Lue synnytyskertomuksen 1. osa täältä ja 2. osa täältä.
Kohdunsuu oli avautunut tuskallisen hitaasti tai siltä ainakin tuntui. Jumppapallopomputtelu tai mikä ikinä oli kuitenkin tässä vaiheessa saanut vauhtia synnytykseen ja olin ihan ällikällä lyöty, kun uusi kätilö sanoi, että kohdunsuu oli kokonaan auki. Nollasta viiteen senttimetriin avautuminen kesti siis yli pari vuorokautta, viidestä kymmeneen pari tuntia! Tunne oli ihmeellinen: ajattelin, että ihan kohta lapseni on täällä. En ollut yhtään peloissani tulevasta koitoksesta.
Tässä vaiheessa kätilö laittoi sovitusti pudendaalipuudutuksen eli häpyhermon puudutuksen. Sen tarkoitus on poistaa synnytyskanavan alaosan ja ulkosynnyttimien alueen kipuja ponnistusvaiheessa. Suosittelen tätä puudutusta täysin varauksetta. Se on varmasti vähintään yhtä suuri taivaan lahja synnyttäjälle kuin epiduraali. En tuntenut sen laittamista (ehkä epiduraalin ansiosta) enkä sen jälkeen yhtikäs mitään, mitä alapäässäni tapahtui. Luojalle kiitos.
Supistuskipu palasi pian pudendaalin laittamisen jälkeen ja vaikka ponnistusvaihe oli aivan kulman takana, kätilö lisäsi vielä annoksen epiduraalia. Hän lisäsi kuitenkin vain puudutetta, ei muita lääkkeitä, joita epiduraalin yhteydessä ilmeisesti yleensä annetaan. Tästä syystä tunsin supistuksen tulevan, mutta en juurikaan kipua.
Kun kätilö sanoi, että nyt on ponnistusvaiheen vuoro, menin johonkin kummalliseen keskittymistilaan. Viereisestä huoneesta kuului aivan järkyttävää rääkymistä: kuulosti enemmän, että naista tapettiin kuin että nainen olisi synnyttänyt. Ainakaan viereisen huoneen naisella ei selvästikään ollut pudendaalipuudustusta! Myös Jaakko vaikutti selvästi hermostuneelta viereisen huoneen järkyttävistä äänistä. Kätilö tsemppasi minua sanomalla, että huuto kuulostaa pelottavalta, mutta minun ponnistusvaiheeni tulee menemään hienosti. En kuitenkaan panikoinut. Olin täysin keskittynyt omaan tulevaan ponnistusvaiheeseeni.
Olin aika väsynyt enkä halunnut poistua sängystä, vaikka etukäteen ajattelin, etten haluaisi ponnistaa sängyssä. Kätilö ehdotti kylkimakuuta, mutta sitä kokeiltuani en tuntenut sitäkään asentoa omaksi. Siirryimme siihen puoli-istuvaan asentoon, jota niin kovasti parjataan, mutta jonka koin ihan hyväksi. Jälkikäteen ajateltuna hengittäminen oli tässä asennossa ehkä hiukan hankalaa, joten se jakkara olisi voinut toimia. Ponnistaminen sujui kuitenkin hyvin ja oli ihanaa jäädä vain makaamaan sänkyyn raukeana, kun vauva oli syntynyt. Omilla jaloilla seisominen olisi siinä vaiheessa voinut tuntua pahalta. Olen siis todella tyytyväinen valintaani.
En tuntenut kipua enkä juurikaan ponnistamisen tarvetta. Supistukset tuntuivat aivan hennosti vatsalla. Niiden perusteella ja kätilön ohjeilla pystyin ponnistamaan oikealla hetkellä. Kätilön ohjeet olivat aivan kullan arvoisia. Keskityin täysin tilanteeseen ja kätilön ohjeisiin ja sain lopulta juonesta kiinni. Hengitin syvään ja ponnistin kaikilla voimillani. Se oli suorastaan helppoa! Jaakko ja kätilö tsemppasivat, minä ponnistin kaikessa hiljaisuudessa keskittyneesti. Meidän huoneessa oli aivan hiljaista. Jaakon mukaan kätilö KUISKASI ohjeita, enkä minä päästänyt juuri ääntäkään. Aivan toisenlainen ponnistusvaihe kuin viereisessä huoneessa siis kaikeksi onneksi.
