Olen aiemmin kertonut, että ennen tulevaisuuden haaveisiini kuului kaksi lasta. Reilulla ikäerolla. Ainakin toistaiseksi olemme mieheni kanssa nyt toisissa aatoksissa.
Tuntuu usein turhauttavalta mainita ihmisille, että luulen meidän jäävän kolmihenkisesti perheeksi. Vastauksissa vilisee nimittäin aika usein muistuksia siitä, kuinka tärkeitä sisarukset ovat ihmiselle ja toisaalta monet luulevat tietävänsä, että muutamme vielä mielemme, kun aikaa kuluu. Varmasti moni onkin muuttanut mielensä, mutta on niitäkin perheitä, joissa on vain yksi lapsi. Minulle ei tietenkään tarvitse luennoida sisarusten tärkeydestä, onhan pikkusiskoni minulle läheisin ihminen maailmassa mieheni lisäksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei lapsia tehdä ainoastaan toisilleen sisaruksiksi. Täytyyhän taustalla olla ennen kaikkea vanhempien suuri tahto saada lapsia.
Minun kohdallani raskauden kauhut ovat unohtuneet ja olen toipunut lähes entiselleni synnytyksestä. Tyttäremmekin taitaa olla harvinaisen helppo lapsi. Imetys luonnistuu vihdoin kivutta, minua ei väsytä ja nautin lapseni seurasta. Siltikin me mieheni kanssa jostakin syystä koemme aika vahvasti, että tämä on once in a lifetime -tyyppinen homma – meille ei tule toista lasta. Ei sillä, että se muutenkaan olisi itsestään selvyys, mutta tarkoitan, ettemme yritäkään saada toista lasta.
Eihän meidän tarvitse tässä vaiheessa tehdä mitään päätöksiä – onneksi! Meidän ei varmastikaan vielä pitäisi edes uhrata ajatusta koko asialle. Mutta välillä toivoisin silti voivani keskustella aiheesta ilman ainaisia soraääniä. Itse asiassa kaipaisin kovasti juttuseuraa ainoista lapsista tai vanhemmista, joilla lapsiluku on yksi ja samalla täynnä. Haluaisin kuulla heidän kokemuksistaan.
Kommenttiboksiin saa siis jättää kertomuksia ja kokemuksia aiheesta!
Kuva Veera Korhonen
Meillä oli esikoisen jälkeen hyvin vahva tunne, ettemme halua toista lasta. Kuitenkin, toinen lapsi tuli mutta hyvin pitkälti siksi, että halusimme pojallemme sisaruksen. Ajattelimme myös, ettei toinen lapsi voi olla yhtä vaikea… kyllä muuten voi! No joka tapauksessa lapsiluku on nyt täynnä. Sovin jo raskausaikana leikkaavan lääkärin kanssa (sektioäiti, kyllä!), että minut steriloidaan sektion yhteydessä. Meinasin tukehtua purkkaan, kun mieheni sitten leikkauspäivänä sanoikin, että jos miettisimme vielä. Kyllä tälle on naurettu, ei ikinä enää! Sterilisaatio siis edessä. 🙂
itselläni ei ole vielä lapsia, mutta suuressa perheessä kasvanut. Meitä on yhteensä 11 lasta, on ihanaa kun on sisaruksia niin paljon! Itse en kyllä noin paljon lapsia halua. Mutta sen tiedän että enemmän kuin yksi lapsi tulee olemaan! Sitten joskus tulevaisuudessa. Tai, sitten voi olla ettei lapsia tule lainkaan. Mistä sen tietää? Joulusinkin on mahtavaa kun sisarukset puolisoineen ja lapsineen tulee vanhemmilleni ruokailemaan, meitä on sillon liki 50 saman katon alla <3
Minulle ei ollut koskaan itsestäänselvää, että haluan toisen lapsen. Mieheni haasteellisten työaikojen vuoksi tiesin, että joutuisin olemaan lapsen/lasten kanssa todella paljon itsekseni. Toisen lapsen hankkiminen oli siis kiinni kaikkein eniten siitä, jaksanko minä hoitaa kahta lasta pääsääntöisesti yksin. Olimme kuitenkin molemmat onnellisia ja tyytyväisiä yhdenkin lapsen vanhempina. Päätös yrittää toista lasta tuli, kun totesin, että esikoinen olisi jo tarpeeksi omatoiminen (3,5v), jotta minulla riittäisi aikaa ja tarmoa myös vastasyntyneen hoitamiseen. Ja että loppujen lopuksi halusin vielä kerran kokea ”vauvakuplan” ja tyttäremme saisi sisaruksen. Mutta vasta, kun ensimmäinen yritys johti keskenmenoon, huomasin todella haluavani toisen lapsen. Onneksi seuraava yritys onnistui ja nyt meillä on toinen tytär reilulla neljän vuoden ikäerolla. 🙂 Ihaninta oli kuitenkin huomata, että toisen vauvan kanssa pystyy jo nauttimaan arkisistakin asioista aivan eri lailla, kun on enemmän luottoa siihen, että pärjää ja osaa. On myös ihana nähdä miten sisaruussuhde pikkuhiljaa syvenee. <3
Tämähän tuli kuin minun suustani. Täsmälleen sama tilanne ja samat ajatukset. Ja lähtötilanne oli vielä se, etten lainkaan halunnut lapsia. Mutta sitten löytyi se oikea mies puolisoksi ja elämä asettui kohdalleen.
