Yksinäisyydestä

Kirjoitin Miksi vauvavuosi erottaa? -postauksessa ohimennen yksinäisyydestä vastasyntyneen kanssa ja moni teistä tarttui ajatukseen. Siksi teki mieli kirjoittaa aiheesta enemmän, sillä en selvästi ole ollut yksin yksinäisyyteni kanssa.

Ajattelin ennen lapsen saamista, että mikäs äitiyslomalla on ollessa, sillä viihdyn varmasti hyvin kotona lapsen kanssa. Päättelin, että me kotihiiret sopeudumme parhaiten kotiäitiyteen, sillä emme edes kaipaa humputtelemaan minnekään. Olen aina ollut tosi laiska lähtemään työpäivän jälkeen minnekään ja tykännyt olla kodin rauhassa, yksinkin. Suorastaan kaipaan iltoja, jolloin voin tehdä ruokaa vain itselleni ja katsoa itse valitsemaani sarjaa tai leffaa telkkarista. En muista, että olisin juuri tuntenut yksinäisyyttä koskaan aiemmin.

Vauvan kanssa olen kuitenkin tuntenut välillä syvääkin yksinäisyyttä. Ihan aluksi arki sujui rattoisasti lapsuudenkodissani, kun ympärillä pörräsi jatkuvasti ihmisiä. Nautin vilskeestä enkä olisi tahtonut palata Helsinkiin. Kun Jaakon työt pitkän isyysloma + kesäloma -setin jälkeen viimein alkoivat, ei auttanut muu kuin palata omaan kotiin. Työpäivien lisäksi olin usein kaksin vauvan kanssa Jaakon treenien ja pelien ajan. Nuo päivät tuntuivat aivan loputtoman pitkiltä.

Näin jälkikäteen en osaa täysin edes selittää, miksi yksinäisyys tuntui niin musertavalta tuolloin. Muistan, että koin avuksi jo sen, että minulla oli seuraa, vaikka tämä seura ei olisikaan konkreettisesti auttanut vauvanhoidossa. Toisaalta taas vähänkin vieraampi seura olisi ehkä aiheuttanut ennemminkin painetta kuin tuonut apua minulle: viihtyykö seuralainen nyt varmasti, pitäisikö nyt tarjota jotakin ja niin edelleen. Siksi tunsin eniten hyötyväni äitini ja siskoni seurasta, sillä heidän kanssaan ei tarvinnut miettiä puheenaiheita tai tarjoamisia. Harmi vain, että ne minulle kaikista läheisimmät ihmiset asuivat kaukana. Jos olisin pyytänyt, olisin ehkä saanut jotakin seuraa useimmille niille illoille, kun olimme vauvan kanssa kaksin, mutta lopulta koin siltikin helpommaksi olla ihan vain kaksin vauvan kanssa, ainakin useimmiten. Tapasin kyllä ystäviä, paljonkin. Mutta aina omalla ajallani, ilman vauvaa. Siitä pidin kyllä kiinni, mutta yksinäisyys yllätti aina vauvan kanssa.

yksin

Toki yksinäisyyden tunteeseen vaikuttavat monimutkaisemmatkin jutut kuin vain se, että tuoreena äitinä monesti joutuu olemaan konkreettisesti yksin vauvan kanssa. Minäkin koin tietyssä vaiheessa, ettei kukaan oikein ymmärrä, mitä käyn läpi. Tai etenkin, ettei Jaakko ymmärrä tuntemuksiani, vaikka olemme samassa veneessä. Hän pystyi ottamaan sen heiveröisen vastasyntyneen jotenkin paljon rennommin kuin minä. Hän pystyi elämään hetkessä, kun taas minun pääni sisällä kimpoili samaan aikaan miljardi ajatusta: onko tarpeeksi vaippoja, puhtaita harsoja ja vaatteita, koska rintakumit ja tuttipullot on viimeksi keitetty, mitä pakkaan huomenna mukaan neuvolaan, mitä kello on, koska vauva syö seuraavaksi, rintaa nipistää, ettei vain olisi mitään tulehdusta ja niin edelleen. Sen lisäksi olin jatkuvasti peloissani siitä, että ellen skannaa koko ajan ympärillämme piileviä vaaroja, huolimattomuuteni kostautuu ja vauvalle käy jotakin. Esimerkiksi ellen jatkuvasti pälyillyt pöytiä ja niiden päältä mahdollisesti putoavia esineitä, jotain taatusti tippuu kohtalokkaasti vauvan päälle. Olin jatkuvasti pienessä hälytystilassa, levoton ja yksin tunteeni kanssa. Yksin peloissani vauvan turvallisuudesta.

