Koliikkiäiti

Tämä kirjoitus on antanut odottaa itseään: se on muhinut ensin oman pään luonnoksissa, sitten julkaisualustan luonnoksissa. Vielä luonnostelua ennen se oli tarkoitus jättää kokonaan julkaisematta. Ystäväni sanoi, että kirjoitathan sitten blogiin aiheesta, kirjoitus voisi olla kullanarvoinen vertaistuki muille äideille. Sanoin, etten missään nimessä. Että näin henkilökohtaiset jutut eivät taatusti pääse lähellekään blogia ja niitä kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka blogiani lukevat.

Sitten mieli alkoi muuttua. Huomasin, kuinka paljon sain itse iloa esimerkiksi yksinäisyydestä kertovien postausten palautteesta. Siitä, että olin tullut sanoittaneeksi monen muun äidin tunteet ja näyttänyt, ettet juuri sinä siellä ole ainut, joka on tuntenut näitä tunteita. Jos edes yksi äiti saa kirjoituksestani voimaa jaksaa, kirjoitus on todellakin ollut kirjoittamisen arvoinen.

masennus

Minä sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Kuten jopa 15 000 muuta suomalaisäitiä vuodessa. Sain itseni kiinni mielenterveysongelmien tabuaseman vahvistamisesta, kun kieltäydyin kertomasta asiasta blogissa. Olen kertonut täällä flunssastani ja selkäkivuistani. Miksi siis en kertoisi, että sairastan masennusta. Se on (yleinen) sairaus muiden joukossa. Siitä pitäisi voida kertoa yhtä avoimesti, kun kerromme muistakin sairauksista, joista jokainen ihminen väistämättä elämässään kärsii.

Miksi?

Osasin odottaa masennusta. En ihmetellyt ollenkaan, kun tunsin tutun tumman pilven lipuvan ylleni, kun makasin sängyllä lapsuudenkodissani noin viikon kuluttua synnytyksestä. Se oli niin tuttu tunne, että melkein sanoin sille, että terve, sinä taas. Miten menee? Se oli sellainen Lost-sarjan savupilvi, joka lipui mustana ympärilläni ja tunkeutui pikku hiljaa jokaisella hengenvedolla pääni sisään ja keuhkoihin ja jäi sinne. Sumensi ajatuksia ja tuntui painona rinnalla.

Olen kokenut saman muutaman kerran aiemminkin. Olen kohdannut elämässäni sellaisia vastoinkäymisiä, että olisin saanut olla melkoinen karpaasi, että olisin selvinnyt niistä masentumatta ja ahdistumatta. En ole katkera, kaikella on tarkoituksensa, mutta olisi se elämä voinut minut ehkä hiukan vähemmällä päästää.

Kun ymmärsin kärsiväni synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, janosin lukea vertaisteni kokemuksia. Minun oli kuitenkin välillä vaikea samastua esimerkiksi netistä löytyviiin kokemuksiin, sillä koin olevani jotenkin todella erilainen synnytysmasentunut. Kertomuksissa toistuivat samat aiheet. Hyvin usein kertomusten äidit kamppailivat huonosti nukkuvan vauvan, unettomuuden, väsymyksen ja totaalisen uupumuksen kanssa. Heillä ei ollut kunnollista turvaverkkoa, mies teki ehkä vuorotyötä tai joutui matkustamaan paljon. Oli ehkä pahojakin parisuhdevaikeuksia. Minä en löytänyt oikein tarttumapintaa mistään. En voinut käsittää, miksi olo oli niin karmea, sillä kaikki oli hyvin. Vauva oli niin sanotusti helppo ja nukkui paljon. Ympärilläni oli välittäviä ihmisiä. En menettänyt huumorintajuani: nauroin, kun Jaakko sanoi, että meille ei sitten tullut koliikkivauvaa vaan koliikkiäiti. Itkin moninkertaisesti enemmän kuin pieni vauvamme.

Masennus vaikuttaa usein niin, että se vie uhriltaan kaiken energian ja elämänilon. Minulla oli energiaa, pääsin ja halusin nousta aamulla sängystä. Osasin ainakin välillä iloita kivoista asioista. Hoidin vauvan, kodin, blogityönkin. Vauvaa kohtaan tunsin syvää kiintymystä. Sekään ei tuntunut sopivan yhteen masennuksen kanssa. Lukuisat kokemukset toistavat samaa kaavaa: vauva ei kiinnosta, elämä ei kiinnosta, ei jaksaisi nousta sängystä. Ei tämä sairaudenkuva sopinut minuun ollenkaan. Olin hukassa, koska en voinut käsittää, miksi ahdistaa niin paljon, mutten ollut mikään oppikirjakuvaus synnytysmasennuspotilaasta.

Eräs masentunut ystäväni sanoi minulle, kuinka ei voi ymmärtää omaa oloaan, kun kaiken pitäisi olla hyvin hänen elämässään. Muistutin häntä, että kemiaa se vain on. Eivät ne aivojen serotoniinit välttämättä käsitä, että elämä on käytännössä täysin mallillaan. Eihän kukaan sanoisi syöpäsairaallekaan, että miten sä olet niin sairas, vaikka sulla on rakastava perhe ja talous kunnossa. Silti jaksoin ihmetellä omaa oloani. Miksi olen niin ahdistunut, vaikka minun pitäisi olla onneni kukkuloilla? Elämänihän on ihan lottovoitto. Olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa ja meillä on maailman suloisin, terve tytär.

Myöhemmin ymmärsin, että oman masentuneisuuden sättiminen aiheuttaa ihan turhaan vain lisää pahaa mieltä. Tärkeintä olisi hyväksyä se, että on sairastunut. Eikä sairauteen vaikuta (aina) se, kuinka hyvin elämässä muuten menee.

synnytysmasennus3

Pelko

Aika paljon on vauvavuoden alkuajoista jäänyt tuskaisen sumun peittoon, mutta yhden hetken muistan kirkkaasti. Olin palaamassa kauppakeskuksesta, minne lähdin viettämään omaa aikaa. Lähdin ylittämään tietä bussipysäkin edestä ja toivoin hiljaa mielessäni, että jäisin auton alle. En toivonut kuolemaa, mutta toivoin, että joutuisin sairaalaan, jotta joku hoitaisi minua. Jotta minun ei tarvitsisi hoitaa ketään, olla vastuussa kenestäkään. Jotta näkisin, että kaikki sujuu ilman minuakin, että elämä jatkuisi ja vauva pärjäisi ilman minua. Koska tuntui välillä niin musertavalta, että olen niin tarvittu. Jotkut rakastavat sitä tunnetta. Että elämällä on suurempi tarkoitus, eikä pieni ihminen voisi elää ilman juuri sinua. Masentuneesta se saattaa tuntua raskaalta.

Minulla oli jatkuvasti selittämätön pelko siitä, etten selviä. Sanoin monesti, että en tule selviämään tästä. Intin Jaakolta joka päivä: selvitäänkö me tästä? Muistan vauvan ensimmäisinä elinviikkoina, kun imetin illalla ja itkin raastavaa kipua, jonka imetys aiheutti. Sanoin, että jos selviän tästä yöstä, niin ihmettelen. En voinut silloin enkä voi nytkään ymmärtää, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi selvinnytkään. Mitä se tarkoitti?

