Olen saanut verrattain lyhyen äitiysblogihistoriani aikana lukuisia kommentteja (niin blogissa kuin IRL) siitä, kuinka blogiani on kiva lukea, vaikka ei olisikaan raskaana tai äiti tai edes haaveilisi lapsista. Jotkut ovat jopa myöntäneet alkaneensa harkita mahdollista äitiyttä blogini ansiosta. Olen tosi yllättynyt näistä kommenteista, sillä olen pelännyt, että blogini kävisi jo melkein ehkäisyvälineestä kaikenlaisten kokemieni ongelmien vuoksi. Sain myös kommentin, kuinka lukija sai suorastaan ahaa-elämyksen siitä, että perheen voi perustaa vaikka ei olisikaan vauvakuumetta. Ajattelin tarttua tähän ihan kokonaisen postauksen muodossa.
Minulla on nimittäin tunnustus: olen kaunistellut suhtautumistani lapsiin. Olen kertonut, kuinka sellaiset eivät aiheuta minussa mitään suuria tunteita. Rehellisyyttäni on kuitenkin kiitelty, joten ollaan nyt sitten kunnolla rehellisiä. Rehellisesti puhuen minä en pidä lapsista. Lapset todellakin aiheuttavat minussa suuria tunteita – nimittäin ärsytystä, joskus jopa raivoa. Totta kai saatan toisinaan ihastella suloista vauvaa, mutta kylmä fakta on, ettei minusta lapsirakasta saa tekemälläkään.
Tiedän, että tämän tunnustuksen myötä olen monen mielestä pahinta pohjasakkaa maailmassa. Itse kauhistelen nimittäin usein sitä, miten joku ei pidä eläimistä. Sellaisessa ihmisessä täytyy olla jotain vikaa (tiedostan tässä toki ristiriidan). Oma eläinrakkauteni nimittäin vyöryy yli äyräiden ja voin valehtelematta katsoa kymmenen minuuttia kyyneleet silmissä videota lepakkovauvasta.
Ihmisvauvoja en sen sijaan yleensä ryntää ihastelemaan saati lässyttämään heille, en juurikaan osaa ”puhua lasten kieltä” tai leikkiä heidän kanssaan enkä niin ikään kauheasti nauti pienten lasten kanssa oleskelusta ja leikkimisestä. Mieluummin vietän aikaani aikuisten kanssa. Lasten näennäisesti hassut toilailut eivät yleensä naurata minua juurikaan ja todella äänekkäät ihmislapset ärsyttävät minua oikeastaan ihan yhtä paljon kuin samanmoiset aikuisetkin. En oikeastaan tiedä mitään ärsyttävämpää kuin taapero, joka ei saa tahtoaan läpi ja järjestää järkyttävän itkupotkuraivarishow’n asian vuoksi. En sentään täysin kohtuuton ole: en todellakaan mulkoile vihaisesti lentokoneessa tai junassa itkevää lastaan sylissä pitävää äitiä, vaikka lapsen itku saakin niskakarvani pystyyn. Saati sano heille jotain ikävää! Totta kai tiedän, etteivät lapset itke ja huuda pahuuttaan ja vanhemmat tekevät yleensä parhaansa pitääkseen jälkikasvunsa tyytyväisinä.
Olen kuitenkin aina tiennyt haluavani omia lapsia enkä ole juuri pelännyt sitä, miten minä, varsinainen ihmishirviö voisin toimia äitinä. Olenkin monesti sanonut, ettei minulla ei ole ollut koskaan varsinaista vauvakuumetta, vaan olen tehnyt ihan käytännöllisen ja tietoisen päätöksen perheen perustamisesta. Olen aina ollut luottavaisin mielin sen suhteen, että oma lapsi tulee olemaan minulle rakas ja ihana ja söpö ja hauska eli myös sellaisia juttuja, joita en koe muiden lasten olevan. Olenhan puhunut äitini kanssa asiasta usein ja hänkin on myöntänyt, etteivät muiden lapset juuri aiheuta ihastusta. Omat lapset ovat silti olleet hänelle maailman ihanimpia olentoja.
Pääasiallisesti olen ollut aiemminkin, ennen omaa lasta, täysin luottavainen sen suhteen, että kestän lapseni erilaiset kasvuvaiheet raivoineen päivineen kuin kuka tahansa hyvä äiti. Äitiys on vielä vahvistanut tätä luottamusta. Totta kai omakin lapsi varmasti joskus ärsyttää siinä missä vaikkapa puoliso. Ärsytys ei kuitenkaan vähennä yhtään rakkauden määrää.
Miksi sitten toin esille tämän täysin epäinhimillisen (?) puolen itsestäni? Koska haluan tsempata teitä kanssahirviöitä, että teistäkin tulee ilman pienintäkään epäilystä hyviä äitejä ja isiä. Ei tähän hommaan silti mikään pakko ole ryhtyä. Mutta jos perheen perustaminen houkuttelee, haluan kannustaa, ettei tarvitse olla mikään syntynyt äidiksi -tyyppinen hoivahahmo, joka rakastaa kaikkia maailman lapsia. Tiedän, että monet sellaiset, joille lapset ovat täysin mystisiä olentoja, pähkäilevät tälläkin hetkellä, kuinka he osaavat toimia oman lapsen kanssa. Ihan luonnostaan! Omaa lastaan rakastaa, vaikka kaikkien muiden lapset olisivatkin vain pieniä haisevia, kuolaavia ja muutenkin kaikin puolin ärsyttäviä ihmisenalkuja.
Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä
Mä ymmärrän ton. En ite osaa olla ollenkaan sen toisen ääripään, eli vanhusten, seurassa ja välillä ne saa mussa aikaan todella vahvoja negatiivisia tunteita! 😀 Mutta siksipä oonkin valinnu alakseni lapset ja työympäristökseni päiväkodin ja LUOJAN KIITOS on muut ihmiset jotka hoitavat vanhuksia ja tulevat heidän kanssaan loistavasti toimeen, koska eihän kaikkien tarvii osata kaikkea tai tykätä kaikesta! 🙂
Et nyt sanavalinnallasi ehkä tarkoittanut tätä, mutta voiko päätös (biologisen) lapsen hankinnasta olla millään tapaa käytännöllinen? Uusi ihminenhän kuluttaa maailman varoja aivan järkyttävästi, varsinkin kun sattuu syntymään ns. hyvinvointivaltioon.
Kiitos Irene rehellisestä postauksesta! Olen täysin samoilla linjoilla ja samassa tilanteessa (paitsi mulla laskettuun aikaan vielä viikko). Vauvakuume oli omalla kohdallani aivan absurdi ajatus ja päätös lastenhankinnasta tehtiin pitkällisen harkinnan tuloksena. Olisin varmaan vetkutellut pidempäänkin jollei käytännön syistä (täytin loppuvuodesta 33) pitänyt vain todeta että nyt tai ei koskaan. Sen takia olenkin raskausaikana murehtinut tuota ”osaanko olla äiti jos en erityisesti tykkää lapsista” -pulmaa mutta tullut samaan lopputulokseen: omaansa rakastaa varmasti ja äitiys tulee kyllä luonnostaan. Eikä kaikkien tarvitsekaan olla äitejä samalla tyylillä. Tosi hienoa että toit tämän aiheen esille! Toivottavasti se rohkaisee muita meidän kaltaisia pohdinnoissaan 🙂
KIITOS tästä postauksesta! Minä olen ihmishirviö, joka ei tiedä mitään karmivampaa ja ärsyttävämpää ääntä kuin lapsen yskä! Huh! Ja kiljuvat lapset julkisilla paikoilla raivostuttavat. Yksi ravintolakäynti meni pilalle, kun viereisen pöydän pikkupoika kävi vähän väliä meidän pöydän vieressä tuijottamassa meitä ja ruokiamme. Vanhempien mielestä oli näemmä todella söpöä, mutta meistä uskomattoman raivostuttavaa.
Silti tiedän, että haluan omia lapsia ja uskon että heihin suhtautuminen on erilaista, meidän lapset, muiden kakarat 😉 Upeaa että sanoit tämän ääneen ja totta, minäkin tykkään lukea blogiasi vaikka yleensä kierrän kaikki mamma-vauva-löpölöö-blogit kaukaa.
Hei Irene. Löysin tämän blogisi Mademoiselle Pigallen kautta, jonka taas löysin siskosi Erikan Nude-blogin kautta. Pidän kovasti molemmista blogeistasi.
Olen saman ikäinen kuin sinä, eli lasten hankkiminen alkaisi olla ajankohtaista pikkuhiljaa, alan kallistua kannalle, että haluan lapsia (esimerkiksi kymmenen vuotta sitten en missään nimessä halunnut) ja uskon selviäväni äitiydestä siinä kuin muutkin, lisäksi mieheni on varmasti mainio isä (hän on sitä syntynyt olemaan kaikkien kanssa hyvää pataa ja luonteva -tyyppiä), ja hän on myös halukas hommaan. Ongelma onkin, että olen hyvin miesvaltaisella ja kilpailuhenkisellä alalla, jossa ei oikein ole hyvää saumaa jäädä äitiyslomalle. Mitään laitonta ei toki tapahdu, esimieheni on esimerkillinen, eikä minua varmasti savustettaisi ulos tai vastaavaa, työyhteisökin on huippu, mutta urakehitykseni varmasti kärsisi äitiyslomasta saati parista kolmesta. Oletko toimittajan työssäsi törmännyt uran ja perheen perustamisen kanssa ongelmiin? En välttämättä tarkoita omassa elämässäsi, aihe on toki kovin henkilökohtainen, vaan ihan journalistisessa mielessä juttuja tehdessä tai yleisenä puheen aiheena?
Kiitos molemmista avartavista blogeistasi ja pikaista toipumista!
Moikka. Tilanteesi kuulostaa hyvin samalta kuin oma uran ja lapsenhankinnan välillä käymäni pohdinta, tosin meillä on jo yksi lähes kouluikäinen lapsi, jonka sain ennen nykyistä uraani. Nyt on kuitenkin tullut halu laajentaa perhettä ja lapsi on itsekin kovasti sisarusta toivonut. Me päätettiin ratkaista asia siten, että isä jää kotiin hoitamaan mahdollista tulevaa vauvaa. Oman jaksamisen ja voinnin mukaan olen töissä niin pitkään kuin pystyn ja sitten kolme kuukautta äitiyslomalla. Jännittää kovasti ja onhan tässä monta muuttujaa, esim jos lapsi ei syökään tuttipullosta tai tulee muita ongelmia. Moni saattaa meidän ratkaisua ihmetetllä ja arvostella, mutta pidän sekä uraa että perhettä tärkeänä ja niiden yhdistämisen mahdollisena, joten ajattelen asian niin, että jos en ole valmis tekemään tällaista ratkaisua niin sitten meille ei vaan tule toista lasta. Tsemppiä asian pohdintaan!
Pisteet tästä – isiä enemmän kotiin! Miksi vain äitien urakehityksen pitäisi ”kärsiä” lastenhankinnasta? Musta on ihan kauheaa, että kuulemani mukaan edelleen monilla työpaikoilla miehille vihjaillaan, ettei ole sopivaa jäädä kotiin lasta hoitamaan – yleensä syynä on muka se, ettei ko. henkilön työtehtäviä voisi kukaan muu hoitaa. Kukaan ei ole korvaamaton!