Olennaisin syy toiseen lapseen oli meilläkin siinä, että eka sattui olemaan niin helppo ja sopeutuvainen. Hyvin aikaisin jo omatoiminen.
Lisäyksenä muuten vielä, että ei kannattane miettiä lapsilukuaan puoleen eikä toiseen heti muutama kuukausi synnytyksen jälkeen. Kyllä mekin alussa vannottiin, että yksi riittää. Mutta kun pari vuotta alkoi olla mennyt, silloin me ryhdyttiin vasta keskustelemaan. Mietittiin kyllä tarkkaan mitkä ovat hyvät ja huonot puolet siinä onko lapsia yksi vai useampi.
Meillä jäi yhteen kun oli jo vaikee saada edes tätä yhtä. Tyttö jo 21v ja hyvin on pärjätty ilman sisaruksia. Oppi jo pienenä leikkimään yksin jos itse tein kotihommia, eikä oppinnut siihen että äippä viihdyttää. Leluja ym sai vain kun oli synttärit tai todella tarvi jotain,eikä niin kun tänä päivänä tavaralla korvataan yhteinen aika lapsen kanssa.
Itse olen hieman samoilla linjoilla, vaikutat muutoinkin aika samanlaiselta äidiltä kuin itse olen-koko elämä ei ole pelkkää äitiyttä vaikka lapsi tärkeintä maailmassa onkin. Myös oma aikani on tärkeää ja itse pohdin lisälapsia myös siksi, että mietin haluanko synnyttää tällaiseen maailmaan jälkikasvuani. Oma tytär on jo lähemmäs 4 eikä ajatus uudesta raskaus-ja vauva-ajasta sytytä lainkaan. Sisarukset ovat ihania olemassa, mutta se ei ole mielestäni myöskään syy tehdä lisää lapsia. Minulla on yksi ja se riittää:)
Musta teidän perheelle yksi lapsi varmasti todella hyvä. Sipellä on pieniä serkkuja perhepiirissä, ei taida jäädä pitkäksi aikaa kotihoitoon, vaan saa hoidossa kavereita, teillä on hänellä koira kaverina, varmasti tulee harrastamaan ja lapsikavereita on ystävilläkin. Yksikin lapsi on lahja ja tietenkin aivan riittävä <3
Itse toivon ehdottomasti sisarusta pojalleni vaikka tämä ensimmäinen onkin harvinaisen energinen pakkaus. Ymmärrän myös heitä, jotka haluavat vain yhden lapsen. Yhden lapsen kanssa elämä on varmasti tavallaan paljon helmpompaa. Kahden kanssa on jo huomattavasti enemmän säätöä harrastusten, reissujen kanssa etc. Toisaalta sisarukset viihdytävät myös toisiaan vähän vanhempina. Tuttavani 5-vuotias ainut lapsi on harvinaisen rasittava tapaus, joka jatkuvasti kaipaa huomiota ja viihdyttämistä aikuisilta. Tämä tosin varmasti on myös kasvatuksesta kiinni, eivät kaikki ainot lapset varmasti ole sellaisia.Miksi teillä on niin vahva tunne siitä, että haluatte vain yhden lapsen?
Me mietimme hyvin pitkään tätä ensimmäistäkin lasta, mitään vauvakuumetta minulla eikä miehelläni ole koskaan ollut. Meille on myös ollut selvää, ettei toista lasta ole toiveissa.