Tuska oli läsnä koko ajan ja vaikka rakastin jo tuolloin lastani käsittämättömän paljon, haaveilin ajasta ennen häntä, sillä silloin olin onnellinen. En ollut masentunut. Tuntui vahvasti, että lapsi toi mukanaan ahdistuksen, joka ei lähtisi koskaan pois. Että sen kanssa nyt vain pitäisi oppia elämään ja että koko loppuelämä tulisi olemaan yhtä tuskaa ja ahdistusta. Olo oli kaikin puolin ristiriitainen. Koin, että vauvan menetys olisi pahinta, mitä minulle voisi sattua. Pelkäsin koko ajan, että hän kuolee. Skannasin jatkuvasti ympäristöä pohtien, mistä voisi aiheutua vaaraa vauvalle. Sidoin hiukseni tiukasti yöllä, sillä luin, että vauva voi tukehtua äidin hiuksiin. Pelkäsin, että jotain putoaa pöydältä hänen päälleen. Jatkuva pelkotila aiheutti väsymystä ja ahdistusta ja koin, ettei kukaan jakanut näitä pelkoja kanssani. Ainoa ajatus, joka tuntui tuovan hetkellisen helpotuksen, oli se, ettei minun tarvitsisi kokea tätä enää koskaan. Meille ei koskaan tulisi toista lasta.

Olen siinä mielessä onnekas synnytysmasennuspotilas, että tajusin heti, mistä on kyse. Jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä sain lähetteen lääkärille ja perheterapiaan. En kuitenkaan saanut aivan sellaista hoitoa, kuin olisin kaivannut. Terveyskeskuslääkäri ymmärsi kyllä tuskani, mutta mieleeni jää ikuisesti hänen ehdotuksensa, jonka mukaan en välttämättä edes ole masentunut. ”Vauva-arki vain on niin rankkaa.” Minua harmittaa, että kommentti sai minut jopa oikeasti hetkeksi pohtimaan, voisiko minulla yksinkertaisesti olla nyt vain hiukan vaikeaa, ei masennusta. Viimeistään masennuksen kaikottua olen tajunnut masennuksen ja ”arjen vaikeuksien” eron. Väitän, ettei kukaan halua jäädä auton alle, koska arki on rankkaa. Kyllä nytkin välillä sapettaa niin maan vietävästi, mutta voin kertoa kokemuksen syvääkin syvemmällä rintaäänellä, että se kun ahdistaa – se on ihan eri juttu. Ja ne arjen vastoinkäymiset ottaa ihan eri tavalla vastaan, kun mieli on terve.

Pelkopolikäynti synnytyksen jälkeen oli ehkä turhimmin käytetty 60-minuuttinen elämässäni. Sain siis lähetteen polille, sillä synnytyssairaalassa oltiin vielä ainakin näennäisesti huolissaan voinnistani, sillä masennustaustani ja synnytyspelkoni tiedettiin sielläkin. Niinpä kävin juttelemassa synnytyskokemuksestani Kätilöopistolla vielä tammikuussa. Olin tapaamisen jälkeen niin kummissani, että istuin varmasti kotimatkalla bussissa suu auki. Hoitaja ei käsittänyt ollenkaan, etten voinut hyvin. Kerroin hänelle, että koin synnytyksen pelottavana, etten aio enää synnyttää ja että sairastuin masennukseen. Tapaamisen lopuksi hän huikkasi vain, että kuulostaisi siltä, että sinulla on asiat nyt oikein hyvin. Oikein ihanaa vauva-aikaa sinulle. En ymmärrä, miten asiantuntija voi mitenkään käsittää ihmisen niin väärin.

Jotkut tutkimukset väittävät, että ihminen on vähiten onnellinen juuri vauvavuonna. Että onnettomuus voi olla jopa syvempää kuin rakkaan ihmisen kuoleman jälkeen. Haluaisin silti väittää, että jos tuska on niin syvää, on taustalla masennusta ja fyysinen syy huonovointisuuteen. Siis synnytyksen jälkeinen aivojen välittäjäaineiden pitoisuuksien väheneminen ja hormonitasojen romahtaminen. ”Pelkästään” jättimäinen elämänmuutos ei voi aiheuttaa läheisen kuolemaan verrattavaa surua.

Nyt

Terveyskeskuslääkäri määräsi alun epäilyksistään huolimatta minulle masennuslääkityksen. Minun kohdallani lääkkeet eivät kuitenkaan tuntuneet auttavan. Terapia toi kaivatun tukihetken viikkoo, mutta ei sekään minua parantanut. Vasta kun imetyskerrat vähenivät ja oma kuukautiskiertoni palautui, koin muutoksen. Jättimäisen harppauksen parempaan, suorastaan. Monet sadattelevat kuukautisten alkamista pitkän tauon jälkeen, mutta minä otin ne avosylin vastaan. Tuntui yksinkertaisesti, että sain itseni takaisin. Aiemmin tunsin lastani kohtaan sellaista leijonaemon suojeluviettiä ja sitä kiintymystä, jota vain omaa lasta kohtaan voi tuntea. Mutta masennuksesta selviämisen jälkeen tunteiden kirjo on ollut paljon suurempaa. Tunsin myös ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen vatsanpohjassa kipristävää onnea ja kiitollisuutta siitä, mitä olen saanut. Tunnerepertuaariin saapui myös toivo. Usko siihen, että vaikka kohtaisimme vaikeuksia, niistä selvittäisiin.

Hormonit tekevät edelleen tepposia. Tovi sitten vajosin pariksi päiväksi synkkyyteen ja olin aivan varma, että masennus oli tullut takaisin ja jäädäkseen. Silloin tuntuu, ettei henki kulje ja tulevaisuus näyttäytyy pelottavan pimeänä. Kun pilvet taas väistyivät, aloin uskoa, että pääsen näistä hetken kestävistä aallonpohjistakin sitten, kun maltan lopettaa imetyksen. Silloin saan viimeistään hormonitoimintani kokonaan omaan käyttööni. Kun tarpeeksi monta kertaa imeytyy sinne aallonpohjaan ja sieltä taas pinnalle, muistaa seuraavalla kerralla taas paremmin, että tästä todellakin selvitään. Masennus ja ahdistus eivät ole pysyviä olotiloja. Niille on jokin syy ja niistä selviää.

Näin jälkikäteen mieleni löytää selityksiä monille vauvavuoden tunnelmille ja kaavoille kangistumisille. Ensimmäiset puoli vuotta minun oli tapana suorittaa arkea lähes minuutintarkasti. Toimintaani olisi varmasti välillä voinut kuvata jopa pakko-oireisen tarkaksi. Minä olen suurpiirteinen, välillä huithapelikin ihminen. Synnytyksen jälkeinen masennus, elämänmuutossokki ja kontrollintunteen menettäminen saivat minut kuitenkin luomaan kaavoja, aikatauluja ja kontrollia sinnekin, missä niitä ei ehkä olisi edes tarvittu. Monet kiittelivätkin tapaani toimia ja sanoivat, että vauvani kenties nukkuu siksi niin hyvin, että olen luonut elämäämme niin tarkat rutiinit ja aikataulut. Ehkä selvisin vauvavuodesta suhteellisen selväjärkisenä juuri siksi, että sain pidettyä rutiinieni avulla kiinni kontrollintunteesta, mitä niin kovasti jostakin syystä kaipasin. Toisaalta nyt, kun voin satakertaisesti paremmin, nautin nimenomaan siitä, että kaikki sujuu ihan hyvin, vaikka kaikki aikataulut mättäisivät. Hetkellisen totaalikaaoksenkin jälkeen arki lähtee taas rullaamaan.

synnytysmasennus

Mitä se on?