Huolen ja yksinäisyyden rasittava tunne on helpottanut onneksi koko ajan. Tällä hetkellä pystyn ottamaan elämän noin sata kertaa rennommin kuin vielä puoli vuotta sitten. Tiesin tuolloin, että elämäni helpottuu oleellisesti, kun vauva lähtee liikkeelle ja olin oikeassa. Jotkut pelottelivat, että sitten vasta joutuukin hommiin, kun täytyy olla jatkuvasti valvomassa, hetkeksikään et voi selkääsi kääntää. Oma oletus oli kuitenkin oikea. Minusta on ihanaa, että tyttö viihtyy itsekseen: lähtee tutkimusmatkoille hupsulla karhukävelytyylillään ja minä voin vain katsella perään. Olen viihtynyt sohvalle sidottuna imettäjänä, mutta totta puhuen vauvan kantaminen ja sitä kautta hänelle viihdykkeenä oleminen ei ole ollut minun juttuni ollenkaan.

Puhun aina niistä iänikuisista hormoneista, mutta olen varma, että ainakin minun kohdallani niillä on fiiliksiini aivan käänteentekevä vaikutus. Kun sain kiertoni takaisin, olen muutenkin ollut kuin eri ihminen. En ole jatkuvasti huolissani jostakin ja selittämätön ahdistus on poissa. Uskon, että olen pikkuhiljaa saamassa itseäni takaisin ja siihen vaikuttavat hormonitoiminnan tasoittuminen ja tytön kasvaminen omaksi persoonakseen. Rakastan häntä nyt enemmän persoonana, omana itsenään. Koen, että vastasyntynyttä rakastaa jollakin hiukan ahdistavallakin leijonaemon raivolla, alkukantaisella suojeluvietillä. Alussa hänen kanssaan kaksin oleminen synnytti minussa yksinäisyyttä, sillä koin valtavan vastuun kantamisen yksin niin raskaana. Nyt voin ottaa rennosti ja nauttia ajasta tuon minulle niin rakkaan tyypin kanssa. Josta vastuussa oleminen on edelleen välillä aika kauhea ajatus, mutta siedettävämpi sellainen. Tiedättekö, kyllähän oman lapsen turvallisuudesta kantaa aina huolta. Eikä se huoli hyvältä tunnu, mutta pakkohan siihen on sopeutua.

Toivottavasti tämä teksti toimisi vertaistukena edes yhdelle tuoreelle äidille, joka painii samanlaisten yksinäisyyden ja huolen tunteiden kanssa. Kyllä se helpottaa, lupaan! Kaikenlaiset tunteet kuuluvat asiaan, mutta sinä selviät. Avaudu murheistasi kommenttiboksiin tai kerro muuten vain kokemuksistasi. Olen ollut huono vastaamaan kommentteihin, sillä aika ei tunnu riittävän, mutta jokainen kommentti on kuitenkin ajatuksella luettu!