Täällä ilmottautuu toinen lapsista ärsyyntyjä (lastenvihaaja on niin voimakas sana etten uskalla sitä käyttää) ja vajaa 4kk esikoispojan äiti 😀 Ite en oo koskaan ihaillu vauvoja enkä vieläkään osaa leikkiä pienten lasten kanssa, mutta omasta vauvasta kuumeilin monta vuotta. Nyt oman lapsen syntymän jälkeen oon oppinu lässyttämään omalle lapselle, mutta täytyy kyllä tunnustaa että kun poika itkee niin etten tiedä mikä vaivaa menetän hermoni heti.. Edelleen tapaan mielummin lapsettomia aikuisia kuin lapsiperheitä vaikka oma lapsi onkin ihana ja rakas<3
Toinenkin ihmishirviö täällä hep! Pakko kommentoida ekaa kertaa, vaikka oon lukenu blogiasi alusta saakka, koska nyt varsinki teksti osui ja upposi! En oo koskaan innostunut vauvoista/lapsista, saati potenut vauvakuumetta. Silti jotenkin luotin, että kyllä siitä omasta sitten tykkää. Nyt parin viikon ikäinen tytär tuhisee vieressä ja on vienyt täysin mun sydämen ja on maailman ihanin ja rakkain. Silti ehkä oon yhä vähän ihmishirviö, koska muiden lapset on lähinnä ”ihan ok”. Lähinnä nyt arvostaa ja ymmärtää paremmin muita pienten lasten vanhempia, koska vaikka kuinka ihana se lapsi onkin, niin kyllä se myös mullistaa elämää ja tuo omat huolet ja murheet mukanaan.
aivan ihana tuo kuva sinusta ja tyttärestäsi! Ja ihanan rehellinen postaus!
Samaa mieltä, olen aivan kade noista hiuksista! 🙂
Nostan hattua rehellisyydellesi! Mullakaan ei ole koskaan ollut vauvakuumetta – enkä tunnista tuota tunnetta varsinaisesti vieläkään, vaikka oma bebe kasvaa vatsassa ja on jo nyt maailman tärkein olento. Olen täynnä rakkautta, onnea, hermostuneisuutta ja ihmetystä elämän hämmästyttävimmän asian ja suuren muutoksen edessä, niin kuin varmasti kuka tahansa tuleva äiti. Näen kuitenkin eron siinä, etten odota niinkään sitä että meille tulee VAUVA, vaan enemmänkin sitä että meille tulee LAPSI ja meistä tulee PERHE.
Uskon ja ymmärrän kyllä, miten vahva ja kaikennielevä ilmiö vauvakuume voi olla ja miten moni oireilee sitä ihan fyysisestikin. En silti voi olla miettimättä, onko nimenomaan vauvan haluaminen lopulta se paras mahdollinen lähtökohta perheen perustamiseen: lapsi on vauva vain lyhyen hetken elämästään, mutta vanhempiensa lapsi ikuisesti. Vaikka eihän näiden ajatusten tietenkään tarvitse olla toisensa poissulkevia. 🙂
kiitos, en olekaan ainoa! ei tullut vauvakuumetta, mutta onneksi ”järkeillen” tuli maailman ihanimmat lapset. nyt vielä mietin järkeilläkö kolmas? 🙂
Kiitos tästä <3
Tuo voisi olla sanasta sanaan minun kynästäni, paitsi että poikani on pian 1-vuotias. Lapsen hankin koska halusin kokea äitiyden ja ihan hyvin olen tähän asti selvinnytkin.
Kiitos, kiitos tästä postauksesta! Olen tässä asiassa aivan täsmälleen samaa mieltä kanssasi Irene. Eläimet saavat minussa niin vahvan onnen ja lämmön reaktion aikaan, näin on ollut niin pitkään kun osaan muistaa. Mutta lapset ovat aina jostain syystä saanet sappeni kiehumaan niin totaalisesti. En ole koskaan potenut vauvakuumetta ja vasta viimeisen vuoden aikana olen hieman lämmennyt sille idealle että jonain päivänä minustakin saattaisi tulla äiti. Pitkään olin aivan täysin lapsen saamista vastaan koska en koe olevani lapsi ihminen ollenkaan. Ja myös koska pelkään synnyttämistä aivan järkyttävän paljon.
Vajaa vuosi sitten läheiset ystävämme saivat esikoisensa ja nyt minäkin olen ”joutunut” olemaan pikkuneidin seurassa, pitämään sylissä ja hauskuuttamaan toista. Täytyy sanoa että tämä kokemus on tuonut itseluottamusta vanhemmuus asiassa koska olen huomannut että en ole täysi poropeukalo pienen lapsen kanssa. Ja etenkin tämä blogisi lukeminen on vahvistanut tuota ajatusta että jos vain lapsen saaminen on minulle ja avomiehelleni mahdollista niin miksei? Vaikka vauvakuumetta ei vieläkään ole ja tuskin koskaan tuleekaan 😀
Kiinnostaisi muuten tietää että oletteko aikaisemmin kokeneet minkäänlaista painostusta lasten hankkimiseen esim. sukulaisilta? Minua itseäni ahdistaa lähinnä avomieheni äiti, joka on tällä asialla painostanut jo monta vuotta. Hän on jo lähemmäs 60-vuotias ja mummokuume on ollut jo pitkään todella kova. Ja osaan jo arvata että jos lapsi jossain vaiheessa meille tulee niin hössötys anopin suunnalta tulee olemaan minusta todella ärsyttävää, en muutenkaan ole mitenkään erityisen läheinen hänen kanssa ja en oikeastaan haluakaan tämän läheisempää suhdetta.