Lapsemme on nyt vähän alle vuoden. Vauva-aika on ollut hyvin haastava (koliikki, refluksi, vaativa vauva). Välillä vähän mietityttää, kun lapsi jää vaille sisaruskokemusta, mutta kuten itsekin sanoit, ei lasta voi hankkia vain sisarukseksi. Saa nähdä, koska utelut toisesta lapsesta sukulaisten jne. puolelta alkavat :/
Mielestäni on tosi ikävää kommentoida kenenkään lapsilukusuunnitelmia, mutta erityisen urpoa se on tilanteessa, jossa on juuri ja juuri selvinnyt edellisestä synnytyksestä. Huh huh. Olen muutenkin ihmetellyt, miksi ihanne kahden vuoden ikäerosta on niin syvästi juurtunut ihmisiin. Esikoiseni on nyt 1v7kk enkä ole raskaana, mikä tuntuu olevan julkinen ihmettelyn aihe. Haluamme kyllä toisen lapsen, ehkä, mutta emme todellakaan vielä.
No samaa mäkin mietin, onpa hölmöjä tollaiset ”kyllä se mieli vielä muuttuu” -kommentit. Kuka sen muka tietää muuttuuko vai ei ja ennen kaikkea mitä väliä? 😀
Minä olin jo ennen ensimmäisen lapsen saamista vahvasti sitä mieltä, että yksi lapsi riittää. Eikä tunne muuttunut vuosiin. Nyt lapsemme on 5-vuotias ja on jo pitkään itse toivonut sisarusta. Selittää vanhoista vaatteistaan tai pieneksi jääneestä polkupyörästä että säästetään ne, jos hän joskus saa pikkuveljen tai siskon. Punnitsimme asiaa pitkään ja nyt olen raskaana. Jännittää aloittaa alusta pienen vauvan kanssa monen vuoden jälkeen, mutta en malta odottaa että saamme kertoa ilouutisen tulevalle isoveljelle. <3
<3 <3
Saimme kauan odotetun tytön kesällä. Raskausaika oli vaikea, myöskin synnytys päätyi kiireelliseen sektioon ja olin itse huonossa kunnossa. Me olemme täysin varmoja että sisaruksia ei tehdä. Mielestäni lapselle olisi hyväksi, että olisi sisko tai veli. Yritän ajatella että onhan pikkuisella äidin ja isän lisäksi sukulaisia ja kavereita tulevaisuudessa seurana.
Meilläkin ajatuksena oli, että haluaisimme yhden yhteisen lapsen. Puolisolla on jo ennestään kolme teini-ikäistä. Kuinkas sitten kävikään – nyt on vauvoja tulossa kaksin kappalein! Eipä ainakaan tarvitse miettiä, jääkö lapsi ainokaisena jostakin paitsi. Moni muu juttu kaksosarjessa sen sijaan mietityttää.
Olen ainoa lapsi ja vaikka lapsuuteni oli hyvin onnellinen, oli se myös ajoittain yksinäistä. Vanhempani tekivät vuorotyötä ja vietin jo nuorena lapsena paljon aikaa yksinäni kotona. Minua myös surettaa etten ole kokenut sisarussuhdetta ja minulle onkin ollut aina selvää että haluan useamman lapsen. Ymmärrän hyvin, miksi jäin ainokaiseksi – pienipalkkaisilla aloilla työskennelleet vanhempani kokivat, ettei heillä yksinkertaisesti ollut varaa useampaan lapseen ja näiden harrastuksien tukemiseen. Arvostan heidän päätöstään, ja olihan minulla kuitenkin paljon kavereita naapurustossa, harrastuksissa, päiväkodissa ja myöhemmin koulussa.
On ollut ihanaa seurata kahden tyttäreni kasvua yhdessä – he ovat parhaat kaverukset ja oppivat toisiltaan jatkuvasti. Nyt tytöt 6v ja 4v odottavat innolla äidin mahassa kasvavaa pikkusiskoa tai -veljeä.
Kysehän ei ole siitä onko lapsella nyt sitten parempi olla sisaruksia vai ei, vaan siitä, miten vanhemmat varmistavat, ettei lapsi ole yksinäinen. Esimerkiksi minun lapsuudessani lähdimme harvoin niin sanotusti perheen kesken pienille lomareissuillemme, vaan minulle otettiin aina kaveri mukaan.