Seuraa blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa! Instagram ja Snapchat: irenenaakka

21 Comment

  1. Tämä kirjoitus oli suoraan kuin omasta elämästä. Olen toukokuussa 2015 syntyneen pienen pojan äiti. Oikeastaan vasta nyt ymmärrän kärsineeni yksinäisyydestä ensimmäisen puolen vuoden aikana ja ihmettelen miten sitä on selvitty. Olen ollut kateellinen miehelle tämän harrastuksista ja jopa töistä, vaikka alussa ajattelinkin, että jes, nyt saan olla vihdoinkin kotona monen vuoden hullun työrupeaman jälkeen. Mulla ei juurikaan ole ystäviä vastaavassa tilanteessa ja lapsen isovanhemmat ovat pitkän ajomatkan päässä. Nyt onneksi yksinäisyyden tilalle on tullut kiitollisuus siitä, että saa viettää lapsen kanssa aikaa ja olla läsnä täysillä. Äitiyteen on samalla tullut rentoutta.

    Jos saan esittää postaustoiveen, niin toivoisin juttua/ajatuksia töihinpaluusta. Olen itse palaamassa töihin elokuussa ja ajatukset risteilevät jo osittain siellä. Itse olen kohdannut (varsinkin vanhemmilta naisilta) kommentteja siitä, ”miksi nyt vielä töihin tulet, kun lapsi on niin pieni” ja ”jatkaisit nyt vielä sitä hoitovapaata, kun työtilannekin on mikä on”. Itse olen ollut näistä kommenteista ihmeissäni/surullinen/huvittunut/vihainen. Olisi kiinnostavaa tietää, onko sinulla tai muilla tällaisia kokemuksia.

    Kiitos vielä blogistasi!:)

  2. Aivan samanlaisia tunteita itsellänikin ! 🙂 Hölmön toiveen voisin esittää blogin nykyisestä lindexin videomainoksesta, on todella raskasta kun se pärähtää (täysillä) soimaan sivua selatessa :/
    Yhdyn myös aiempaan postaustoiveeseen töihin paluusta. Kaikkea hyvää perheelleenne! 🙂

  3. Kiitos kirjoituksestasi! Uskon, että lohduttaa monia!
    Samanlaisia tunteita täälläkin. Monesti harmitti, kun puoliso ei tuntunut ymmärtävän, miten minua ahdisti yksin kotona olo ja vastuuu(joka pääasiassa oli ja on minulla). Puolison vauvan kanssa viettämä aika tuntui aina rennommalta,eikä hän tuntunut olevan ollenkaan niin huolissaan joka asiasta, kuten minä. Ja kuten sanoit, hormooneilla oli varmasti vaikutusta asiaan! Voi, miten kaipasin vertaistukea!

    Onnekkaita ovat ne, joilla on läheisiä lähellä auttamassa, ja jotka osaavat ottaa apua vastaan. Itelläni turvaverkkoa ei juurikaan ole ja olen huono ottamaan apua vastaan! Ensimmäiset puoli vuotta(ja vähän päällekin) oli elämäni raskainta ja sekavinta aikaa. Ahdisti lähes koko ajan. Siinä syy, miksi esikoinen jää todennäköisesti ainokaiseksi.

  4. Itse en ehkä tunne kärsiväni yksinäisyydestä, mutta tuo jatkuva huoli tuntuu kyllä niin tutulta. Jostain syystä en muista tällaista esikoisen ajasta ollenkaan, mutta nyt pikkuveljen kanssa huoli tuntuu puristavan välillä niin kovaa, että ihan ahdistaa. Meillä tähän vaikutti toki myös vaikea alku: pikkuveli syntyi viisi viikkoa etuajassa, isona keskosena mutta keskosena kuitenkin, ja ensimmäiset viikot ravailtiin neuvolassa parin päivän välein kontrolloimassa pojan kasvua ja arvoja. Ja kun noista päästiin, iski raju rs-viurus, joka vei meidät melkein viikoksi sairaalaan. Ja kun siitä selvittiin, tuli mahatauti. Etenkin tuo rs-virus-kokemus jäytää takaraivossa edelleen, sillä ihan vain minun mutuni takia pääsimme lopulta kunnolla tutkittaviksi, minkä jälkeen pojan kunto sitten romahtikin. Mutta kai tämä huolikin helpottaa jossain vaiheessa? Nyt ainakin tunnen välillä eläväni jatkuvassa valmiustilassa, että ”mitä jos jotain taas sattuukin…”