Opiskelin masentuneena paljon synnytyksen jälkeistä masennusta. Googlaamalla löytää paljon selityksiä tuolle yleiselle sairaudelle, mutta halusin esittää vielä tarkentavia kysymyksiä asiantuntijalle. Kysymyksiini suostui vastaamaan HYKS Psykiatrian akuutti- ja konsultaatiopsykiatrian linjajohtaja ja osastonylilääkäri, lääketieteen tohtori ja dosentti Pekka Jylhä.

Minua kiinnostaa erityisesti synnytyksen jälkeiset hormonimuutokset masennuksen laukaisijana, sillä koen hormonien olevan oman sairauteni suhteen leijonanosassa. Terapia ja lääkitys kun eivät tuntuneet vaikuttavan olotilaani toivotulla tavalla. Ja koska perhe-elämäni ja saamani sosiaalinen tuki olivat kunnossa. Kuten kerroin, vasta oman kierron pyörähdettyä käyntiin, oloni oli kuin uudesti syntynyt. Jylhä kertoo, että synnytyksen jälkeen estrogeenin ja kortikotropiinia vapauttavan hormonin pitoisuudet pienenevät ja kilpirauhasen toiminnassa voi esiintyä häiriöitä. Nämä ovat altistavia tekijöitä synnytyksen jälkeiselle masennukselle.

”Synnytyksen jälkeen veren estrogeeni- ja progesteronipitoisuudet vähenevät nopeasti ja prolaktiinipitoisuudet ovat suuria. Loppuraskaudessa HPA-akseli (hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaisakseli) on hyperaktiivisessa tilassa ja synnytyksen jälkeen HPA-akseli muuttuu hypoaktiiviseksi [toim. huom. siis aliaktiiviseksi].  Tutkimustulokset viittaavat siihen, että synnytyksen jälkeen herkistyneillä ja masentuneilla äideillä HPA-akselin hypoaktivaatio on suurempi ja kestää pitempään kuin oireettomilla äideillä. Vaikka matalan estrogeenitason ja masennuksen välillä ei olekaan kyetty osoittamaan suoraa yhteyttä, useat tutkimustulokset viittaavat kuitenkin siihen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen huippu osuu ajallisesti yhteen suurimpien hormonimuutosten kanssa. Erityisesti hormonimuutoksille herkillä äideillä masentuneisuus näyttäisi liittyvän matalaan estrogeenitasoon”, Jylhä kertoo.

Vielä synnytysmasennustakin yleisempi baby blues voi olla osasyynä masennuksen puhkeamiselle. Olen huomannut että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja babybluesista puhutaan usein maallikoiden kesken synonyymeina, mutta kyseessä ovat kaksi ihan eri asiaa.  Baby blues on raskauden ja synnytyksen jälkeistä herkistymistä, joka on tärkeää, koska sen uskotaan auttavan äitiä vastaamaan lapsensa tarpeisiin. Se voi kuitenkin luoda myös pohjaa varsinaiselle masennukselle. Omalla kohdallani baby blues oli todella voimakasta. Tällainen herkistyminen kehittyy jopa 80 prosentille synnyttäneistä ja erilaisia oireita esiintyy yleensä 3-10 päivän kuluttua synnytyksestä. Baby blues kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Jos alakulo jatkuu pidempään kuin muutaman viikon, voidaan epäillä varsinaista synnytyksen jälkeistä masennusta. (Lähde: Ensi- ja turvakotien liitto)

Miten synnytysmasennusta sitten hoidetaan? Jylhä kertoo, että lähtökohtaisesti hoidot eivät eroa ”tavallisessa” masennuksessa ja synnytyksen jälkeisessä masennuksessa, vaan synnytysmasennuksen hoidossa käytetään muiden masennustilojen tapaan sekä lääkehoitoa että erilaisia psykoterapioita. Ensisijaisena hoitona suositellaan psykoterapiaa, esimerkiksi kognitiivista tai interpersonaalista terapiaa, lääkehoitoa ja/tai näiden yhdistelmää. Masennuslääkkeistä käytetään ensisijaisesti SSRI-valmisteita, esimerkiksi sertraliinia.

”Lääkkeiden vaste on yksilöllistä kaikissa masennuksissa, mutta toipumista raskausajan masennuksesta saattaa edelleen hidastaa hormonitasapainossa tapahtuneet  muutokset ja niiden yksilöllinen korjautumisnopeus”, Jylhä sanoo, kun ihmettelen, miksen kokenut lääke- ja terapiahoidosta olevan apua kohdallani.

Erityisen kiinnostunut olen synnytysmasennuksen hoitoon käytetystä hormonihoidosta, koska uskon vahvasti, että olisin itse hyötynyt siitä kaikkein eniten. Jylhän mukaan synnytysmasennukseen käytetään toisinaan estradiolihoitoa iholle laitettavana laastarina, mutta hoitotulokset ovat olleet vaihtelevia.

”Estrogeeni- tai progesteronihoito ei ole masennuksen Käypä hoito -suosituksessa. Näitä hormoneja on käytetty synnytyksen jälkeisessä masennuksessa ja myös menopaussin aikana esiintyvässä masennuksessa. Tällöinkin ensisijaisena lääkehoitona suositellaan masennuslääkettä. Yksittäisillä potilailla estrogeenista tai progesteronista saattaa olla apua masennuksen hoidossa.”

Synnytysmasennus on pelottava vieras ja sitä kannattaa ehkä hiukan ennakoida. Jylhän mukaan lapsivuodedepressio kehittyy äidille 25 prosentin todennäköisyydellä, jos hän on kärsinyt masennuksesta aiemminkin. Aiemman synnytysmasennuksen uusiutumisriski taas on jopa 40 prosenttia. Isoja lukuja, enkä voi väittää etteikö pelko masennuksen uusiutumisesta vaikuttaisi minun ja Jaakonkin tulevaisuuden suunnitelmiin. Jylhä kehottaa ottamaan masennus pelon puheeksi neuvolassa jo etukäteen.

”Synnytyksen jälkeistä masennusta voi pyrkiä ehkäisemään vaikuttamalla altistaviin tekijöihin. Jos äiti on sairastanut masennusta aiemmin, voi jo raskauden aikana harkita psykoterapian tai masennuslääkkeen aloittamista ja arvioida myös mahdollisen sosiaalisen tuen lisäämistä raskausaikana. Jos masennusoireita ilmenee raskausaikana, tilannetta kannattaa tutkia tarkemmin esimerkiksi terveyskeskuksen psykologin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. He ohjaavat tarvittaessa psykiatrian poliklinikalle.”

