Ainakin vaikka itse olin päättänyt muistaa rentouttaa leukaa, niin enpä muistanut (enkä ollut tajunnut antaa siitä muistuttamista miehenkään hommaksi). Kipua vastaan on tosiaan turha taistella ja lisäksi huutaminen vie voimaa ponnistamiselta (sitten kun on sen aika). Vaikka kipu oli kova, niin minua auttoi sen ajatteleminen että kipu ei kestä loputtomiin ja että jokainen kipuaalto tuo vauvan lähemmäs meitä. Minäkin pelkäsin kontrollin menettämistä, mutta onneksi meille sattui ihana kätilö, johon luotin täysin. Samoin miehen vankkumaton tuki siinä vieressä oli ensiarvoisen tärkeä. Luottamusta ja oman eläimellisyytensä hyväksymistä, sitä se vaatii. Sinä pystyt siihen ja lopputulos on kyllä kaiken sen tuskan arvoinen <3
Tuohon synnytyksen vaikeuteen on pakko kommentoida, että se on juuri se evoluution lopputulos. Aiemminhan ihmis(apina)vauvat ovat olleet pienipäisempiä, ja ennen nykyistä pystyasentoa myös synnytyskanava on ollut suurempi. En tiedä lohduttiko tämä. 😀 Täytynee siis vain tuudittautua ajatukseen siitä, että vauvan synnyttämisen haasteellisuus johtuu vain sen pienen ihmisen suurehkosta päästä – ja sen sisältämien aivojen ihmeellisyydestä. 😉 tsemppiä loppupuristukseen!
Näin sen täytyy olla, meidän naisten on maksettava hinta siitä että ihminen on niin kehittynyt 🙂 Kiitos tsempistä!!
Oman kokemuksen perusteella sanoisin, että rauhallisena pysymiseen on suurena apuna synnytyksen asteittain eteneminen. Kaikki ei tapahdu kertarykäisyllä. Ainakaan useimmiten. Itsellä kokonaiskesto 12h, ja alussa olin skeptinen sen suhteen onko vielä edes tosi kyseessä. Vähitellen siinä pääkin kypsyi siihen ajatukseen, että sairaalaan ollaan lähdössä. ”Ainakin näytille”
Ja jälkeenpäin ajatellen huomasin kyllä uppoutuneeni niihin omiin tuntemuksiin, siihen ”synnytyskuplaan”, joka aiemmin oli kuulostanut aivan pöljältä hippitouhulta 😀
Mäkin uskon, että synnytyksen aikana ei ehdi välttämättä niin kovasti miettiä ja pelätä. Enköhän mäkin pysty heittäytymään siihen hetkeen 🙂
Todella hyvä kirjoitus, sinulla on paljon mielenkiintoisia ajatuksia ja kiva kun joku jaksaa ottaa asioista selvää 🙂
http://matildaselin.blogspot.fi/2015/07/mango-leather-jacket.html
Sellaisia me toimittajat välillä ollaan 😀 kaikesta, mistä ei tiedetä, ni otetaan selvää 🙂
Mä pelkäsin ennen synnytystä juuri sitä, etten kestä kipua vaan sekoan siitä täysin. Jonkinlaista kontrollin menetyksen pelkoa sekin. En ollut aiemmin kokenut mitään fyysisesti kipeää ja raskaus oli fyysisesti helppo niin sitä ajatteli jotenkin, että synnytyskipu on sitten jotain ihan valtavan kammottavaa enkä selviä siitä, kun en ole mitenkään kipuun karaistunut. Synnytyksen aikana asiat tapahtuivat kuitenkin vähitellen, voimistuviin supistuksiin ehti totutella, vaikka kyllähän ne epämiellyttäviltä tuntuivat. Synnytystä edeltävä paniikki katosi, kun eka supistus tuli, ja olin lähinnä innoissani siitä, että kohta tää on ohi. Ja kun vauva oli viimein kainalossa, tuli kätilö vielä kehumaan rauhallisuudesta ja kylmäpäisyydestä. En olisi ikinä itsestäni uskonut! 🙂 Tsemppiä sinulle synnytykseen, selviät siitä hienosti! Ja synnytyksen jälkeenhän se kaikki vasta alkaa, niin tärkeä kuin tuo kokemuksena onkin. 🙂
Mahtavaa kuulla, että pystyit olemaan kylmäpäinen! Toivottavasti mäkin. Ja tuo on hyvä pitää mielessä, että synnytys on kuitenkin aika pieni osa sitä elämää lapsen kanssa. Kiitos paljon tsempistäsi 🙂
Itselläni oli supistuksia 10-15 minuutin välein lähes kolme vuorokautta ennen kuin sain hermoromahduksen ja synnytys käynnistettiin. Olin itse aika paniikissa lähes koko synnytyksen ajan mutta onneksi mieheni ja loistava kätilö pysyivät rauhallisina ja käskivät juuri hengittämään kaikessa rauhassa. Rauhallisesta hengittämisestä todellakin sai voimaa. Lycka till synnytyksen kanssa,kyllä se siitä ?
Itseni yllätti kyllä se, kuinka luonnollinen tapahtuma synnytys on. Ennen ensimmäistä synnytystäni (nyt kolme kokeneena) jotenkin ajattelin että kätilö ns tekee synnnytyksen. Ei, sinä synnytät ja kätilö (ja mahd lääkäri) vain auttavat. Jos mietit, osaatko synnyttää. Osaat kyllä, se on luonnollista. Aivan samoin kun eläimet osaa synnyttää ilman mitään kursseja ja nettejä. Samoin me äidit osaamme hoitaa vauvaa – se on meissä sisällä. Siihen täytyy vain luottaa, silloin se menee helpoiten/ luonnollisiten. Ihanaa että apua mm kivunlievennystä on olemassa. Olen itse onnellinen että olen pystynyt synnyttämään alateitse kaikki lapseni. Viimeisin lapseni oli pienikokoinen (kasvu hidastui lopussa) ja olin kovin pelokas synnyttämään alateitse viikolla 35 jo alle 2kg arvioitua lasta. Pohdin sektiota ja sain konsultoida kahta ylilääkäriä naistenklinikalla – toista joka oli synnytyspuolella ja toista joka vastasi keskosista. Molemmat vakuuttivat luonnollisen tien olevan oikea vaikka pienikin lapsi. Tässähän oli pelkona alikehittyneet keuhkot yms. Kaikki meni ennemmän kun hyvin – pojan kauhkot olivat hyvät (kiitos myös kortisonipiikkien) ja itse olis laitoksella 1 yön, poika vain viikon.
Vielä kommenttina kipuun, sä kasvat siihen. Ihan sietämättömin kipu on sit ihan loppuvaiheessa ja se onkin lohduttavaa että tiedät sen kohta olevan ohi. Supistusten välissähän on taukoja joten aina saa huilia ja kipu muutenkin menee juuri noin aaloissa, kasvaa, saavuttaa lakipisteensä ja sit helpottaa. Selviät kyllä – en epäile ollenkaan 🙂