  5. tiinuliinu says: Vastaa

    Kuten aiemmillakin kommentoijilla, mulla on myös samanlainen kokemus nyt jo 2-vuotiaan pojan vauva-ajasta. En vain osannut tuolloin pukea tunteitani yksinäisyydeksi. Ja oikeastaan ymmärsin sen nyt vasta luettuani tekstisi. Mies ei tätä tietenkään ole ymmärtänyt. Meilläkin isovanhemmat ja lähimmät ystävät asuvat kaukana, sekä miehellä on aikaa vievä harrastus.
    Itse haluaisin jossain vaiheessa toisen lapsen, mutta mies hankaa vastaan, osittain minun vauva-ajan tuntemuksieni vuoksi. Ehkä nyt tekstisi luettuani saan ajatuksiani myös selvennettyä miehellekin 🙂

  6. Juuri tänään mietiskelin tätä samaa aihetta. Tunnistin itseni tekstistä! Sain esikoiseni v. 2013 ja ajattelin, että kotiäitiys sopisi minulle. Kyllä se sopikin, paitsi että yksinäisyys ja eristäytyminen yllätti minut, samoin jatkuva stressi ja huoli vauvasta. Olin kaveripiirini ensimmäisiä, jotka saivat lapsia ja näin ollen perheellisiä ystäviä ei ollut tarjolla. Tukiverkko oli onneksi hyvä, muuten olisin kai menettänyt järkeni.

    Nyt olen saanut vasta toisen lapseni ja kuvittelin, että osaisin olla rennompi tämän uuden tulokkaan kanssa. Ei se ihan niin mennyt, mutta yritän parhaani. On vain niin vaikeaa päästää irti omasta kontrollifriikkeydestä! Ehkä olen kuitenkin jotakin oppinut esikoisen kanssa ja osaan välttää pahimmat henkiset karikot.

    Kiitokset hyvästä tekstistä ja hyvää kevättä! 🙂

  7. Mä voin alkekirjoittaa tuon yksinäisyyden, etenkin kun olin puoli vuotta vauvan kanssa 5 vuorokautta viikosta kaksin miehen työskennellessä kaukana. Samoin myös ahdistus oli tuttua ja hellitti oikeastaan vasta lapsen ollessa reilusti yli vuoden.

  8. Pitää vielä kommentoida tähänkin, että juuri samoja ajatuksia! Tän jos jotain, olisin halunnut, että mulle olisi kerrottu ennen lapsen saamista. Mua jotenkin ahdistaa tosi paljon, kun ajattelen niitä pojan ekoja kuukausia. Mulla oli vielä sellainen epärealistinen käsitys, että kaikki vastasyntyneet vaan syö ja nukkuu – no ei totisesti tuo meidän! Se valvoi vaan kaiket päivät ja itki. Siinä sitten kanniskelin kahdeksatta tuntia putkeen vauvaa samalla keittiö-olohuone-akselilla ja välillä olo oli jotenkin niin yksinäinen, että mietin olenkohan oikeasti edes olemassa? Kauhea ja huvittavakin ajatus nyt jälkeenpäin, mutta eipä silloin ollut. Mä toivon, että kellekään ensimmäistä lastaan odottavalle ei sanottaisi, että vastasyntyneen kanssa on niiin helppoa, kun ne vaan syö ja nukkuu. Musta tuntuu, että kuulin tota joka tuutista ja sitten todellisuus oli aivan toista!
    Mä tosin aloin käymään harrastuksissa vauvan kanssa (vaikka olikin itkuinen) tosi aikaisin, koska tuntui, etten vaan pystynyt olemaan kotona. Heti oli niin paljon parempi olo, kun sai jutella jonkun kanssa samalla kun kanniskeli vauvaa. Vaikka meno on helpottunut paljon, kyllä vielä nytkin on joskus yksinäisiä päiviä. Musta tuntuu, että aloin nauttimaan äitiyslomasta vasta sitten kun sain enemmän ”äitikavereita”, joilla samanikäisiä vauvoja ja alettiin heidän kanssaan kyläilemään ja harrastamaan. Jossain vaiheessa tajusin ajattelevani, että hei tää äippälomailuhan on kivaa! Ja välillä jopa ihan tosi helppoakin! Enpä olisi ekoina kuukausina uskonut näin sanovani!
    Ja hei, kuten joku muukin kommentoi, mua kiinnostaisi myös postaus töihin paluusta. Itse palaan heti äitiysloman jälkeen (tosin en ihan täysillä heti) ja mulle oli aika iso yllätys, että olen tuntemistani äideistä oikeasti ainut joka palaa näin ”pian” töihin.