Apua

(Pienen) lapsen äiti, jos mieli on maassa ja ahdistaa, hae apua ihan heti! Etsi tietoa, jotta ymmärtäisit tilasi paremmin. Hae vertaistukea! Pyydä apua ammattilaisilta ja jos lääkehoito tai terapia eivät tunnu auttavan, kysy hormonihoidosta.

Tietoa: Ensi- ja turvakotien liitto, Terveyskirjasto, Mannerheimin lastensuojeluliitto, Äidit irti synnytysmasennuksesta (Äimä ry)

Vertaistukea: Äidit irti synnytysmasennuksesta

 Apua ammattilaisilta

Kerrothan kommenttiboksissa kokemuksistasi vaikka nimettömänä. Tarinasi voi tuoda kullanarvoista vertaistukea monille äideille.

 

96 Comment

  1. Hienoa että kerroit tästä, tilanne on kuitenkin monelle tuttu, kuten tilastot todistavat.
    Itsellä ei ollut varsinaista synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta tosi vahva baby blues kylläkin, koin melko negatiivisia tunteita vauvaa kohtaan ja itseäni ja ahdisti, vaikka lapsi on rakas ja äärimmäisen odotettu. En tiedä, mistä tunteet johtuivat, osaltaan varmasti se toisesta vastuussa oleminen 24/7 iski tajuntaan, ei ollut mitään omaa aikaa ja koska kyseessä esikoinen, se oli uutta. Meillä myös koliikkivauva, joten ensimmäiset kuukaudet oli rankat.

    1. Tuo baby blues on kyllä niin outo. En ihan täysin ymmärrä, mitä luontoäiti on kelaillut sen suhteen 😀 onneksi olette nyt selvinneet koliikkiajasta ja varmasti koko ajan arki ja oma olo helpottuvat. On ihan ymmärrettävää, että esikoinen sekoittaa pakan aika pahasti, mutta pikku hiljaa siihen uuteen elämäntilanteeseen yksinkertaisesti tottuu 🙂

  2. Hienoa että rohkaistuit kirjoittamaan aiheesta! Uskon että tästä on hyötyä monelle. Ihanaa myös kuulla, että olo on paljon parempi nyt ❤️.

  3. Kiitos, että olit rohkea ja kirjoitit tästä aiheesta. Kiitos myös yksinäisyys -postauksesta. <3

    Täällä äiti (4kk ikäinen lapsi), jolla masennustaustaa. Ihana lapsi (vaikkakin hyvin vaativa ja koliikkikin hänellä oli ensimmäiset 2kk), ihana mies ja tukiverkostoakin löytyy. Synnytys oli ihan perseestä ja hidas rakastuminen lasta kohtaan on varmaan edelleen käynnissä. Onneksi olin lukenut tästä aikaisemmin, että tiesin sen olevan normaalia kun sitä "vaaleanpunaista kuplaa" ei tullutkaan. Ahdistaa ja itkettää välillä paljonkin. Rintaa puristaa ja päässä humisee. Silloin kun ollaan lapsen kanssa muualla kuin kotona ja ihmisten ympäröimänä, niin olo on oikein hyvä, mutta kahdestaan kotipäivät ovat pelkkää suorittamista ja odotan vain sitä hetkeä, että mies tulee kotiin. Mammakavereita ei ole ja tuntuu ettei voimia ole nyt tutustua kenenkään. Yksinäisyyden tunne päivisin on ihan kamala. Tulevaisuus ei ahdista, vaan odotan kovasti, että lapsi kasvaa ja elämä helpottaa. Tottakai haasteita isomman lapsenkin kanssa on, mutta jotenkin tämä vauva-aika ei sovi minulle lainkaan. Mielummin väännän uhmaikäisen kanssa kaupan karkkihyllyllä kuin hyssyttelen itkevää vauvaa kun en tiedä varmasti mistä se itku johtuu.
    Vain mies ja muutama ystävä (asuvat kaukana) tietävät tuntemuksistani…

    1. Tosi hienoa, että osaat nähdä tulevaisuuden valoisana! Uskon tosi vahvasti, että sulle käy niin kuin mullekin eli koet tosiaan isomman lapsen kanssa oleskelun paljon helpompana kuin vauvan. Tuo yksinäisyyden tunne on ihan perseestä 🙁 Paljon jaksamista sulle nyt vauva-aikaan, aika kuluu lopulta nopeasti. Muista pyytää apua, jos siltä tuntuu.

      1. Kiitos, että kirjoitit tästä. <3 Sain voimia hakea itselle apua.

  4. Hei Irene,
    kiitos kun jaoit tarinasi! Saan esikoiseni marraskuussa ja taipuvuus (/historia) synkkyyteen ja ahdistuneisuuteen minultakin löytyy. Näin ollen olen jo ennalta vähän huolestunut tulevasta. Tästä oli jo nyt paljon apua, tiedän että voin palata lukemaan tätä tekstiä mikäli siltä tuntuu. Kiitos!

    1. Muista tosiaan sinäkin kertoa neuvolassa taipuvuudestasi ja historiastasi, ellet sitä ole jo tehnyt. Saat sitten kaiken tarvittavan avun mahdollisimman nopeasti 🙂 toivotaan kuitenkin että säästyt synkkyydeltä! Niinkin voi tietysti ihan hyvin käydä 🙂

  5. Kiitos tästä kirjoituksesta. Tämä viimeistään herättää lukijat pois siitä luulosta, että blogeissa näkyvä ”onnellinen ja täydellinen elämä” ei todellakaan ole aina koko todellisuus. Silti joudun häpeäkseni myöntämään, että ensimmäinen ajatus minulla oli, että eihän Irenellä voinut mikään oikea masennus olla, sillä olen nähnyt tuttavallani synnytyksen jälkeisen masennuksen, jossa toimintakyky katosi täysin. Huomaan liian helposti väheksyväni masennusta sairautena. En tiedä mistä tämä omituinen ajatusmalli on päähäni iskostunut. Luultavasti osasyynä on se, että olen itse kokenut elämässäni paljon kamalia asioita, enkä silti ole sairastunut. Pidän masennusta heikkoutena, ihmisen omana luovuttamisena. Ja siis olen kyllä tietoinen siitä, että ajatukseni ovat typeriä.
    Oletko vielä samaa mieltä siitä, että haluatte vain yhden lapsen? Tuli vain mieleen, sillä edellinen kirjoitus yhdestä lapsesta oli ilmeisesti kirjoitettu masennuksen aikana?

    1. Ymmärrän kyllä, että masennukseen liittyy kaikenlaisia harhaluuloja, varsinkin jos ei itsellä ole mitään kokemusta aiheesta. Ymmärrän toisaalta tuo ”väheksymisenkin”. Kannattaa koittaa ajatella masennusta fyysisenä sairautena, mitä se osin onkin: serotoniinit, hormonit ja niin pois päin. Masennustakin tosiaan on erilaista, on lievää, keskivaikeaa ja vaikeaa. Lisäksi on olemassa vielä lapsivuodepsykoosi, joka voi viedä äidin toimintakyvyn ihan tyystin. Eli masennuspotilaiden vertailusta ei oikein voi päästä puusta pitkälle 🙂 kyllä meillä edelleen on aika vahvasti se yhden lapsen politiikka 🙂

    2. Minäkin arvostan, että kirjoitat myös vaikeista asioista (ja vielä hyvin), eikä ole pelkkä ”onnellinen ja täydellinen blogielämä”. 🙂

  6. Kiitos tästä kirjoituksesta! Meillä on suunnitteilla aloittaa vauvan yrittäminen noin vuoden päästä, mutta oma selviäminen huolestuttaa minua paljon. Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut viimeiset 16 vuotta, joten pidän hyvin todennäköisenä, että vauva-ajasta tulee hankala.