Huoneeseen tuli ponnistusvaiheen ajaksi toinen kätilö auttamaan, mutta en juuri edes muista, minkä näköinen hän oli. Olin niin keskittynyt ja taisin pitää silmiä kiinni melkein koko ajan. Oli huikeaa, kun kätilö sanoi, että pää on syntynyt. En tuntenut minkäänlaista kipua. Kätilö tuntui itsekin olevan niin innoissaan, että hänen selostuksensa ja tsemppipuheensa todella tuntuivat kuin jonkin valmentajan tai personal trainerin puheelta. Loput vauvasta tuntui vain luiskahtavan ulos. Samaa sanoi mies. Hän näki syntymän ihan paraatipaikalta, en todellakaan jaksanut siinä vaiheessa välittää. Jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan pelkästään hienoa, että hän näki lapsensa syntymän sensuroimatta! Mitä sitä peittelemään, luonnollistahan se on. Onneksi syntymän hetki oli hänen mielestään helpon näköinen ja suorastaan kaunis. Ei siis mikään verta, suolenpätkiä ja repeävää kudosta -tyyppinen kauhunäkymä. Jaakolla ei ole tapana kaunistella, joten tiedän hänen puhuvan totta 😀
Kun hirmuisesti parkuva lapsi nostettiin rinnalleni heti syntymän jälkeen, olin niin helpottunut ja onnellinen, että aloin itkeä. Vauva oli hiukan sinertävä, mutta rääkyi niin ponnekkaasti, että näytti todella elinvoimaiselta. Jaakko sai leikata napanuoran. Kätilö sanoi ponnistusvaiheen kestäneen noin 20 minuuttia. Monet sanovat, että aika tuntuu itsestä paljon pidemmältä, mutta minusta tuntui, että koko homma olisi ollut paketissa viidessä minuutissa. Ponnistus tuntui niin hyvältä ja helpolta, että aika meni hujauksessa.
Olin niin täydellisen kivuton, että olin aivan ihmeissäni, kun kätilö sanoi pyytävänsä lääkärin tarkistamaan repeämät. En voinut uskoa, että mitään repeämiä oli, koska en tuntenut kipua. Lääkäri arpoi pitkään, mitä tehdään, mutta lopulta minua päätettiin lähteä paikkailemaan leikkaussaliin osin senkin vuoksi, että pelkäsin kovasti etukäteen ompelua ja sen aiheuttamaa kipua. Leikkaussalissa saisin parhaat puudutukset. Näin, että itkevä vauva pääsi ihokontaktiin isänsä paidan alle, joten lähdin hyvillä mielin kärrättäväksi leikkaussaliin. Siellä ympärilläni hääri niin paljon ihmisiä, että tunsin oloni turvalliseksi eikä tikkien ompelu tuntunut miltään, sain jälleen niin hyvät lääkkeet. Taisin jopa nukahtaa hetkeksi! Aivan tikkauksen lopuksi lääkkeet aiheuttivat huonovointisuutta, mutta kun sanoin tästä ääneen, hoitaja teki jonkin peliliikkeen tippaani ja pahoinvointi oli tiessään.
Puudutus oli niinkin tehokas, etten tuntenut jalkojani pitkään aikaan. Olin kieltämättä hiukan epämiellyttävää ja pelottavaa maata heräämössä ja yrittää liikuttaa varpaita, jotka eivät hievahtaneetkaan. Tältä siis tuntuu halvaantuminen. Olen niin pöhkö, että lääkepäissäni vielä varmistelin hoitajalta, että onhan tämä tunnottomuus täysin normaalia, meneehän tämä ohi. Heräämössä maatessani aloin jo malttamattomana odotella, että pääsisin vauvan ja Jaakon luo. Pari tuntia jouduin kuitenkin odottelemaan. Kuulin, että olimme saaneet perhehuoneen ja olin uutisesta niin onnellinen. Oli suuri helpotus, kun hoitaja nappasi kiinni sängystäni ja alkoi kärrätä minua kohti huonettamme. Jaakko odotteli siellä vauvan kanssa ja sain heti alkaa opetella imetystä. Illalla jalatkin taas toimivat ja pystyin kävelemään varovasti ympäri huonettamme.