  9. Ihana postaus taas kerran, joka sai miettimään.
    Vauvavuotena en sinänsä ollut huolissani vauvasta, kun jollakin tapaa olen aika huoleton ihminen (en siis koskaan usko, että mitään voisi ikinä sattua, ennen kuin oikeasti sattuu), mutta toki muistan sen ensimmäisen tunteen. Siis SEN tunteen, joka valtasi ensimmäisenä yönä vauvan kanssa; aivan järkyttävä tarve suojella. Jos lähti jonnekin ilman vauvaa, tuntui, kuin jokin elintärkeä asia (keuhkot, käsi, tms) olisi puuttunut. Puolessa vuodessa se vähän hellitti minullakin.
    Yksinäisyyttä koin kyllä paljon, mutta mieluummin olin yksin, kuin että olisin mennyt jossain käymään tai kutsunut meille ketään kylään. Jostakin syystä vauvan syntymän jälkeen sitä otti kamalasti paineita, että ”en kai mä näytä burn out -äidiltä? Näyttääkö lapsi, että se jollakin tapaa kärsii?” Varsinkin, kun imetyksen kanssa oli ongelmia, otin muiden kommentit itseeni. Olen aina ollut hyvä vastuunottaja ja TIESIN, että hoidin vauvaa hyvin ja vauva oli onnellinen, mutta se ulkopuolelta tuleva paine oli jotain ihan hirveää. Yhtään äiti-kaveri en hankkinut, emme käyneet kerhoissa tai perhekahviloissa. Sitäpaitsi, en vain ollut (enkä ole) sitä tyyppiä, joka jaksaisi jauhaa vauvoista, rintatulehduksesta, kakan koostumuksesta tai muusta lapsiin liittyvästä, koko aikaa. Yritin tietysti, jotta olisin saanut vähän sisältöä elämääni, mutta se ei tuntunut mielekkäältä. Paljon olin siis yksin.
    Ja tunsin itseni yksinäiseksi, kunnes aloin sen puolen vuoden jälkeen tosiaan nauttimaan kotona olosta. En oikeasti tiedä, mutta ajattelen, että hormoneilla on jokin iso vaikutus tuon ensimmäisen puolen vuoden aikana, koska olen lukenut ja kuullut samaa muilta. Ensimmäinen puoli vuotta koetaan syystä tai toisesta raskaaksi, yksinäiseksi ja ahdistavaksi. Vuoden päästä helpottaa jo ja todella paljon.
    En usko, että kotona oleminen olisi toisen lapsen kanssa niin ahdistavaa, kun sitten on se vanhempi lapsi siinä ns. mukana ja asian on jo kokenut. Tiedä sitten…

    Tästä mielestäni pitäisi puhua enemmän. Raskauden aikana puhutaan paljon raskaudesta, synnytyksestä, lapsesta ja äidin hyvinvoinnista, mutta huomasin, että synnytyksen jälkeen äidin hyvinvointi jätetään vähän retuperälle. Ei kukaan neuvolassa kertonut, että hei, on ihan OK tuntea niin ja näin, kipuja voi olla näin ja näin pitkään, jne. Ihmekään, että vauvavuosi koetaan rankkana, tai rankempana, kuin se oikeasti on, kun tietoa on niiiin vähän saatavilla loppupeleissä.