    Kirjoitit käyneesi terapiassa, järjestettiinkö se julkisen puolen kautta? Pikkulapsiaikana rahat ovat muutenkin tiukalla, joten olisi helpottavaa tietää, että keskusteluapua järjestyisi halvemmalla kuin yksityisellä puolella.

    1. Muista kertoa mannustaustasta heti ekassa neuvolassa, niin osaavat sielläkin varautua ja kertoa, miten voisit ehkä välttyä masennukselta. Minä pääsin sis Hgin kaupungin vauvaperheterapiaan muutaman päivän päästä siitä, kun varasin ajan 🙂 Ei tosiaan tarvitse yhtään miettiä, että täytyisi mennä terapiaan yksityiselle puolelle 🙂

      1. Kiitos vastauksestasi! On jännittävää toisaalta odottaa ja toisaalta pelätä niin paljon tulevaa. Mutta on todella hyvä tietää, että apua voi tarvittaessa saada nopeasti!

  7. Kiitos! Itsellä meni n. kuukausi ennen varsinaista rakastumista lapseen syntymän jälkeen, sitä ennen päällimmäisenä tunteena olivat huoli, ahdistus ja menettämisen pelko. Lisäksi ahdistuin kun olin niin kiinni lapsessa ja myös mietin elämää ennen vauvaa. Luulin että tunne ei lopu koskaan. Onneksi hormonit tasoittuivat hetkeä myöhemmin ja nyt päällimmääisenä tunteena rakkaus. Koin, että lopullisesti hormonit tasoittuivat vasta kun lopetin kokonaan imetyksen vauvan ollessa 11kk. Syy imetyksen lopettamiseen oli nimenomaan oman hormonitoiminnan tasoittuminen.Tunnen, että nyt väsymyksestä huolimatta pystyn ajattelemaan selkeämmin.

    1. Tosi hienoa kuulla, että sulla helpotti noin nopeasti, kuulostaa että olisi ollut baby bluesia, joka kai voi kestää kuukauden päivätkin? Mä olen miettinyt koko ajan, että mullakin olisi olo helpottunut varmasti, jos olisin lopettanut jo paljon aiemmin imettämisen, mut jotenkin pidin vain kynsin hampain siitä kiinni – jostain syystä. Jännä nähdä, mitä tapahtuu kun lopetan imettämisen, kun palaan töihin marraskuussa.

  8. Olisipa jossain ollut tälläinen kirjoitus jo puolisen vuotta sitten. Oma tilani on ollut täysin samanlainen kuin sinulla. Kaikki oli hyvin, paitsi pääni sisällä. Etsin myös vertaistarinoita netistä ja huomasin saman; kaikkiin liittyis vahvasti unen puute, koliikki, tai joku muu ”oikea” syy. Myös mietteeni hormonien vaikutuksesta ovat kuten sinun. Siksi olenkin aika kiitollinen että otit asiasta enemmän selvää ja sisällytit sen tähän juttuun 🙂 ensimmäinen alakulon ja ahdistuksen aalto tuli noin viikon päästä synnytyksestä ja pistin sen baby bluesin piikkiin. Kun tämä toistui kolmatta kertaa ja ahdistus sai minut lähes toimintakyvyttömäksi (paitsi vauvan hoidin vaikka päällä seisoen), en voinut syödä tai keskittyä mihinkään kuin siihen järkyttävään kiven rintani päällä, hain apua. Vauvan neuvola-aika sattui juuri tähän ajankohtaan ja kun hoitaja heti alkuun kysyi miten menee, vastasin rehellisesti että tuntuu pahalta. Välittömästi paikalle tuli ihana perhehoitaja, joka kävi muutaman kerran kotonamme ja järjesti jatkohoitoni. Käyn mielenterveysyksikössä psykiatrisella sairaanhoitajalla sekä vuorovaikutusyksikössä jossa pääpaino keskustelussa on äitiydessä. En koe että vuorovaikutus koskaan oli vaarassa, mutta arvostan perhetyöntekijän näkemystä sen mahdollisesta hyödystä ennaltaehkäisevänä hoitona, ja siellä käydyistä keskusteluista on todella ollut apua äidin roolin omaksumisessa. Myös sairaanhoitajalla käynnit on olleet suuri apua. Lääkityksen melkein aloitin mutta hetken päätin vielä katsoa kun olo oli jo alkanut tasoittumaan, ja en koe tarvitsevani lääkkeitä ollenkaan. Olo on pysynyt normaalina jo tosi pitkään. Osaan nauttia ihan aidosti tästä ajasta vauvani äitinä ja palaudun huonommista hetkistä nopeasti, kun aiemmin jäin vellomaan jokaiseen pieneenkin alakulon hetkeen. Pahimman ahdistuksen aiheuttivat kamalat mielikuvat ja pelkotilat ja keskusteluapu on onneksi nämä karkoittanut ja antanut työkaluja vaikeisiin hetkiin. Olen myös oivaltanut paljon itsestäni, esim. että minussa asuu inha negatiivinen, helposti ”uhriutuva” minä, ja tätä käytöstä olen nyt alkanut kitkemään. Olen pitänyt huolta itsestäni eri tavalla, osannut olla itsekäs ja armollinen, nähnyt asioissa positiivisen enkä vain huonoja puolia.. Myös näillä oivalluksilla on ollut iso rooli siinä kuinka nyt menee. Nyt voi rehellisesti sanoa että menee kivasti ja se tuntuu aivan mielettömältä! Myös imetyksen vähentymisellä uskon olevan ison osan tässä. On helpompi tehdä myös omia juttuja ja hormoonit on tasaantuneet. Kierto ei tosin ole alkanut, sitä odotellessa.. Pystyn myös samastumaan ajatukseesi siitä että ei lisää lapsia, koska sitä oloa en kyllä halua kokea enää koskaan. Mieheni haaveilee toisesta ja itsekin se on ollut aina ajatuksena että meillä olisi kaksi lasta. Paitsi etten haluaisi olla raskaana saati kokea enää synnytystä, on toki isoin huoli että mitä jos.. Jos ne olot palaavatkin. Toisaalta en ole niistä enää huolissani koska pystyn nyt käsittelemään tunteitani ihan eri tavalla, ja tiedostan nyt että ei se elämä olekaan välttämättä ihanaa vauvanhuuruista hattaraa 24/7. Jos se toinen lapsi olisi jo valmiiksi tommoinen hauska oppivainen 9 kuukautinen 😀 koko sydämestäni kiitän sinua että kirjoitit tästä. Itse olen jo voiton puolella mutta silti minua tämä virtuaalinen vertaistarina kosketti syvältä, koska voin samaistua tähän 100%. Ja niille jotka painivat jatkuvan alakulon ja ahdistuksen (yms.) kanssa; hakekaa rohkeasti ja häpeilemättä apua!