Siellä omassa huoneessamme me pääsimme ihanien kätilöiden hellässä huomassa aloittamaan uutta elämäämme pienenä perheenä.
Näkymä meidän perhehuoneesta 🙂
Lue synnytyskertomuksen 1. osa täältä ja 2. osa täältä. Lue myös isän versio täältä.
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä
Ihan mieletön synnytyskertomus. Niin aidosti ja realistisesti, mutta silti koskettavasti kerrottu. Onnea vielä ja kiitos, että jaoit kokemuksen meille lukijoille.
Oi kun kuulostaa hyvältä ja kauniilta sinun ponnistusvaiheesi! Minulla kun oli päivastainen.
Kokonaisuudessaan muuten meillä meni hyvin ja kipuani lääkittiin, mutta ponnistusvaiheeseen jouduin mennä lääkkeiden vaikutusten loputtua, ilman kunnollisia kipulääkkeitä ja loppu oli aika kamala. Sain jossain vaiheessa ponnistellessa myös tuon pudendaalin ja sen laitto teki tosi kipeää jo muuten hellään alapäähän! Ponnistusvaiheeni kesti kaikenkaikkiaan 1h 25 min! Ja siltä se toden totta tuntuikin, järkyttävän pitkältä ajalta. Vauvan pää tuli virhetarjonnassa ja jumissa synnytyskanavassa, joten minulla ponnistaminen päättyi imuvetoon ja vauva tuli siis imukupilla. Loppu oli kaikkea muuta kuin kaunis; yksi kätilö runnoi vauvaa vatsani päältä, lääkäri veti imukuppia ja kaksi muuta kätilöä tsemppasi ja piti minua kutakuinkin tajuissaan. Myös me kuulimme synnytyksen aikaisemmassa vaiheessa toisesta salista kauheaa kiljuntaa ja katsoimme kauhuissaan toisiamme. Huutanut en, enkä kiljunut, mutta itkin ja ulisin. Olin niin tajuttoman kipeä ja voimat niin lopussa!
Viimeinen vauvan maailmaan saattanut ponnistus kaiken päälle mursi vielä häntäluuni, että oikein huoneessa kuului rusahdus ja luulin, että selässäni meni jokin rikki. Kun vauva oli nostettu rinnalleni, itkin helpotuksesta ja kivusta ennemmän kuin onnesta. Järkytyin, ettei kipu loppunut vauvan tuloon ja mieltäni täyttänyt ilo ja onni (toki olin onnellinen vauvasta, mutta päällimmäisenä tunteena tuossa oli edelleen kipu). Vaan kipu jatkui, kun eppari tikattiin, joka sattui yllättävän paljon ja jouduin edelleen olla (häntäluu murtuneena) imukuppisynnytyksestä johtuvassa asennossa jalat korkealla telineellä kohti kattoa (aivan painovoiman vastainen asento joutua synnyttämään). Olin synnytyksen jälkeen niin kipeä ja heikko, etten ollut uskoa todeksi. Paranin kuitenkin nopeasti ja ihanan henkilökunnan ansiosta ajattelen synnytystä jo ihan lämmöllä. Oli kaiken tuon 7kg rakkauden arvoista! <3
Jotta edellämainittua kommenttia ei ymmärretä väärin, korjaan, vauva on siis nyt 4kk ja 7gk, ei sentään sen kokoisena syntynyt 😀
Kiitos, kiitos kiitos. Helpotit juuri hyvin paljon omia pelkojani. Onnea ihan hirmuisesti koko perheelle! *sydänhymiö*
Kiitos hienosta synnytyskertomuksesta! Itselläni synnytys on noin kuukauden kuluttua edessä ja olen viime aikoina lukenut synnytyskertomuksen jos toisenkin. Minusta on hienoa, että olet uskaltanut tuoda esille myös vaikean lapsivuodeajan. En sinänsä itse kärsi synnytyspelosta, mutta minulle vaikeaa tulee olemaan kontrollin menettäminen. Tämä(kin) kertomus lisää uskoa siihen, että kätilöt ja lääkärit ovat ammattitaitoisia ja ohjaavat oikeaan suuntaan.