Moi! Hyvä postaus, tämä on meilläkin ajankohtainen (ei todellakaan oikeasti vielä) asia… Olen itse ainut lapsi ja sanon ihan suoraan, että kärsin yksinäisyydestä aika paljon. Toivoin aina jouluna ja synttäreinä sisarusta lahjaksi. Itse olen AINA halunnut paljon lapsia, tosin nyt aikuisena 2 on tuntunut meille hyvältä luvulta. Odotan nyt ensimmäistä poikaamme ja raskaus on ollut niin helvetillinen, että suunnitelmat ovat menneet uusiksi. En todellakaan tiedä, uskallanko ryhtyä tähän enää uudestaan ja ennen kaikkea, onko se oikein pientä poikaamme kohtaan, että pahimmassa tapauksessa olen puoli vuotta todella huonossa kunnossa, enkä pysty huolehtimaan hänestä. Mieheni on järkyttynyt tästä raskaudesta niin paljon, ettei halua (ainakaan nyt) enää ikinä. Äitini on kieltänyt tekemästä enempää lapsia, mutta kyllähän me itse sen päätämme. Silti haluaisin niin kovasti vielä toisen lapsen. Adoptio ei ollutkaan niin helppo juttu kuin ajattelin ja tietysti sijaislapsikin olisi hyvä vaihtoehto, mutta pelkään luopumista. No, nyt kuitenkin keskitytään tähän ensimmäiseen ja ehkä ainoaan rakkaaseen ja aika kyllä näyttää. Luotan siihen <3
Me ollaan mieheni kanssa molemmat ainoita lapsia, ja vahvasti sitä mieltä, että piakkoin syntyvä oma vaavimme tulee jäämään meidän ainokaiseksemme. Eihän me tiedetä paremmasta! 🙂 Aivan tasapainoisia, sosiaalisesti kyvykkäitä ihmisiä meistäkin on kasvanut, vaikkei kummallakaan sisaruksia olekaan.
Olemme muutenkin edenneet pitkässä suhteessamme niin rauhallista – meille juuri sopivaa ja oikeaa – tahtia, että olemme nyt perustamassa perhettä ”vasta” 34-vuotiaina. Nuoriahan tässä siis vielä ollaan 😉 mutta jotenkin ajattelen, että jos haaveena olisi ollut alun alkaenkin isompi lapsiluku, olisi ehkä ollut fiksua aloittaa yrittäminen jo vähän aiemmin.
Ajatus kolmihenkisestä perheestä on tietysti tuonut ihan oman ulottuvuutensa myös tähän raskausaikaan (joka itselläni on sujunut lähes epätodellisen ihanasti). Olo on hassusti haikea, kun möhömahasta luopumisen aika on pian koittamassa, ja sitä haluaa vain olla mahdollisimman läsnä jokaisessa hetkessä, kun tietää, että tämä kaikki on suurella todennäköisyydellä kirjaimellisesti ainutkertaista. <3
<3
Samaa täällä pohditaan, asia on mielessä päivittäin :). Mullakin on melkein kaikilla lähipiirissä lapset syntyneet kahden vuoden ikäerolla. Oma poika on 2,5-vuotias, ja nyt alkaa tuntua siltä että ehkä toisesta vauva-ajasta selviäisikin hengissä. Toisen lapsen puolesta puhuisi meilläkin se, että haluaisin pojalle sisaruksen. Ja älytön vauvakuume, joka ei helpota yhtään kun tällaisia blogeja lukee :D…
Toisaalta olen tullut tosi mukavuudenhaluiseksi: lapsi on jo monessa asiassa niin omatoiminen ja esim. nukkuu hyvin kokonaisia öitä, että oman jaksamisen asettaminen äärirajoille ei välttämättä houkuta uudestaan. Tukiverkostokin on parin tunnin ajomatkan päässä, joten helppoa elämä ei tulisi olemaan. Mulla alkaa ikääkin olla jo sen verran, että päätös pitäisi tehdä pian, mutta ei vaan osata. Ekan lapsen kohdalla oli itsestäänselvää, että halutaan lapsi, ja onneksi hänet meille suotiin. Toisen kanssa se, että tietää millaista vauva-aika on, toimii sekä päätöksen puolesta että sitä vastaan. Helppo päätös ei todellakaan ole! Puhumattakaan siitä, että en tietenkään tiedä, saataisiinko edes enää toista..