    1. Niin hienoa, että sanoit rohkeasti, ettei ole hyvä olla. Mä olen kokenut, että äiti saa kyllä nopeasti avun, jos vain uskaltaa sanoa, ettei kaikki ole nyt hyvin. Mulla on ihan samat fiilikset, että toisaalta osaisin varmasti toisen lapsen kanssa suhtautua hyvin eri tavalla niihin mahdollisiin pahoihin oloihin, mutta toisaalta koska masennus oli niin hormoniperäinen, että uskon sen jysähtävän päin näköä aika lujaa mahdollisen toisen lapsen kanssa. Ja hei hyvä kuulla, ettei sun tarvinnut aloittaa lääkitystä. Mä koen ettei lääkkeitä kannata turhaan pelätä tai ihan viimeiseen asti välttää mutta ei niitä tietystikään turhaankaan kannata aloittaa!

      1. Joo siis samaa mieltä olen lääkityksestä kuin sinä, ei lääkitystä kannata pelätä! Hyvin moni saa niistä avun, muistaakseni mm. bloggaaja Emmi Nuorgam kirjoitti joskus myös synnytysmasennuksesta ja lääkityksen hyödyistä, vinkkinä siis joillekin asian kanssa painiville.

        kiitos muistakin kirjoituksistasi, ne on olleet oikeasti tosi hyvää vertaistukea toiselle uudelle äitille, vaikka en edes tiennyt että olet käynyt läpi samoja vaikeuksia. Tsemppiä meille kaikille! <3

  9. Hienoa, että sanoit tämän ääneen. ❤

    Mulla on kaikki kolme vauvavuotta olleet keskenään erilaisia. Keskimmäinen oli vaikein, eikä syy ollut vauvan ominaisuuksissa, vaan kenties omien korvien välissä. Koin sen masennuksen sijaan paniikki- ja ahdistuneisuushäiriönä. Mulla on kuukautiskierto alkanut aina (imetyksestä huolimatta) heti synnytyksen jälkeen ja tällä toisella kerralla se oli alusta alkaen ihan sekaisin, ja imetyksen loputtua se sekosi entisestään. (kolme viikkoa vuotoa ja viikko kuivilla ja sama alusta…) Vasta, kun gynekologi sanoi, että on mahtanut vaikuttaa mielialaan, tajusin yhteyden. Putosi iso taakka harteilta ja oli helpompi hyväksyä ja käsitellä sekopäisyyttä.

    Nyt kolmannella kerralla ahdistukset on pysyneet poissa (kk-kiertoon liittyviä lasten jälkeen voimistuneita pms-oireita lukuun ottamatta..) ja kierron tasaamiseen aloitin hormonikuurin heti imetyksen loputtua.

    Eli tässä tapauksessa tieto VÄHENTÄÄ tuskaa, eikä niin kuin sanonta sanoo. Siksi on tärkeää, että kirjoitit tästä, ja siksi minäkin oon jaksanut muistuttaa äitejä tarkkailemaan hormonitasapainoaan.

    Eli kiitos siitä ja voihan hyvin! 😊

    1. Mäkin koin oman oloni enemmän ahdistuneisuutena (ja välillä paniikkina) kuin masennuksena, mutta kuulemma näitä ei erotella synnytysmasennuksessa eli että ei kuulemma ole olemassa sellaista varsinaista lääketieteellistä tilaa kuin synnytyksen jälkeinen ahdistus. Kiitos kun jaoit oman tarinasi, hormonit osaavat kyllä olla toisaalta tosi petollisia 🙁

  10. Kai laitoit pelkopolikäynnistäsi palautetta? Jos et, mielestäni ei ole vieläkään liian myöhäistä laittaa. Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä Taysin nettisivujen kautta pystyy palautetta lähettämään myös anonyymisti – ehkä tämä on mahdollista myös Hus:issä.

    1. Mä olin jossain vaiheessa jo laittamassa, mutta se sitten jäi 🙁 Olen samaa mieltä siitä, että kannattaisi kyllä antaa palautetta. Ihan hyvin voisin ihan nimellänikin antaa palauetta. Täytynee nyt heti käydä tsekkaamassa, onko vielä mahdollista.

  11. Mielestäni synnytyksen jälkeistä masennusta pitäisi tutkia paremmin, paljon paremmin. Siitä pitäisi kertoa odottaville äideille, siitä pitäisi valistaa enemmän ja tiedon pitäisi olla helpommin saatavilla. Ei vähätellä tai tehdä tabua.
    Itse tajusin olleeni masentunut vasta, kun se kamala hormonimyrsky meni ohi – juurikin siinä 5-6 kuukauden jälkeen synnytyksestä, joka tuntuu olevan hyvin monella SE aika. Koskaan neuvolassa ei puhuttu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, vaikka sitä periaatteessa testattiin raksi ruutuun –menetelmällä. Järki sanoi, että laita raksi tähän, koska kaikki on ihan oikeasti hyvin, mutta sisällä paistoi suunnaton ahdistus.
    Meilläkin vauva oli helppo; nukkui paljon ja hyvin, koliikista ei tietoakaan, söi loistavasti. Minä en voinut hyvin. Pelkäsin aivan kaikkea, missä ei ollut mitään järkeä. Pelkäsin mennä nukkumaan, koska ajattelin, että en heräisi, jos vauvalla ei olisikaan kaikki hyvin ja löytäisin vauvan aamulla kuolleena. Kirjaimellisesti valvoin ensimmäiset viisi kuukautta. Parin vuorokauden välein nukuin kahdesta kolmeen tuntia, kudoin yöt ja katselin tv:tä, kun muut nukkuivat. En muista tuosta ajasta muuta, kuin ne kamalat ajatukset. Muistan itkeneeni yksin autotallissa, ettei kukaan kuulisi tai heräisi, sain paniikkikohtauksia, ja mietin asioita yksin.
    Muistan vieläkin sen yön, mistä tuo kaikki alkoi. Makasin sairaalavuoteellani vauva omassa vuoteessaan. Olin juuri nukahtamassa, kun ylitseni vieri tunteiden aalto ja se tunne toi mukanaan ahdistuksen ja pelon. Se tuntui alkavat varpaistani ja vieri sieltä koko kroppaani pitkin ylös asti. Se kiintymys, vastuu ja pelko sitä pientä ihmistä kohtaan sai sen aikaan. Ajattelin, että mihin helvettiin olen ryhtynyt, en selviä tästä, me emme selviä, voisiko joku viedä vauvan pois, että se on turvassa. Halusin entisen huolettoman elämäni takaisin, kuinka kaikki oli niin helppoa ja yksinkertaista, että tämä oli iso virhe.
    Tuon puolen vuoden aikana jatkoin elämääni kuitenkin normaalisti. Yritin pitää kiinni sosiaalisista suhteistani, käydä ulkona, yrittää syödä, järjestää ristiäisiä, hoitaa vauvan… samalla rakensimme mieheni kanssa taloa, joten pääasiassa mies oli töissä, talolla rakentamassa, minä autoin kaikessa, missä pystyin ja hoidin vauvan yksin.
    Muistan myös yhden ajatuksen. Olin matkalla läheiseen kaupunkiin ja ajoin maantietä pitkin. Matkalla on korkea mäki, jota alas tuli kuorma-auto. Muistan miettineeni, että pitäisi ajaa autoni rekkaa päin, pääsisi niin paljon helpommalla ja vauvani voisi selvitäkin, kun pääsee muiden huomaan. En tehnyt sitä, enkä vieläkään pysty ajattelemaan, että olisin tehnyt sen, mutta se ajatus.
    Muistan sen aamun, kun kaikki tuntui selkenevän pikkuhiljaa ja sisällä heräsi toivo. Makasin poikani kanssa aamulla herättyämme ja hän oli harmaassa yöpuvussaan, siniset silmät suurina hymyili nyrkki suussaan. Muistan ajatelleeni, että siinä se tunne on… hetki, kun tajusin, että selvisin ja tulisin selviämään. Että meillä on ihan oikeasti hyvä olla. Tunsin lämpöä ja tulevaisuus näytti kirkkaalta.
    Itse tuosta selvinneenä tunnen kamalaa tuskaa niitä äitejä kohtaan, jotka eivät selvinneet, jotka ovat joutuneet käymään saman läpi tai käyvät juuri tällä samalla hetkellä.