Mutta kiitos mieltä avartavasta ja ihanasta blogista! Täytyy myöntää että kun siirryit kirjoittamaan tätä blogia pigallen sijasta olin hieman surullinen mutta nyt en voisi olla iloisempi että olen päässyt lukemaan ajatuksiasi raskaudesta ja vanhemmuudesta.
Toki on liian paljon niitäkin ”hirviöitä” joita se oma lapsikaan ei muuta… Eikä hoivaava äitiys herää silloinkaan. Liian moni lapsi kokee kylmän ja karun, jopa kamalan lapsuuden. Eli ne jotka epäilee omaa kykeneväisyyttään vanhemmuuteen, voi aivan hyvin jättää lisääntymisen väliin tässä liikakansoitetussa maassa.
*maailmassa.
Hei Irene!
Hieno postaus sinulta! Täällä myös yksi ihmishirvio, joka ei halunnut yhtäkään lasta omiin häihin, kokenut vauvakuumetta ja kahden lapsen äitinä turvaudun aina lauseeseen, että olen kakkoslaadun äiti, kun en tee sitä tai tätä. 😀 Kaikista näistä huolimatta rakastan lapsiani enemmän kuin mitään. Kiitos ihanasta blogista ja jaksamista teille vauva arkeen.:)
Kiitos tästä postauksesta! Tällaista saa lukea vain harvoin. Minäkään en ole millään tavalla lapsirakas, mutta siedän lapsia, muutamasta tutusta olen jopa ihan pitänyt tietyssä iässä. Lapsivastaisuudestani huolimatta olen viime vuosina yhä useammin huomannut haaveilevani omasta lapsesta. En tiedä onko se homma minua varten, kun en tosiaan ole kaikkia lapsia syleilevä äitihahmo nytkään. Äitiys ja oma perhe on kuitenkin asioita, joita kohtaan olen utelias ja asioita miettiessäni todennut, että ehkä kuitenkin haluan kokea sen mieluummin, kuin jättää välistä.
Niin ja pidän eläimistä. Pentukoirat aiheuttaa lässytystä, mutta silti pidän omista koirista eniten. Vieraista en niinkään sen ihan pikkupentuajan jälkeen. Kait se olisi oman lapsen kohdalla jollain tapaa samanlaista. Oma on se rakkain, paras ja ihanin.
Tämä on melkein kuin itse olisin kirjoittanut tekstin. Ainoa ero on,ettemme mieheni kanssa suunitelleet vauvaa. En ollut ehtinyt hakea uusia e-pillereitä ja yhden baari-illan jälkeen emme jaksaneet käyttää kondoomia kun ”eihän sitä nyt yhdestä kerrasta raskaaksi tule” 😀
Minä en myöskään todellakaan ole mikään lapsirakas ja olen aina sukujuhlien jälkeen ollut aivan puhki kun on pitänyt esittää olevansa kiinnostunut sukulaistlasten asioista ja ihailla kaiken maailman esityksiä. Perheeni ja kaverini ovatkin nyt olleet niin yllättyneitä siitä miten rakastava ja hellä äiti olen pienelle pojalleni kun en muuten ole mitenkään lapsirakas. Mutta kun se oma lapsi on kyllä maailman ihanin ja rakkain, välillä tulee itkettyä kun rakastan pientä miestäni niin paljon <3
Meillä on myös koira perheessä ja minusta olisi kiva lukea postaus siitä,miten teillä sujuu vauvan ja koiran kanssa.
Tää on tosi hyvä, mielenkiintoinen ja melko vaiettu aihe! Itseni voisin varmaan luokitella lapsirakkaaksi, joskin oon useamman kerran käynyt saman keskustelun- pohtiessani vielä kysymysmerkkinä hohtavaa paikkaani työmaailmassa, kuulen usein ehdotuksen jostain lapsiin liittyvästä. Olen kyllä lapsirakas, kunhan lapset ovat rakkaideni lapsia. Pidän siis oman lähipiirini lapsista, mutta en juurikaan tuntemattomista lapsista- en siis voisi kuvitella itseäni vaikkapa tarhaan töihin. (Sama pätee muuten kohdallani eläimiin- lähipiirin rekut ovat ihastuttavia, vaikka muutoin en luokittele itseäni eläinrakkaaksi).
Oon itse viimeaikoina pohdiskellut ihmisten sattumanvaraista tupsahtelua elämääni- puolison, työn, ja nyt jo lapseni (8kk) kautta (mammakaverit yms). Juuri tänään pohdin, että kun lapseni joskus valitsee itse ystävänsä (jonkinaikaahan valikoin ne hänen puolestaan) niin sieltä saattaa tulla elämääni ihan minkälainen tyyppi hyvänsä- oletan, että lapsikaverusten vanhempien keskenäisellä toimeentulemisella on jonkinverran merkitystä lähivuosina. Tulee siis varmasti poistuttua omalta mukavuusalueelta tämän suhteen. Tuli siis tätä kautta mieleeni, että jos et pidä lapsista ja koet esimerkiksi meluisan lapsen epämiellyttävänä, niin olis kiva lukea myös mahdollista pohdintaa siitä, kuinka paljon oma lapsi ”pakottaa” sinut mukavuusalueesi ulkopuolelle -kaikkeen lapsiin liittyvän (harrastukset, puistot, vauvakaverit yms) myötä?