Itsellä ei ole omia lapsia vielä mutta olen itse ainoa lapsi, ei sisaruksia. Mulla ei oo koskaan ollut sellaista että mulla pitäisi olla sisarus, tietysti ajatus on ollut houkuttava silloin pienempänä mutta sitä sisarusta ei ole koskaan tullut joten sitä ei osaa kuvitella tai olla jotenkin pettynyt että sitä ei ole itsellä. Itse en osaa kaivata sisarusta ketä ei ole koskaan ollut.(kuitenkin oisihan se kiva ollut mutta kuten sanottu en osaa asiaa edes kuvitella mille se tuntuisi..) Vaikka olen ollut ainoa lapsi niin mun lapsuus on ollut tosi onnellinen ja jos te päätätte olla kolmihenkinen perhe on se varmasti hyvä valinta myös. En usko niin että ne lapset kellä on sisarus olisivat jotenkin onnellisempia elämässään kuin ne joilla ei ole sisaruksia.Itsellä on tosi läheinen suhde vanhempiin ja ehkä myös senkin takia ettei ole sisaruksia who knows.. Tääkin asia on sellanen mistä voi olla montaa mieltä mutta tässä kommenttia perheen ainoalta lapselta, siitä ”lapsen” näkökulmasta vaikka aikuinen jo olenkin 😀
Useammin kuin yhden kerran olen tämän 8-kuisen äitiyteni aikana sanonut miehelleni, että en kyllä halua toista lasta, vaikka oikeasti todennäköisesti kyllä tulen haluamaan. Syynä on lähinnä väsymys, joka parin ekan kuukauden jälkeen on lisääntynyt koko ajan, vaikka meidänkin vauva on ns. ”helppo tapaus” ja raskausaika sujui tosi hyvin. Mutta kuten itsekin totesit, niin eihän sitä toista lasta tarvitse todellakaan vielä miettiä! En usko, että itse olen valmis siihen tyypilliseen kahden vuoden ikäeroon, joten nautiskelen yhden lapsen äitinä ihan rauhassa <3
Meillä on molemmilla sisaruksia noin 2-3 vuoden ikäerolla ja siitä huolimatta ajatellaan että meidän lapsiluku jää yhteen. Oma kokemukseni on, ettei sisarukset tarkoita automaattisesti sitä ettei kokisi yksinäisyyttä lapsena. Molemmilla voi olla omat leikit ja kaverit. Ja ei kai seuran tarvitse olla aina omasta suvusta 🙂 ? Tuntuu myös hassulta, että lapset päättäisivät aikuisten lisääntymisestä :). Meillä painoi ainakin vaakakupissa taloudelliset seikat sekä ikä. Meille sopiva ikäero lapsilla tarkottaisi raskautta yli 35 vuotiaana ja omalla kohdalla en uskalla ottaa enää sen mukanaan tuomia riskejä. Jos haluaisin useamman lapsen katraan olisi puolison pitänyt löytyä nuorempana ja sellainen flaxi jäi totetumatta ;). Toki yhden lapsen kanssa arjen kuviot ovat myös ehkä aavistuksen helpompia, mene ja tiedä. Kukin suunnittelee perhettä omista lähtökohdistaan. Hyviä vaihtoehtoja voi löytyä myös oman lapsuudenkokemuksen ulkopuolelta, omat valinnat kun ovat niin erilaisia kuin omien vanhempien. Toisinaan vaan itseäkin ärsyttää, että odotetaan kaikkien valitsevan samalla tavalla, kuin itse tekee. Onnellisia perheitä löytynee kaikenlaisilla lapsiluvuilla.
Olen itse ainut lapsi, enkä ole koskaan kokenut tarvetta sisarukselle. Olen mielestäni elänyt erittäin hyvän ja tasapainoisen lapsuuden. Miehelläni on kaksi veljeä ja toinen veljistä on käytännössä katkaissut välit kaikkiin muihin perheenjäseniin. Sisaruksista voi siis aikuisiällä olla myös murhetta turvan ja läheisyyden sijaan. Itse emme nyt joudu asiaa todennaköisesti pohtimaan sillä odotamme kaksosia 🙂
Päädyin joku aika sitten pitkästä aikaa selaamaan blogiasi ja aloinkin samalla lukemaan sitä oikeasti kunnolla. Tykästyin kovasti ja olenkin seurannut muutamat kuukaudet jo ihan säännöllisesti.