Ei pitäisi lukea näitä sun juttuja junassa matkalla töihin… Meillä vasta haaveillaan plussasta, mutta jotenkin heittäydyn niin täysillä näihin kolmeen sun ja yhteen miehesi kertomukseen, että nieleskelen täällä itkua. Kiitos, kun jaat nämä meidän kanssamme!
Kiitos, kun jaoit synnytyksesi, se oli kaunista luettavaa. Voi, kun olisin saanut lukea tämän jo ennen omaa synnytystäni, olisi tottavie vähentänyt niitä pelkoja. 🙂 Se on kyllä jännä, kuinka pelot sitten häviävät, kun tilanne on päällä. Ennen synnytystä pelkäsin eniten avautumisvaihetta. No, se hujahti aika vauhdilla, mutta viimeisen sentin kohdalla iski paniikki ponnistamista kohtaan. Ja kun ponnistusvaihe sitten alkoi, niin se olikin helpotus, kun sai jo alkaa itse tehdä lapsen syntymän eteen jotain. Minulle myös repeämät tulivat aika yllätyksenä, niin hyvin oli kivunlievitys onnistunut. 🙂
Ihanaa, että olet saanut noin positiivisen synnytyskokemuksen, vaikka jälkitoipuminen tuntuukin rankalta. Tsemppiä vauva-arkeen! <3
Positiivisia synnytyskertomuksia on mukava lueskella. Itellä kuukausi h-hetkeen. Hassua vain miten tämäki tarina niin kovasti itkettää. Mie tosin itken ihan kaikkea. Yks pahimmista on kun katon suurin pudottaja ohjelmaa. Kamalaa itkua koko ohjelman ajan. Voihan hormoonit 😀
Hauskaa, että sun synnytyksen ne osat, mistä kerroit positiivisesti ja iloisesti, on musta ne asiat mitä pelkään ihan sairaasti 😀 Niinku toi etten tuntis mitään, mitä tapahtuu. Tai etten vois liikkua. Tai jotain lääkejohtoja ympäri kroppaa. Huh. Niin me kaikki ollaan erilaisia 🙂 En ole koskaan vielä synnyttänyt, mutta olen ollut mukana erittäin vaikeassa ja pitkässä synnytyksessä. Siitä jäi kyllä semmoset traumat että en ole ite vielä vähään aikaan lapsia hankkimassa 😀 Ihana että sulle ei sattunut semmosta tuuria että olisi ihan kauhea synnytys ollut omasta mielestäsi!
Mulle laitettiin paraservikaalipuudutus eli kohdunkaulanpuudutus. Se on vähän pudendaalia vastaava. Mulle autto ihan sikana! Mulle ei siis laitettu lainkaan epiduraalia, mutta tuon kohdunkaulanpuudutuksen jälkeen laitettiin kyllä spinaali, jonka piti riittää ponnistusvaiheeseen saakka. Se kuitenkin hidasti synnytystä sen verran että toisin kävi. 😛 En ole varma yritetiinkö mulle laittaa tuo kohdunkaulanpuudutus vielä kolmannen kerran juuri ennen ponnistusta vai pudendaali, mutta sitä ei jostain syystä saatu laitettua. Ponnistin siis ilman puudutusta. Ja må kyllä todellakin tunsin, kun vauvan pää tuli (vihdoin reilun tunnin jälkeen) ulos. Mut hän tulikin pää vinossa, jonka vuoksi jouduin tehdä vähän enempi töitä. Repeämiä ei tosiaan tuntenut mitenkään erillisenä tuntemuksena. Mun käly puki hienosti sanoiksi sen tunteen; kuin olis paskantanut chilillä valeltua vesimelonia. 😀
Synnytyskertomuksia on ollut aina mielenkiintoista lukea ja kuulla, mut vielä enemmän nykyään, kun myös itsellä on siitä kokemus.