    1. Mä olen samaa mieltä siitä, että sairautta pitäisi tutkia vieläkin paremmin. Ja valistaa siitä entistä vahvemmin. Ehkä juuri painottaa sitä, ettei tarvitse olla aivan ranteet auki -meiningeissä pyytäkseen apua. Kiitos tästä sun kommentista, toi kyyneleet silmiin! Niin hienoa kuulla, että olet selvinnyt ja olet toivoa täynnä 🙂

  12. Kiitos rohkeasta kirjoituksesta!
    Minä ehkä olen ollut vielä enemmän nimenmukaisesti koliikkiäiti, lapsen koliikki ja alkuvaiheen sairastelu eivät vieneet masennukseen vaan kaikki voimat imettiin pois. Lapsi oli koko ajan maailman rakkain, mutta olisin kaivannut saavani itse hengähdystä välillä. Tunnistan myös miettineeni, että jos hyppäisin parvekkeelta, niin katkeaisiko jalkani ja saisinko maata sairaalassa muutaman päivän. Yritin punnita vaihtoehtoja, jottei kävisi liian pahasti kuitenkaan. (Enkä siis hypännyt vaan jotenkin selviydyin.)
    Toinen tabu on se, että imetyksen lopettaminen voin tuntua hyvältä. Minusta tuntui, että sain jotain itsestäni takaisin, kun lopetin imettämisen. Se tunne, kun saa normaalit rintaliivit ja oman paidan päälle, ah.
    Isomman lapsen kanssa arki on aivan erilaista. Vaikka on raivostuttavia hetkiä, on myös niin paljon muutakin. Hurjasti tsemppiä tulevaan arkeen ja suurkiitos jakamastasi tarinasta!!

    1. Ilman muuta pitäisi voida sanoa, että imetyksen lopettaminen on helpotus. Se on sitä varmasti monille. Itselleni se on haikeaa mutta samalla varmasti helpottavaa. Juuri tuo, että saa itsensä takaisin. Hienoa kuulla, että olet selvinnyt raskaasta vauva-arjesta. Nämä kommentit antavat varmasti monelle toivoa ja vertaistukea 🙂

  13. Kiitos. Kiitos että kirjoitit tästä ja annoit voimaa, että kyllä tästä selviän. Minullakin on lapsi joka nukkuu hyvin, ei ole ollut vatsavaivoja yhtään ja muutenkin ”kiltti” lapsi. Silti välillä kaipaan menneitä ja mietin mikä siinä vanhassa elämässä oli niin kamalaa, että se piti mennä ”pilaamaan” vauvalla. Vaikka häntä niin rakastan. <3 Muistan tuon tunteen, että olisimpa loukkaantunut niin minun ei tarvitsisi koko ajan olla tarvittavissa. Se on raskas tunne ettei joku selviä ilman sinua. Päivä kerrallaan täällä. Mukavaa syksyä sinulle!

    1. Nämä samat ajatukset jakaa varmasti niin moni, useampi kuin uskommekaan. Mutta kyllä me selvitään pahemmastakin, vaikka väkisin. Ihanaa syksyä sullekin, Anna!

  14. Sinä rohkea nainen <3

  15. Hienoa, että kirjoitit aiheesta.

    Itse olen ollut onnekas, sillä minulla ei ole ollut pidempiaikaisia mielenterveysongelmia ainakaan tähän ikään mennessä. Vasta sosiaalialan opintojen myötä olen herännyt siihen kuinka yleisiä mielenterveysongelmat ovat. Niissä ei kuitenkaan ole mielestäni mitään hävettävää, joten on erittäin hienoa, että ihmiset uskaltavat nykyisin kertoa kokemuksistaan.

    Jos et ole katsonut Ylen Sekasin-sarjaa Areenasta ja olet mustan huumorin ystävä niin suosittelen 🙂 Yksi jakso kestää alle 15 minuuttia.

    Ihanaa syksyä!

    1. Se on jännä, miten mielenterveysongelmia edelleen hävetään, vaikka niin moni julkkiskin on tullut ulos kaapista niiden kanssa. Toivottavasti tilanne muuttuu ja vuosien päästä näistä voidaan puhua siinä missä flunssastakin 🙂 Täytyy tsekata tuo mainitsemasi sarja!

  16. Ihana että kirjoitit näin tärkeästä aiheesta! Itse sain monta kertaa kuulla juuri tuosta että mitäs pillität sinulla on kaikki hyvin! Ihana helppo lapsi, hyvä mies, kaunis koti jne.. itse koin monessa paikassa vähättelyä mm synnytysairaalassa jossa koitin avata keskustelua jo siellä ollessani ja vielä kolme kuukautta myöhemmin kun kävin keskustelemassa pelkopolilla. Pelastukseni oli se että masennus oli myös minulle tuttu vieras ja otin itse yhteyttä neuvolan psyk.sh:lle 🙂 häneltä sain apua akuuttiin hoitoon ja vielä paljon vinkkejä masennuksen itse hoitoon!

    Jos tässä saa mainostaa niin mahtava sivusto on kuin mielenterveystalo.fi missä ajoittain itse vierailen jotta muistan mitä apukeinoja minulla on.

    1. Uskomatonta, että synnytyssairaalassa on voitu vähätellä aihetta. Siellä jos jossain luulisi, että tämä aihepiiri tunnetaan paremmin kuin hyvin. Meillä masennuksen jo aiemmin kokeneilla on tosiaan matalampi kynnys pyytää apua. Synnärillä ja neuvolassa pitäisi ymmärtää se, että ensimmäistä kertaa masennuksen synnytyksen jälkeen kokeneilla se kynnys voi olla valtava. Hienoa, että sä olet saanut avun!