Kiitos tästä Irene! Samaistuin tähän(kin) kirjoitukseen ihan täysin. En ole ikinä pitänyt lapsista, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Yleisesti ottaen ne vain ovat kaikin puolin ärsyttäviä, haisevia ja äänekkäitä. Vaikka ulkonäkökysymyksillä ei oikeasti väliä olekaan, niin mielestäni kaikki lapset eivät todellakaan ole kauniita – suurin osa vastasyntyneistä muistuttaa pikemminkin alienia. Kavereiden ja tuttavien lapsien kuulumiset eivät jaksa kiinnostaa – tämän huomasin konkreettisesti jokin aika sitten, kun näin pitkästä aikaa paria lukioaikaista ystävääni. Toinen on saanut vastikään lapsen, toinen on hankkinut kissanpennun. Ei liene epäselvää kumman kuulumiset kiinnostivat enemmän. Aika monen mittapuulla taidan olla kerrassaan kammottava ihmisyksilö.
Silti olen varma siitä, että jos joskus hankin/saan lapsia, rakastun heihin täysin ja he ovat mielestäni ihaninta mitä maa on päällään koskaan kantanut. Jospa sitä sitten samalla oppisi sietämään niitä muidenkin kakaroita…
Kiitos mielenkiintoisesta, rohkeasta ja rehellisestä tekstistä! 🙂 Samaistun tähän siinä mielessä, että muiden lapset paria poikkeusta lukuunottamatta (erittäin läheisten ihmisten lapset) eivät ole koskaan herättäneet mitään sen kummempia tunteita tai ainakaan ihastusta. Lapsista lähtevä meteli, uhmakohtaukset ja kiukuttelut ym häiritsevä käytös on lähinnä ärsyttänyt. Kun hyvät ystävät saivat lapsia, en tosiaankaan ollut kiinnostunut lasten kasvukäyristä ym., vaikka kohteliaasti kuuntelinkin. 🙂 Nyt kun on itse äiti, ymmärrys muita lapsiperheitä kohtaan on todellakin lisääntynyt, ja olen niistä epäkiinnostavista aiheista kysellyt jälkikäteen. 🙂 Mutta ei vieraiden lapset herätä kyllä edelleenkään mitään ihmeempiä tunteita – poikkeuksena ihan vastasyntyneet. 🙂
Kommentoin lyhyesti kahden lapsen, villin ja intohimoisesti elävien poikien, äitinä. Ensinnäkin, ”lapsirakas” on omituinen määritelmä. Sama kuin olisi jollain kummallisella yleisellä tavalla ”ihmisrakas”. Minä en rakasta kaikkia ihmisiä, miksi rakastaisin kaikkia lapsiakaan? Olen myös elänyt isojen eläinlaumojen kanssa, enkä rakasta niitäkään kaikkia. Maailma ei yksinkertaisesti ole täydellisesti syleiltävä juttu – joko tai.
Toiseksi, lasten kielellä puhuminen on typerin asia, jonka tiedän. Mikäli itse ei ymmärrä lastaan – yleensä koska HÄN ei kommunikoi vielä VANHEMPIENSA tavoin – ei se tarkoita sitä, että hän ei ymmärtäisi yhtään heitä. Helpottaako häntä todellakin, että kun hän ei vielä puhu, et hänellekään puhuta, ja kun hän alkaa äännellä ja matkia, hänelle vastataan samalla tavalla? Bää bää bää.
Itse olen jutellut molemmille lapsilleni normaalisti koko heidän elämänsä ajan, synnytyslaitokselta asti. Katso, tuossa tulee mummi, hei nyt keitetään kahvia. Odota siinä, minä tulen aivan kohta, haen meille vain paremman tyynyn. Istutaanko tässä ja katsellaan, kun ihmiset kulkevat ohi. Eikö ole ihanaa, että meillä ei ole kiire mihinkään? Katso, katso, nyt sataa lunta!
Mikä hauskempaa, lapset ovat myös alkaneet itse ilmaista itseään varmalla tavalla jo pienenä, puhuivatkin jo vähän yli vuoden vanhoina. Suomalainen neuvolasysteemi on tässä ollut onneksi todella kiva; kaikki tädit ovat ihmetelleet toimintaamme. Mutta sen sijaan, että minä kysyisin miksi puhut lapsellesi, vaikka se on pieni, kysyn, miksi ihmeessä näen riveittäin vanhempia, jotka eivät avaa suutaan vauvalleen, vaan istuvat mieluummin hiljaa – kuin vieressä pötköttelisi mykkä käärö, jolla ei vielä ole oikeastaan väliä. Sen olemassaolohan on vain syömistä, nukkumista ja kakkaamista. Sehän ei anna minulle vielä mitään.
Lasten käytöstä kommentoisin myös: kun niitä alkaa olemaan enemmän kuin yksi, ei mikään hulina enää haittaa. Itse olisin huomattavasti tympeämpi tyyppi ilman näitä kahta. Äitiys kasvattaa kaikkein eniten! Uskon, että sinustakin on kuoriutumassa juuri oikea äiti, täydellinen omalle lapsellesi. Hänestä ei taatusti kasva yhtään sellainen, kuin olit unelmoinut tai toivonut. Hänestä tulee vielä parempi, ja aivan omanlaisensa!
http://m.tiede.fi/artikkeli/uutiset/lepertely_kannattaa
Siansaksan lepertelyssä ei toki olekkaan järkeä. Vitsillä kai voi joskus sanoaa bububuuu 😀 ja toki arkisista asioista kannattaakin höpötellä touhutessaan normaalilla äänellä ym. mutta kun puhutaan juuri vauvalle ja on ”hellä keskusteluhetki” menossa, ni olisi pehmeä ja lepertelevää, ilman kirjainvirheitä.