  10. Täälläkin täysin samoja fiiksiä. Konkreettisesti ei ole yksin, mutta silti olo on yksinäisempi kun aikoihin. Ja kun on koko ajan kuitenkin sidottu siihen pieneen vauvaan. Minulla ainakin se yksinäisyys oli erilaista kuin se että olisin ihan oikeesti ollu yksin. Ja mies ei tietenkään ymmärtänyt. Sanoi vaan, että tee sit jotain, mee sit jonnekkin, mutta eihän se niin helppoa ole! Vieläkin tulee välillä samoja fiiliksiä (vauva nyt reilu 7kk), mutta kyllä se pahin alkaa onneksi olla jo ohi. Välillä mietin, että onko minussa jotain vikaa, kun se vauvan kanssa kotona oleminen tuntui joskus lähinnä ahdistavalta. Mutta kyllä se tosiaan tästä kun vauva kasvaa ja voi enemmän jo touhuta kaikkea ja kesäkin tulee. 🙂

  11. Kun esikoisemme syntyi, asuimme maalla, melko kaukana kaikesta. Lähinpään siwaan oli matkaa melkein neljä kilometriä suuntaansa, joten se ”vaunuttelu” jäi meiltä aika vähällä. Ei noilla etäisyyksillä kovin montaa kertaa jaksanut kävellä kauppaa ja takaisin, eteenkään, kun vauva oli matkan varrella todennäköisesti jossain puskassa myös syötettävä.

    Esikoisen ollessa vauva toivoin todella, että olisi ollut se isompi lapsi siinä myös, jonka kanssa olisi voinut ”uskottavasti” mennä mukaan perhekerhoihin tai puistoihin tms. Onnekseni ihana neuvolan täti järjesti meille ensimmäisen lapsensa saaneille yhteisiä tapaamisia pari kertaa kuukaudessa. Oli tärkeää, kun oli jotain menoa.

    Kun lapsi täytti vuoden ja vaihdomme paikkakuntaa, menin rohkeasti mukaan seurakunnan perhekerhoon. Siitä tuli uusi ”viiteryhmäni”, samoin leikkipuistosta, jossa aloimme käymään joka päivä samaan aikaan.
    Oma ohjelma ja ainataulu oli tehtävä, vaikka väkisin, jotta elämästä saisi kiinni.

    Tunnitan vauva-ajan yksinäisyyden. Se tuli myös toisen lapsen kohdalla. Siitäkin huomimatta, että esikoisen siivellä oli jo niitä menojakin. Hyvä ystäväni oli oman vauvansa kanssa kotona samaan aikaan ja olimmekin tekemisissä ihan joka päivä, mutta silti, siitäkin huolimatta, yksinäisyyden tunne tunki pintaan.

    Liitän vauva-ajan yksimäisyyden tunteen myös siihen hetkeen, jolloin jäin äitiyslomalle ja luovutin työpaikan avaimen pois avainnipustani. Kun siihen nippuun jäi vain se yksi avain, jolla sai kotioven auki. Siihen se konkretisoitui, kun ei oikeasti kuulunut mihinkään.

