Ankeista ankein päivä

Eilen oli yksi niistä päivistä, jonka kohdalla olisi vain voinut huikata, että ohi, ja siirtyä seuraavaan. Lähdimme tytön kanssa päiväunien jälkeen kohti Pohjois-Haagaa tarkoituksena tavata Jaakko porrastoimittajamme luona ja pohtia yhdessä uuteen taloomme valittavaa porrasmallia. Työntelin rattaita juna-asemalla ihmetellen, miksi junat eivät kulje, kunnes kuulutuksesta selvisi, että joku oli jäänyt junan alle.

Lähdin asemalta kiireellä, samalla Reittiopasta selaten. Yritin löytää oikean bussilaiturin. Kännykän akku oli loppumaisillaan. Tyttö pudotteli jatkuvasti kenkiään rattaista. Löysin oikean bussipysäkin, jolla jouduin odottelemaan bussia pitkään. Tyttö alkoi hermostua. Vilkuilin kelloa ja olin kiukkuinen kuin ampiainen: myöhäistyisin tapaamisesta varmasti.

Bussi ajoi raiteille pysähtyneen junan ohi. Junan etuosa oli punainen verestä. Pelastuslaitoksen miehet ja poliisit kävelivät katseet raiteissa. Kauempana toinen ryhmä viranomaisia seisoi siinä kohtaa, missä hetki sitten joku oli ottanut viimeisen hengenvetonsa. Juna oli edennyt vielä hyvän matkaa tapahtumapaikalta, ennen kuin oli saanut pysähdyttyä. Minä tunsin huonoa omatuntoa, kun vain muutama minuutti sitten olin kironnut myöhästyväni, koska joku oli päättänyt päättää päivänsä juuri junan alle. Kurkkua kuristi, kun katsoin rattaissa istuvaa tyttöäni ja ajattelin, että se ihminen raiteilla oli jonkun lapsi. Juuri nyt ja varmasti lopun elämääni mietin ensimmäisenä, että jokainen on jonkun lapsi. Se ihminen oli ehkä myös jonkun puoliso, ystävä, ehkä vanhempikin. Mutta kauhistuttavimmalta tuntui se, että hän oli joskus ollut samanlainen murheista vapaa viaton lapsi, kuin tyttäreni rattaissa.

Mietin, eikö tosiaan mitään olisi ollut tehtävissä. Kuinka äkkiä elämä päättyy, jos niin tahtoo. Ihmiset talloivat hermostuneina juna-aseman laituria, kaikki myöhästyivät jostakin. Sen ihmisen kuolema vaikutti hetkeksi meidän kaikkien elämään, mutta kun junat alkoivat kulkea hetkeä myöhemmin, kaikki palasi taas ennalleen. Minäkään en myöhästynyt kuin varttitunnin. Harva enää edes muistaa, että joutui eilen odottamaan junaa vähän pidempään.

Vaikka tuntui pahalta sen ihmisen puolesta, joka ei jaksanut enää elää, osasin silti ärsyyntyä siitä, että bussikuski ajoi turhan hitaasti ja että tyttäreni purskautti pussisoseet valkoisille kengilleni. Kuinkahan sitä osaisi olla kahta minuuttia kauemmin tyytyväinen omaan elämäänsä sen jälkeen, kun on nähnyt kuinka onneton toinen on ollut. Vaikka olisikin hedelmäsoseet kengillä ja vaikka myöhästyisikin viisitoista minuuttia portaiden valitsemisesta.

Myöhemmin kävimme koko perhe ostoskeskuksessa alennusmyynneillä. Kotiin lähtiessämme eräs pariskunta käveli parkkipaikalla, pieni tyttö istui rattaissa. Mies karjui ja kirosi kuin syötävä, kasvot olivat huutamisesta punaisenruskeat. Koko olemus huokui uhkaa, kun iso mies polki jalkaansa asvalttiin perheensä suuntaan. Lapsi istui rattaissa ja katsoi miestä, varmasti isäänsä. Pienet kumisaappaat roikkuivat rattaiden reunan yli.

Kun sain oman lapsen, aloin katsoa lapsia eri silmin. Tietysti ymmärsin jo aiemmin sen, että lapset ovat kertakaikkisen viattomia olentoja. Täysin syyttömiä meidän aikuisten kurjaan oloon, pahoihin tekoihin. Kuluneen vuoden ajan olen paitsi ymmärtänyt, myös tuntenut luissa ja ytimissäni, kuinka väärin on kohdella huonosti lasta. Lapsilla ei ole valinnanvaraa.

Jaakko ei helposti hätkähdä, mutta tuo välikohtaus sai hänetkin apeaksi. Auton luona hän nosti oman lapsensa syliin ja rutisti lujaa. Kuin sanaton lupaus siitä, ettei tytön tarvitse koskaan pelätä isäänsä.

iskä

7 Comment

  1. Kiitos tästä tekstistä!

  2. Ihana, pisti itkettämään. Sofi Oksasen kirjassa Norma on kuvattu kauniisti vastaava tapahtuma.

    Lähes koko ikäni, muutamaa keskustassa asuttua vuotta lukuunottamatta, päivittäin junalla liikkuneena, oon odottanut usein samasta syystä junaa mieli raskaana surusta. Kahdella kerralla alle jäänyt on ollut rataa ylittänyt lapsi.. molemmista on vuosia aikaa, mutta ne ei unohdu.

    Mä inhoan, melkein vihaan junaratojen romantisoimista. Kaikkia surumielisiä taidekuvia, missä ihmiset seisoo junaradoilla. Uskon että niillä kuvilla on vaikutuksensa sille, kuinka moni valitsee kuolintavakseen juuri tämän. Uhrien lisäksi surettaa veturinkuljettajat.

    Tuli pitkä viesti, osui jonnekin ytimeen. Kiitos hyvästä kirjoituksesta <3

  3. Pysäyttävä kirjoitus täynnä ajatuksia ja tunteita, joita olen 1,5 puolivuotiaan lapsen vanhempana kokenut. Lasten puolesta koettu viiltävä maailmantuska on tullut tutuksi äitiyden myötä.

  4. Kiitos Irene. Ihana teksti. Itkettää. Tunnistan tasan nämä tunteet pienen tytön äitinä.

  5. Mariela says: Vastaa

    Kiitos tästä mielettömästä, itkettävästä ja tunteita herättävästä tekstistä. Pystyn samaistumaan ajatuksiisi. Tapaan paljon vankeja työssäni ja nykyään tulee usein mietittyä, että tuo tuossa on jonkun lapsi. Se on aika surullista se.

  6. Mikko k says: Vastaa

    Kyllä sitä on alkanut katsella tämän maailman ahdinkoa ja julmuuta ihan eri tavalla kuin ennen isyyttä. Harmikseni olen huomannut että itsestäni on tullut vielä ylisuojelevainen. Se ei ole hyvä. Pienet kolhut opettaa nuorta oppijaa. Vanhemmiten käy niin notta ne vaan satuttaa. Kunnes sen taas unohtaa…

  7. 9kk tytön äitinä tunnen ite samanlaisia tunteita. Ikävää miten jotkut kohtelevat lapsiaan. Luin jokunen aika sitte tekstin alkoholistivanhempien lapsesta. Se oli jätetty muutaman kkn ikäisenä tuttipullon kanssa pinnikseen ja vanhemmat baariin. Aivan kamalaa 🙁 Mulle tuli kyynel jo siitä kun joku on huutanu naama punaisena lapselle tai kenties sille äidille mutta kumminki.

Vastaa

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.