Kaikki toki tavallaan 🙂
Mielenkiintoinen postaus! Olen usein miettinyt, mistä johtuu että suomalaiset ihmiset ovat vähiten lapsirakkaita tapaamistani kansallisuuksista. Voiko johtua jostain Suomen sodasta, jonka seurauksena kasvanut huonosti tunteita käsitteleviä ihmisiä? Vai onko se vain seurausta urakeskeisyydestä ja itsekeskeisyydestä? Tätä oon usein pohtinut pienen vauvan nuorena äitinä. Raskaana ollessani kävimme Thaimaassa ja sielä vastaantulevat ihmiset taputtelivat ihastuneina mahaani ja onnittelivat. Suomessa olen kohdannut lähinnä mahaani mulkoilevia mummoja.
Tuskin kaikkia suomalaisia voi tuolla lailla alkaa leimata. Eiköhän se, ettei täällä kukaan ohikulkija tule taputtelemaan raskaana olevan naisen mahaa johdu ihan meidän kulttuuristamme, jossa on tapana antaa toisille tilaa. Minä ainakin pitäisin sitä jokseenkin ahdistavana, jos minulle täysin tuntemattomat ihmiset tuolla lailla tunkeutuisivat henkilökohtaiseen tilaani. Toki eri kulttuuriympäristössä ollessa asia on eri.
Hyvä postaus! Miulla oli todellakin vauvakuume kun lasta yritettiin, mutta en ole ikinä ollut sellanen tyyppi joka on syntynyt Äidiksi, tiennyt aina että haluaa lapsen. Päin vastoin -monta vuotta olin sitä mieltä että en todellakaan halua lapsia :D. Ja vaikka nyt 1 lapsen äiti olenkin niin ihmisenä en oo muuttunu pahemmin
Pitkään emmin kommentoinko ollenkaan, mutta rohkenin sitten.
(On tullut joistain paljon aikaisemmista postauksista sellainen olo, että jos joku kommentoija on ollut erimieltä bloggarin kanssa, on tullut ehkä liiankin kärkkäitä vastakommentteja takaisin). Asiallista keskustelua lienee saa käydä vaikkei asioista olisikaan aina kanssasi samaa mieltä? 🙂
Jäin pohtimaan kirjoitustasi ja termiä ”lapsirakas”.
Ei minullakaan herää mitään erityisiä tunteita ventovieraita lapsia kohtaan tai en koe sen kummemmin tykkääväni kaikista tuttavien, puolituttujen tai naapuruston lapsista.
Tai jaksavani tuntemattomien lasten riehumista, melua tai kiukkua julkisilla paikoilla.
Tai, että tuntemattomien vauvat olisi automaattisesti mielestäni suloisia ja hellyttäviä, ei.
Onko sitten vastaavasti termiä ”ihmisrakas”. Ja onko silloin ihmishirviö, jos ei pidä kaikista aikuisista. Tässä kohtaa voisin luetella monta aikuista ”ihmistyyppiä” joita en siedä, mutta se ei lienee tee minusta ihmishirviötä niin kuin ei tee sinustakaan vaikket muista lapsista pidäkään kuin omastasi. 🙂
Mutta. Itse olen tottunut lapsiin, niitä kun on ympärillä elämässäni paljon. Osaan olla lasten kanssa ja kohtaaminen heidän kanssaan on luonnollista. Tarpeen vaatiessa, sama pätee myös tuntemattomiin lapsiin. Huolimatta siitä, merkisevätkö he minulle mitään. En silti koe olevani erityisesti ”lapsirakas”.
Kaikista rakkain, erityisin, ihanin, suloisin, hauskin on tietysti oma pieni esikoiseni.
Mutta. Kyllä minä pidän myös sisarusteni ja ystävieni lapsista. He ovat myös minulle rakkaita, joku toinen enemmän, joku toinen vähemmän. Suloisiakin he ovat ja useimmiten hyviä tyyppejä. Johtunee lienee siitä, että olen heidän vanhempiensa kanssa läheinen ja mielestäni lapset on vanhempiensa peilejä, niin hyvässä kuin pahassa. Joten olisi outoa, että viihtyisin vanhempien kanssa mutta inhoaisin heidän lapsiaan, jotka kuitenkin kovin paljon muistuttavat vanhempiaan mutta pienoiskoossa. Voi toki tietenkin olla, että on ystäviä tai sisaruksia, joista pitää valtavasti, muttei välttämättä heidän lapisistaan. Ehkä itse ajattelen, että HALUAN pitää ja opetella pitämään läheisteni lapsista koska ylläpitäähän se varmasti paremmin suhdetta heidän vanhempiinsa ennemmän kuin päin vastaisessa tilanteessa.
Silti, kyllä minäkin arvostan aikaa ilman lapsia. Erityisen mukavaa on olla ystävien ja sisarusten kanssa ilman lapsia. 🙂
Ehkä yritän tässä sanoa, sitä, että ei kaikkien tarvitse tykätä lapsista, mutta hyväksyä heidät osana yhteiskuntaa. Ja näyttää omalla esimerkillä kuinka käyttäydytään kauniisti ja kohteliaasti omista mielipiteistä huolimatta. Me kaikki olemme joskus olleet lapsia ja olemmeko me aina käyttäytyneet mallikelpoisesti tai tulevatko omat lapsenne (omista selkeistä ja tarkoista kasvatusperiaatteista huolimatta) käyttäytymään aina julkisesti toivomallamme tavalla. -Ei minun oma, mutta ne muiden.
Tämä aihe kolahti nyt, kun oman lapsen myötä olen ollut aistivinani (taisi olla taanoin myös aiheesta kolumni hesarissa), että maamme ilmapiiri on senkaltainen, ettei suomalaiset sietäisi lapsia missään..!? Lapset eivät saisi näkyä eikä kuulua. Mutta entäs ne omat lapset. Ne ne nyt ovat asia erikseen. Jos sellaisia sattuu olemaan.
