Erään tuttuni Facebook-seinällä keskusteltiin hiljattain siitä, voiko lapsen tuomaa elämänmuutosta ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Näin kolmen kuukauden kokemuksella voin sanoa, ettei mitenkään. Mutten tarkoita ylenkatsoa lapsettomia, enkä haluaisi selittää mitään asiaa lapsettomalle tyyliin et voi ymmärtää, koska sulla ei ole lasta. 29 vuoden kokemuksella voin kertoa, että se on aika ärsyttävää. Ymmärrän kuitenkin nyt itse paljon paremmin vanhempien aiemmin kummallisilta tuntuvia tekoja ja sanoja, koska tiedän, miltä tuntuu kun on oma lapsi.
Erilaisten uusien tunteiden määrä ja voimakkuus ovatkin ehtineet kolmen kuukauden ajan yllättää ja välillä runnellakin. Minussa on käynnissä juuri nyt aikamoinen myräkkä, kun sisälläni kimpoilevat hormonit, elämänmuutoksen tuoma sokki ja elämää suurempi rakkaus – kaikki joskus tukahduttavaltakin tuntuvassa sekasorrossa.
Ehkä väsyttävintä on tunteiden jatkuva ristiriitaisuus, joka alkoi jo synnytyksestä. Tuntui, että se oli samalla hienoin ja kamalin kokemus elämässä. Samoin lapsen kasvaminen tuntuu äärimmäisen ristiriitaiselta. Toisaalta se on ihan kamalaa – miksei vauva voisi aina pysyä pikkuvauvana? Kun pakkasin pois äitini kirpputorilta ostaman 50-kokoisen pupubodyn, olin saada hermoromahduksen. Toisaalta taas odotan valtavasti, että lapsi kasvaa ja tulee kuukausi kuukaudelta hiukan itsenäisemmäksi. Enkä tarkoita, että olisipa se jo 18 ja muuttaisi pois kotoa, vaan että olisipa se vaikka jo neljä kuukautta ja kiinnostuisi leluista. Luulen, että nautin itse enemmän taaperoajasta kuin vauva-ajasta.
Myös ylpeyden tunteet yllättävät jatkuvasti. Kuinka ylpeä voi ihminen olla, kun neuvolantäti sanoo, että lapsi on tosi jäntevä, hirmu hienosti kannattelee omaa päätään. Äiti on pakahtua. Tai kun tyttö nauraa ja kiljuu innosta ensimmäistä kertaa. Pieniä juttuja, mutta äidin päässä tärkeitä kehitysaskeleita. Mitähän sitten, kun tulevat ensimmäiset askeleet? Tai ensimmäinen koulupäivä? Tai tohtorintutkinto ydinfysiikasta? Golfin olympiakulta? Äiti pakahtuu kuoliaaksi.
Niin ikään yllättävä tunne on ollut ikävä. Olen kieltämättä vähän ihmetellyt ennen, että eikö joku äiti muka voi lähteä edes kauppaan ilman valtaisaa ikävää vauvaansa kohtaan? Tai että se on vain sanahelinää. Minä voin kyllä mennä omia menojani, mutta sen oudon ikäväntunteen kyllä tunnistan. Tänään kävin kaupoilla ja lounaalla Sipen rokotusneuvolan jälkeen (mies meni kotiin vauvan kanssa) ja tunsin yhtäkkiä Prisman kassalla ihan sydäntä riistävää kaipausta, kun ajattelin tyttöni kyynelsilmiä rokotusten jälkeen. Halusin mennä kotiin halaamaan ja pussaamaan sen tuskan pois. No, tiesin että tyttö nukkuu pihassa kuin tukki ja niinpä kävin vielä ostamassa kasan vauvanvaatteita Lindexiltä. Sipellä on nyt iha superhieno juhla-asu äitinsä kolmekymppisille perjantaiksi!
Ovatko suuret tunteet yllättäneet?
Vauva tarttuu, äiti pakahtuu ylpeydestä. Vauva kasvaa hyvin, äiti pakahtuu ylpeydestä 😀 Alaoikealla surullisen kuuluisa pupubody, joka aiheutti romahtamisen. Tästä en luovu kyllä koskaan. Se muistuttaa kesästä vastasyntyneen kanssa Harjavallan kotona.
Mä niin samaistun tähän kaikkeen kirjoittamaasi. ♡
Tosin enää ei tule ikävä ihan yhtä voimakkaasti kuin tuossa muutaman kuukauden kohdilla. Nyt 11 kuisen kanssa pärjää jo puolipäivää erossa ilman isompaa ikävää. 😀
Huomasin tekstissä muun nimen kuin Sipen, halusin vain huomauttaa jos se ei ole siinä tarkoituksella 🙂
Kiitos, että sinä ja moni muukin huomasi tuon heti julkaisun jälkeen. Kyseessä ei ole Sipen oikea nimi, mutta oikea lempinimi kyllä 🙂
Hieno teksti. Odotan innolla ja kauhulla omaa tunnemyrskyäni, joka on vielä edessä päin.
Ajattelin vain huomauttaa, että tuonne tekstiin on ehkä päässyt livahtamaan Sipen oikea nimi. Tai toivottavasti se oli siellä, koska halusit.
Mutta mukavan maanläheinen blogi näin lapsettomallekin, kiitos.
Haha kiitos, arvasin että lipsautan sen jossain vaiheessa! Mutta että näin aikaisin 😀 Onneksi tuokaan nimi ei ole Sipen oikea, mutta hänen oikea lempinimensä kyllä 😀
Ihanaa, että reflektoit omia tunteitasi ennen ja jälkeen lapsentulon. Olisikin hauska kuulla enemmän, mitä mieltä olet niistä ajatuksista ja postauksista joita kirjoittelit raskausaikana? Nythän jo kai ymmärrät paremmin, miksi tietyt ajatuksesi ehkä aiheuttivat joidenkin kommenteissa hyväntahtoista hyminää rivien väliin.. 😉
Samoja fiiliksiä myös täällä. Itse romahdin erään nallebodyn kohdalla sen jäädessä pieneksi. Lisäksi onnistuin vieläpä värjäämään sen siniharmaaksi viimeisessä pesussa ennen poispakkaamista! Voi sitä itkua.. Onneksi palasi takaisin lähes valkoiseksi uudessa pesussa 🙂
Ihana teksti,näihin kyllä samaistuu. En ole ikinä ollut mikään lapsirakas mutta onhan oma lapsi meille vanhemmille aivan maaginen. Välillä tulee ihan itku kun sitä rakastaa lastaan niin paljon. Poikamme oppi kolmisen viikkoa sitten kääntymään selältä vatsalleen ja sydämeni oli pakahtua ylpeydestä. Pikkuinen taisteli ja jopa itki turhautumistaan noin tunnin verran ennen kuin onnistui.
Nämä kaikki eri vaiheet ovat sinulle varmasti erityisen tunteikkaita kun olette päättäneet, ettei teillle tulee lisää lapsia. En minäkään tiedä tulemmeko saamaan lisää toivomiamme lapsia ja siksi pyrin nauttimaan täysillä pikkuisemme eri vaiheista.
Tiivistit juuri ajatukseni lähestulkoon täydellisesti. 🙂