    Ps. Olin kotiäitinä kahdeksan vuotta. Positiivisia tunteita oli siis valtavasti paljon enemmän kuin noita negatiivisia, en minä muuten olisi jaksanut ja viihtynyt kotona

  12. Huh miten koskettavaa ja voimaannuttavaa on lukea samoista tunteista ja ajatuksista, joiden kanssa itse painiskelee parhaillaan! Esikoinen on reilu 3 kk ja monenlaisia tunteita on mahtunut tälle ajalle. Yksinäisyyttä olen minäkin kokenut, etenkin kun mies ei vaan voi käsittää mitä nainen joutuu kokemaan hirveän hormonimyrskyn myötä.

    Aluksi arastelin käydä ystävieni luona, heilä kun on lapsia ja koin olevani todella epävarma lapseni kanssa. Imetyskin oli aluksi hankalaa, eikä tuntunut mukavalta imettää muualla kuin kotona omassa rauhassa.

    Nyt on jo alkanut hieman helpottaa, mutta edelleen parasta on kun mies tulee töistä kotiin ja auttaa vauvan hoidossa.

    Näistä asioista pitäisi ehdottomasti puhua enemmän neuvolassa, kuten ylläkin ehdotettiin.

    Iso kiitos kaikille täällä kommentoineille ja Irenelle, olette antaneet paljon voimavaroja tälle äidille!

  13. Hehee :’D
    Mähän en oo ees äiti, mutta silti oli jotenkin tosi kiva lukea sun ajatuksia yksinäisyydestä. Kirjotat tosi rehellisesti!
    Iso kiitos! 🙂

  14. Ihana rohkea postaus <3

  15. Apua! Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan tuli itku kun luin blogikirjoituksen.. Esikoinen syntyi 01/14 ja nyt pari kuukautta kuopuksen laskettuun aikaan.
    Kirjoituksesi olisi voinut olla sanasta sanaan minun kirjoittamani, se toi mieleen tuntoja esikoisen vauva-ajalta. Esikoista odottaessa ja vauva-aikana olin yksinäinen, aivan kuten kuvailit. Onnistuin kuitenkin saamaan elämääni pari luotettavaa ja samankaltaista äitiä jotka ovat kullanarvoisia nyt kun tuleva tunnevuoristorata odottaa taas oven takana. Ystävissä ehdottomasti tärkeämpää on ”laatu” kuin määrä.

    Aurinkoista kevättä kaikille <3 Kenenkään ei tulisi olla yksinäinen.

  16. En edes ole äiti, mutta osaan jotenkin niin hyvin kuvitella, että mulla on samanlaiset tuntemukset sitten joskus hamassa tulevaisuudessa. Tällä hetkellä nimittäin yksinäisyys ja STRESSI tulee ihan vain siitä, että olen työtön ja mietin, että miten sitä selviää tästä pelkästä kotona olosta. Ajatukset on vielä niin työmaailmassa ja sitä kuitenkin haluaa jotain järkevää tekemistä itselleen, sitä arkea.

    Mutta hyvä tietää näistä asioista etukäteen, osaan sitten mahdollisena tulevana äitinä odottaa näitä ajatuksia. Kiitos!

  17. Anskunen says: Vastaa

    Moikka, voin ilman muuta samaistua tunteeseesi, itse ainakin sosiaalisena ihmisenä kaipaan kipeästi muiden aikuisten seuraa! Ymmärrän että vieraat ihmiset arveluttaa tai ainakaan ajatus vieraiden ihmisten kanssa hengailusta ei tuntuisi tuovan helpotusta tuohon oloon, mutta kokeile silti, mitä hävittävää sinulla on 🙂 Kannattaa esim. tulla testaamaan alueen MLL perhekahviloita, joita on viikoittain avoimissa leikkipuistoissa (esim ma fallkullassa, ti tapulissa ja kurranummessa pe tervapääskyssä ja kesannossa). Siellä on paljon äitejä, jotka mielellään vaihtavat kuulumisia ja antavat vertaistukea kahvikupposen äärellä, sama elämäntilanne ja äitiys on yllättävän voimakas yhdistävä tekijä 😀