Tämä on vaikea aihe, mutta toisaalta ei ole olemassa vain yhtä oikeaa vastausta. Jokaisen tulee voida tehdä, niin kuin itselle näkee parhaaksi. Tärkeintä on, että vanhemmat haluavat lapsen tai lapsia. Muiden toiveille ja vaatimuksille ei kannattaisi antaa liikaa painoa.
Minun tilanteeni on melkein päinvastainen sinun tilanteeseesi verrattuna; olen aina halunnut vähintään kaksi tai kolme lasta, mutta en koskaan vain yhtä. Mieheni on aina ollut ainoa lapsi, joten hänellä ei ole ollut samanlaista tarvetta useammalle lapselle. Minulla on ollut sisko, mutta hän kuoli ollessaan 10v ja olen siitä saakka kaivannut häntä aivan suunnattomasti ja jopa kärsinyt siitä yksinäisyydestä.
Yritimme jo raskautta silloin, kun tyttö oli vielä alle 2v. En tullut raskaaksi ja se on ollut useamman vuoden kiellettyäkin käyttämieni lääkkeiden vuoksi. Eikä mun kroppa olisi varmasti muutenkaan kestänyt raskautta. Nyt olemme alkaneet puhua miehen kanssa asiasta, mutta se ei ole kovin yksinkertaista. Tyttö on jo 7v ja moni asia on ihanan helppoa, kun ikää jo enemmän. Varsinkin mies on huolissaan, miten minä jaksaisin raskauden ja voisiko se olla jopa vaarallista. Onneksi on tarkoitus lähteä selvittämään asiaa. ?
Luota vain omiin vaistoihin ja uskon, että päädytte teille sopivaan ratkaisuun!
Eräs näkökulma yhden lapsen perheestä:
http://www.mrmoneymustache.com/2014/09/10/great-news-youre-allowed-to-have-only-one-kid/
Olen seuraillut blogiasi alusta asti ja kommentoinutkin pari kertaa. Mulle syntyi vauva elokuussa, joten samassa elämäntilanteessa ollaan. Tähän postaukseen oli vaan pakko kommentoida, kuinka hassua on, että vaikka samaistun tosi paljon sun ajatuksiin ja meillä on paljon yhteistä, niin näiden asioiden suhteen mulla on mennyt päinvastoin kuin sulla: mulla oli tosi helppo raskaus, helppo synnytys, mutta (itseni mielestä) aika ”haastava” vauva (ei nuku päivällä, ei viihdy vaunuissa, ei autossa, ei rutiineja) ja siltikin musta tuntuu, että ehdottomasti lisää lapsia – yksi tai jopa kaksikin. Meistä on moneksi! Mutta kiinnostuneena seurailen blogiasi! 🙂
Mä olin aivan varma esikoisen synnytyksen jälkeen etten halua kuin yhden lapsen. Pystyisin antamaan hänelle täyden huomioni. Mutta kuinkas kävikään, nyt tuossa lattialla pötköttelee kaksi tyttöstä: 2v ja 3kk 😀 niin vaan mieli muuttuu! Aloin kaipaamaan esikoiselle leikkiseuraa ja kieltämättä sitä vauvavatsaakin tuli kovinkovin ikävä. Ainut etten tästä vauvavuodesta oikein osaa nauttia ja odotankin että pienempi neiti tulisi siihen taaperoikään…:)
Itse olen ainoa lapsi.
Lapsena ei haitannut ollenkaan, viihdyin yksinkin ja oli kavereita.
Nyt 27-vuotiaana huomaan aikuisena toivovani, olisipa minullakin sisaruksia. Periaatteessa he ovat elämässä läsnä aina (no ei kaikilla jos on huonot suhteet, mutta sanoinkin periaatteessa) eri tavoin kuin kaverit. Vanhemmat ikääntyvät eikä tarvitsisi olla sen kanssa yksin. Ehkä tyhmä syy hankkia lisää lapsia mutta näen tän näin:)
Virkistävä kirjoitus, kiitos.
Liian paljon näkee kirjoituksia, kuinka lapsiperheet ottavat paineita siitä, että jokin asia pitäisi tehdä niin tai näin. Tärkeintähän on, että tekee niin, kuin itse parhaaksi kokee.