(Meni nyt vähän aiheen vierestäkin, eikä tämä ollut henk koht bloggarille, mutta tuli vähän kirjoiteltua pohdinnan tuloksena kun aihe ajatuksia herätti :D)
Tää oli niinku mun kynästä tää teksti! Olen samaa mieltä, että ei kaikkien tarvitsekaan rakastaa ja ihastella lastani, kunhan aikuiset ihmiset käyttäytyisivät niin ettei lapsi tunne oloaan ”ei-toivotuksi” eri paikoissa. Olen ammatiltani lastentarhanopettaja, enkä silti koe olevani ”lapsirakas”. En todellakaan pidä kaikista lapsista, mutta osaan olla luonnollisesti lasten seurassa (koska olen elämässäni paljon ollut lasten kanssa), enkä näytä negatiivisia, lapsesta heränneitä tuntemuksia.
Mielenkiintoista luettavaa! Heräsi ajatus, että tunnetko paljon lapsia? Eli kuuluuko lähipiiriisi lapsia? Oletko vuosien varrella viettänyt lasten kanssa aikaa? Itse olen suuresta perheestä ja vaikka olen perheeni nuorin, on lähipiirissä aina ollut lapsia ja tulin tädiksikin kun olin itse vasta lapsi. Koen olevani hyvin lapsirakas, mutta asiaa tarkemmin mietittynä tajusin rakastavani itselleni tärkeitä lapsia. Olen ollut päiväkodissa ja koulussa töissä, ja työympäristössä onkin tullut paljon vastaan lapsia, joista en ole liiemmin pitänyt. Suurimmasta osasta pidän kuitenkin ja tulen hyvin toimeen lasten kanssa. Nautin heidän seurastaan! En kuitenkaan välitä eiläimistä yhtään 😀 Mutta minulla ei ikinä olekaan ollut lemmikkiä. Olen siis sinun vastakohta 😀
Itselläni ei ollut vauvakuumetta ja olen tullut äidiksi aika vanhana. En ole ollut ns. lapsirakas, mutta kun omat lapset ovat kasvaneet ja toivoo heille hyviä kaverisuhteita ja kokemuksia, on ollut pakkokin valmistua siihen että lapsikontaktit kasvavat. Mitä olen oppinut ja saanut, on että lapset mielenkiintoisia tuttavuuksia, se mitä enemmänkin kaihdan välillä ovat heidän vanhempansa. Ei ole lapsen vika, jos ei ole opetettu käytöstapoja, laitettu rajoja tai omalla esimerkillä ja kannustuksella autettu eteenpäin. Mutta yksi paras tapa toteuttaa hyvää äitiyttä on auttaa lapsiaan solmimaan kaverisuhteita ja niissä eteen tulevia solmuja. Sen pystyy tekemään vain tutustumalla kavereihin ja sietämällä ihmisten erilaisuuksia. Äitiys siis kasvattaa enemmän kuin voisi kuvitellakaan. Mukavia hetkiä vauvan kanssa! 🙂
Tunnistan nämä ajatukset myös hyvin! Olen tuumiskellut samaa muutaman edellä kommentoineen kanssa siitä, että miksi ylipäänsä puhutaan niin että joku on lapsirakas ja joku ei.
Olin kouluttautumassa kymmenisen vuotta sitten alalle jossa ollaan mahdollisesti paljonkin lasten kanssa tekemisissä. Erään harjoittelun aikana tajusin että ei tää ole mun juttu ollenkaan. Ensin luulin vain yksioikoisesti etten tykkää lapsista. Sitten tajusin että ei se ollutkaan niin vaan ymmärsin että lapsissakin on persoonia joiden kanssa tulen toimeen paremmin ja huonommin. Että lapset eivät olekaan vaan joku homogeeninen massa josta voi ”tykätä”. Enhän minä ystävysty jokaisen vastaantulijan kanssa vaikka vain sillä perusteella että hän on vaaleaverikkö, miksi siis pitäisin jostakin ihmisestä vain siksi että hän on lapsi?
Omat ja rakkaiden ihmisten lapset on sitten ihan asia erikseen. Rakasta heitä siksi keitä he ovat, en siksi mitä he ovat. Vaikka myönnettävähän sekin on että esim kummilapsistani (joita on muutama) joidenkin kanssa synkkaa paremmin kuin toisten. Se on kuitenkin persoonakysymys eikä lopulta vaikuta siihen että kaikki ovat silti tosi rakkaita.
Kiitos ❤️ itse kammoan sitä kun vanhemmat lykkivät vauvojaan väkisin syliini tai kun työkaveri tuo tuoreen vauvansa näytille ja muut naiset haluavat nuuhkia vauvaa kun itse koitan pitää teennäistä hymyä yllä. Inhoan sitä että joudun leikkimään pikkulapsen kanssa vaikka haluaisin jutella hänen äitinsä kanssa rauhassa. Lapsissa on sama kuin aikuisissa – on tietyt hyvät tyypit kenen kanssa kemiat pelaa mutta niin kuin aikuisissakin tietyt lapset raivostuttavat ja vieraita lapsia en halua syliin – enhän vieraita aikuisiakaan halaile. Tämä tuntuu monelta äidiltä ja isältä unohtuvan. Silti voisin kuvitella hankkivani oman.