  18. Äiti 3kk vauvalle says: Vastaa

    Hei. Tätä sun blogia on aina niin ilo lukea. Kuten nimimerkistäkin voi päätellä, on minulla 3 kuukauden ikäinen vauva. Tätä tekstiäsi lukiessani tajusin, että juurikin se tunne, jonka kanssa myös olen paininut, on yksinäisyys. Minulla on aviomies, joka ihanasti osallistuu vauvan hoitoihin ja löytää aina aikaa olla vauvan kanssa, että minä pääsen välillä omiin juttuihin. Mutta se tunne, yksinäisyys. Sitä se on. Toinen osaa olla paljon rennommin ja minä stressaan pääni sisällä koko ajan tulevista toimista. Koska vauva herää? Onko pullot puhtaina? Ehtisinkö tehdä vielä sen ja sen ja sen ennen kuin vauva herää?… Lista on loputon. Mutta pointtina siis se, että tää sun teksti auttoi ymmärtämään, mitä se tunne oikeasti on. Olla ”yksin” vastuussa ja srtessitilassa, kun toinen sanoo ”no se vauva herää kun herää..Älä nyt siitä sressaa.” Eli siis KIITOS! Ehkä osaan nyt olla hieman hetkessä eläjä.

  19. Todella hienoa ja tärkeää että kirjotat tästä aiheesta. Tunnistan itsessäni nuita tuntoja jo nyt raskausaikana. Vaikka ympärillä on ihmisiä ja tiedän että he kaikki tukevat mua sydämmessään, silti kokemansa kanssa jää hyvin yksin. Huoli ja vastuu jota kantaa mukanaan tuntuu toisinaan niin kokonaisvaltaselta ja kerrassaan liian suurelta yhden ihmisen kannettavaksi. Tätä ei varmaankaan ymmärrä kuin toinen joka on kokenut saman. On hienoa ja rohkeaa että naiset nostavat äitiydessä esiin näitä asioita joita ei oikein uskalleta sanoa ääneen, se poistaa juuri tuota yksinäisyyden ja erillisyyden tunnetta ja tuo meitä yhteen. Kiitos <3

  20. Tiitiäinen says: Vastaa

    Ihana kirjoitus, ihana!Kiitos.

  21. Kiitos, melkein suoraan minun suustani tämä kirjoitus. Itsekin kuvittelin että viihtyisiä hirveän hyvin kotona kun tykkään olla yksin, mutta enpä ole tällaista yksinäisyyttä kokenut ennen vauvaa. Sitä on tosi vaikea selittää vaikka miehelle. Tosin mulla ei niin paljon tuo vastuu ahdista kuin tylsyys. Päivät ovat niin järjettömän pitkiä eikä voi olla edes omissa ajatuksissaan kun vauvaan pitää orientoitua. Odotan niin kovasti että vauvan kanssa voi kunnolla puuhailla, leikkiä, tehdä normaaleita asioita. Heti helpottaa kun on ihmisiä ympärillä, vaikka vauva olisi edelleen minun vastuulla. Tapaan aika paljon ihmisiä mutta eniten kaipaisin jotain porukkaa, yhteisöä, sukua, jotain luontevaa yhdessä oloa ilman sen kummempaa. Kommuunielämä sopisi mulle vauvan kanssa. Sukulaisilla käydessä on hermolepoa kun on juttuseuraa jos kaipaa sitä, vauvalle viihdettä ja ylipäänsä yhdessäolon tunnetta. Vauvalle tuntuu myös hyvältä tarjota muuta kuin äidin kanssa kotona möllöttämistä, se ei vaan tunnu luonnolliselta. Jotenkin tää ydinperhehomma on meidän kulttuurissa mennyt pieleen, mutta itse olen ainakin niin kasvanut siihen että en osaa lähteä ihan tosta vaan elämään muullakaan tavalla. Mutta ihana saada vertaistukea, kiitos vielä!

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.