Ankeista ankein päivä

Eilen oli yksi niistä päivistä, jonka kohdalla olisi vain voinut huikata, että ohi, ja siirtyä seuraavaan. Lähdimme tytön kanssa päiväunien jälkeen kohti Pohjois-Haagaa tarkoituksena tavata Jaakko porrastoimittajamme luona ja pohtia yhdessä uuteen taloomme valittavaa porrasmallia. Työntelin rattaita juna-asemalla ihmetellen, miksi junat eivät kulje, kunnes kuulutuksesta selvisi, että joku oli jäänyt junan alle.

Lähdin asemalta kiireellä, samalla Reittiopasta selaten. Yritin löytää oikean bussilaiturin. Kännykän akku oli loppumaisillaan. Tyttö pudotteli jatkuvasti kenkiään rattaista. Löysin oikean bussipysäkin, jolla jouduin odottelemaan bussia pitkään. Tyttö alkoi hermostua. Vilkuilin kelloa ja olin kiukkuinen kuin ampiainen: myöhäistyisin tapaamisesta varmasti.

Bussi ajoi raiteille pysähtyneen junan ohi. Junan etuosa oli punainen verestä. Pelastuslaitoksen miehet ja poliisit kävelivät katseet raiteissa. Kauempana toinen ryhmä viranomaisia seisoi siinä kohtaa, missä hetki sitten joku oli ottanut viimeisen hengenvetonsa. Juna oli edennyt vielä hyvän matkaa tapahtumapaikalta, ennen kuin oli saanut pysähdyttyä. Minä tunsin huonoa omatuntoa, kun vain muutama minuutti sitten olin kironnut myöhästyväni, koska joku oli päättänyt päättää päivänsä juuri junan alle. Kurkkua kuristi, kun katsoin rattaissa istuvaa tyttöäni ja ajattelin, että se ihminen raiteilla oli jonkun lapsi. Juuri nyt ja varmasti lopun elämääni mietin ensimmäisenä, että jokainen on jonkun lapsi. Se ihminen oli ehkä myös jonkun puoliso, ystävä, ehkä vanhempikin. Mutta kauhistuttavimmalta tuntui se, että hän oli joskus ollut samanlainen murheista vapaa viaton lapsi, kuin tyttäreni rattaissa.

Mietin, eikö tosiaan mitään olisi ollut tehtävissä. Kuinka äkkiä elämä päättyy, jos niin tahtoo. Ihmiset talloivat hermostuneina juna-aseman laituria, kaikki myöhästyivät jostakin. Sen ihmisen kuolema vaikutti hetkeksi meidän kaikkien elämään, mutta kun junat alkoivat kulkea hetkeä myöhemmin, kaikki palasi taas ennalleen. Minäkään en myöhästynyt kuin varttitunnin. Harva enää edes muistaa, että joutui eilen odottamaan junaa vähän pidempään.

Vaikka tuntui pahalta sen ihmisen puolesta, joka ei jaksanut enää elää, osasin silti ärsyyntyä siitä, että bussikuski ajoi turhan hitaasti ja että tyttäreni purskautti pussisoseet valkoisille kengilleni. Kuinkahan sitä osaisi olla kahta minuuttia kauemmin tyytyväinen omaan elämäänsä sen jälkeen, kun on nähnyt kuinka onneton toinen on ollut. Vaikka olisikin hedelmäsoseet kengillä ja vaikka myöhästyisikin viisitoista minuuttia portaiden valitsemisesta.

Myöhemmin kävimme koko perhe ostoskeskuksessa alennusmyynneillä. Kotiin lähtiessämme eräs pariskunta käveli parkkipaikalla, pieni tyttö istui rattaissa. Mies karjui ja kirosi kuin syötävä, kasvot olivat huutamisesta punaisenruskeat. Koko olemus huokui uhkaa, kun iso mies polki jalkaansa asvalttiin perheensä suuntaan. Lapsi istui rattaissa ja katsoi miestä, varmasti isäänsä. Pienet kumisaappaat roikkuivat rattaiden reunan yli.

Kun sain oman lapsen, aloin katsoa lapsia eri silmin. Tietysti ymmärsin jo aiemmin sen, että lapset ovat kertakaikkisen viattomia olentoja. Täysin syyttömiä meidän aikuisten kurjaan oloon, pahoihin tekoihin. Kuluneen vuoden ajan olen paitsi ymmärtänyt, myös tuntenut luissa ja ytimissäni, kuinka väärin on kohdella huonosti lasta. Lapsilla ei ole valinnanvaraa.

Jaakko ei helposti hätkähdä, mutta tuo välikohtaus sai hänetkin apeaksi. Auton luona hän nosti oman lapsensa syliin ja rutisti lujaa. Kuin sanaton lupaus siitä, ettei tytön tarvitse koskaan pelätä isäänsä.