Ihanaa, että täällä on niin paljon heitä, jotka ajattelevat samoin kuin minä! Minulla on yksi jo aikuinen lapsi ja nyt olen 3-kuisen pojan mummo. Minkäänlaista mummokuumetta en ole koskaan potenut enkä suoraan sanoen halunnut mummoksi. En pidä muiden lapsista ollenkaan, en halua heitä syliini enkä oikein siedä taaperoiden töllistelyä parkumisesta ja paikkojen sotkemisesta puhumattakaan. En silti ole hirviö, vaikka usein tunnenkin itseni hirviöksi naislauman leperrellessä esim. työkaverin näytille tuomalle vauvalle, jota itse koetan vältellä..en ainakaan halua ottaa syliin enkä näe ihmisalussa kerrassaan mitään ihasteltavaa. Jos joku toisi koiranpennun näytille, niin olisin etunenässä ottamassa syliin ja paijaamassa 🙂 No, kuten sanoin, hirviö en silti ole. Nytkin hoidan lapsenlastani, jonka juuri syötin ja keinutin uneen. Toki minulla olisi lauantai-iltana muutakin tekemistä, mutta nyt on näin. En koe tätä kamalana rasitteena, mutta kenenkään toisen lasta minun olisi vaikea uhrautua hoitamaan, ellei sitten henki tai terveys olisi kyseessä.
Minulle vaikeinta äitiydessä (kaksi lasta) on muiden, vieraiden lasten sietäminen. Tietenkin haluan että lapsillani on leikkikavereita, ja että he kehittyvät sosiaalisiksi yksilöiksi. Siksi minun on tuettava kaverisuhteiden solmimista leikkipuistoissa ja harrastuksissa. Henkilökohtaisesti en vaan jaksaisi puhua vieraiden lasten kanssa, minä kun en ole ollenkaan lapsirakas omia lukuunottamatta.
Tässä monet ovat ihmetelleet, miksi puhutaan lapsirakkaudesta tai lapsista homogeenisenä terminä.
Heille vastaan, että on olemassa ihmistyyppi, jotka todella fanittavat kaikkia lapsia. Taputtelevat tuntemattomien raskausmahoja, kurkistelevat lastenrattaisiin ja suukottelisivat (jos annetaan) tuntemattomia lapsia. Eilen hississä naapuri, jota en ollut ennen tavannut, sanoi lapselleni ”hei rakas”.
Sanoisin, että tuollainen käytös on lapsirakkaan tunnusmerkki.
Joo onhan tuollainenkin ihmisryhmä toki olemassa. Mun mielestä onkin aiheellista kysyä, onko yleinen normi se että kaikki tykkää lapsista, vai että onko ne lapsirakkaat niitä erikoisia ihmisiä. Itse olen jälkimmäisen kannalla. 😉
No hei, kirjoitit auki minun ajatukseni!!
Luulin nuorena ja nuorena aikuisena olevani lapsirakas – suunnittelin suuntautuvani alalle, minulla oli reilusti kokemusta nuorempien sisarusteni myötä, ja vauvakuume puski pintaan suhteellisen nuorena.
Onnekseni sain esikoiseni 23-vuotiaana, mutta hänen kasvaessaan tajusin olleeni ihan hakoteillä ajatusteni suhteen. Olin kuvitellut, että minun luonteellani ”kuuluu” pitää kaikista lapsista, mutta järkytyksekseni huomasin ettei se pitänytkään ollenkaan paikkaansa: enhän minä tykkääkään lapsista, noin niinkuin yleisellä tasolla!
Ymmärsin vaihtaa opiskelupaikkaa ja suuntauduin ihan muihin hommiin. Sittemmin sain odotetun ja toivotun toisenkin lapsen, mutta sen myötä tuo havaintoni vahvistui vain entisestään. Omat lapset ovat kaikki kaikessa ja äitiys on suurin asia elämässäni, mutta lasten myötä väistämättä mukaan tulevat ”vieraat” lapset ovat välttämätön paha, jota täytyy vain sietää. Kaveruussuhteet ja niihin kuuluva kyläily rassaavat hermoa, mutta pakkohan sitä on avata kotinsa ovia lasten ystäville. Vieraat lapset tapoineen ja mielipiteineen ovat ärsyttävintä mitä tiedän, mutta ei voi lapsiaan luolaankaan sulkea.
Toki olen ystävällinen ja juttelen mukavia, ja osaan tulla toimeen ystävieni pienempienkin lasten kanssa, mutta sydämestä se ei tule.
Minä(kin) olen kuvitellut olevani ihmishirviö näiden ajatusteni kanssa, mutta äitimyytti näkyy murtuvan. Kiitos tästä kirjoituksesta ja sitä seuranneesta kommentoinnista.
Lämpimät onnittelut vauvasta, tuo aika on ihanaa ja taianomaista!
Ilman pienintäkään epäilystä hyviä äitejä ja isiä??!
Tämä kommentti ei ole nyt kohdistettu mitenkään sinuun, mutta todennäköisyys ei kyllä ole sen puolella, että kenestäkään sattumanvaraisesti valitusta ihmisestä tulisi hyvä vanhempi. Hyvät vanhemmat ovat huomattavasti harvinaisempia kuin huonot vanhemmat. Lue nyt vaikka sanomalehtiä… Maailma on puolillaan jotain Josef Fritzlin kaltaisia hirviöitä, jotka ovat myös vanhempia(ja esimerkkitapauksessa myös lastenlastensa vanhempia…). Ja he ovat niitä varsinaisia hirviöitä, ihan ”tavallisten” vanhempien keskuudessa on alkoholismia, huumeriippuvuutta, perheväkivaltaa, uskottomuutta, välinpitämättömyyttä, henkistä väkivaltaa, jne., jne., jne.
En tiedä, korottaako lapsirakkaus todennäköisyyttä hyvään vanhemmuuteen millään tavalla, mutta aivan valtavalla epäilyksellä on suhtauduttava jokaisen vanhemmaksi havittelevan ihmisen hyvyyteen vanhempana. Se on valitettavasti melkoisen epätodennäköistä.