  17. Sairastuin esikoiseni syntymän jälkeen masennukseen, johon sain diagnoosin ja lääkityksen lapsen ollessa 10kk ikäinen. Minulla kesti kauan aikaa myöntää itselleni sairastuneeni, sillä olin aina ajatellut masennuksen heikkojen sairaudeksi, ja myös osittain keksityksi sairaudeksi. Mutta niinpä kävi että ulkoisten puitteiden ollessa enemmän kuin hyvin ja lapsen ollessa toivottu sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Ensin ajattelin baby bluesin olevan kohdallani vain todella rankka mutta olo vain jatkuikin. Olin hyvin ahdistunut, aika ei tuntunut liikkuvan ja minusta tuntui koko ajan siltä että kuolen ihan kohta. Lapsen ollessa 1,5kk kuolemanpelko alkoi muuttua sen toivomiseksi. Kuitenkin ajattelin että kyllä tämä tästä kohta ohi menee. Noh eipä mennyt. Kun tosiaan lapseni oli yli 6kk ja aloimme pohtimaan perhekokoasioita tuli eteen asian kohtaaminen jotenkin. Järki tavallaan toimi mutta synkkä sumu oli siinä päällä. Enkä tuntenut tulevaisuuden tuovan mitään minulle. Sen luulen olevan masennukselle tyypillinen olotila, toivottomuus ilman syytä. En tiedä auttoiko minulla lääkitys vai masennuksen myöntäminen lääkärille ja läheisimmille ystävilleni. Minä myös olen kaapissa tilani kanssa. Tällä hetkellä olen onnellisesti kahden lapsen äiti. Tämä kakkosen baby blues nosti tuttuja tunteita pintaan mutta onneksi ne katosivat. Esikoisen kanssa luulen että masennukseni jäi huomaamatta, sillä olin myös pahasti univelkainen. Tämmöinen sanaoksennus, en jaksa virheiltä tarkistaa:D
    Mutta rohkeaa, että sinä omalla nimelläsi ja naamallasi uskalsit asian myöntää, kiitos sinulle, olen teostasi hyvin liikuttunut. Samaa rohkeutta minulta ei löydy.
    Olen aina kokenut sinut yhdeksi aidoimmista bloggaajista.

    1. Tuo on hyvin sanottu, että masennukselle tyypillinen olotila on toivottomuus ilman syytä. Sitä tosiaan kannattaa tutkailla itsessään. Mä muuten huomasin, että muakin helpotti tosi paljon se, että myönsin ihan yllättävissä paikoissa että mulla muuten masennuskin synnytyksen jälkeen. Kun rikkoo itse sen tabun, on paljon helpompi suhtautua koko sairauteen. Suosittelen 🙂 kiitos kauniista sanoistasi ja siitä, että kerroit kokemuksistasi.

      1. Itse odotin 9kk vauvan syntymästä, ennenkuin myönsin ääneen, että kyllä, minulla oli/on synnytyksen jälkeinen masennus. Nyt tämän Irenen kirjoituksen jälkeen marssin tänään psykiatrille ja sain lääkkeet. Ensimmäinen aalto parempaan oli 4kk jälkeen, kun sain estrogeent takaisin kehooni, helpotti jo valtavasti. Mutta uskon että tämä on nyt se viimeinen positiivinen niitti. Irene, olet uskomaton rohkea nainen.
        Sain jo niin valtavasti voimaa niin monista blogikirjoituksistasi. En voinutkaan kuvitella että joku on ajatellut asioista aivan samalla tavalla. Tämä on tabu, valtava tabu, ja aion olla myös tulevaisuudessa rikkomassa sitä. Irene olet kultaa <3

  18. Hienoa Irene <3 Itse pidän pienimuotoista blogia ja ajattelin avautua siellä masennuksestani. Mutta, jotenkin ajattelin, että koko masennus sanana oli kokenut inflaation ja ehkä alitajuisesti pelkäsin leimautumista. Lähimmät ystäväni tiesivät kyllä erittäin syvästä masennuksestani. Tyttäreni rohkaisi kuitenkin minua kirjoittamaan siitä ja mielestäni synnytyksen jälkeinen masennus, niillä sanoilla kun kerrot siitä, on samanlaista kuin mitä koin 40-vuotiaana ja koetin piilotella asiaa. Mutta kun avauduin blogissani masennuksestani, niin voi sitä ihanaa yhteydenottojen määrää. Olin onnistunut antamaan vertaistukea kirjoituksellani.
    Mielen sairautta ei tarvitse hävetä. Pitää vain olla tarpeeksi vahva myöntämään olevansa heikko. Kuten sanoit, se saattaa jonakin päivänä tulla moikkaamaan nurkan takaa ja ilmoittaa olemassaolostaan, mutta kun oppii tuntemaan itsensä, niin kohta on itselleen paras terapeutti.
    Toivon Sinulle kaikkea hyvää ja valoisia päiviä ja voit lukea blogistani otsikolla Kun mieli särkyy artikkelin. Ehkäpä löydät sieltä omanlaisiasi ajatuksia.
    Se on osoitteessa paulamaija.blogspot.com

    Lämpimin ajatuksin Paula kotikunnaltasi

    1. Tosi hienoa kuulla, että sinäkin rohkaistuit aiheesta kirjoittamaan, täytyykin käydä lukemassa! Vertaistuki on ihan korvaamatonta. Mielen sairautta ei tosiaankaan pitäisi joutua häpeämään. Kaikkea hyvää myös sinulle ja ihanaa syksyä!

  19. Kiitos kirjoituksestasi. Muhun kolahti erityisesti toi että on niin ”tarvittu” ja vastuu tuntuu joskus musertavalta. Joku joskus sanoi että siinä on ihminen (vauva) joka rakastaa sinua ehdoitta ja musta se tuntu vaan kovin raskaalta, että on se tärkein ihminen vauvalle. Nyt tyttö jo 1 1/2 vuotta ja alkaa helpottaa! Kirjoituksesi voi todella auttaa vastaavassa tilanteessa olevia!!

    1. Mä uskon, että tosi moni tuntee samalla tavalla. Se vain tulee niin kertarysäyksellä, että olen elämäsi tärkeimmälle ihmiselle täysin korvaamaton. Mun pää ei ainakaan pysynyt täysin mukana, niin nopeasti se tuli. Hienoa kuulla, että sullakin alkaa helpottaa. Kyllä me tästä selvitään 🙂

  20. Hieno, rehellinen kirjoitus. Itse koin synnytyksen jälkeen hyvin vahvan baby bluesin, olin ahdistunut, päähäni putkahteli negatiivisia, kauheita ajatuksia, joita kuitenkaan en tarkoittanut tai olisi niitä tehnyt, ne vaan putkahti jostain. Mietin vain koko ajan miten olen haukannut aivan liian suuren palan. Mutta niin vain ajatukset rupesi 2vko:n jälkeen hälvenemään. Ajatuksista en neuvolassa enkä oikein läheisillekkään uskaltanut puhua, sanoin vaan että kaikki on hyvin. Nyt jälkikäteen olen usein miettinyt, oliko se kuitenkin vähän myös lievää synnytyksen jälkeistä masennusta ja minua on harmittanut se, että en pyytänyt koskaan keltään apua. Vauva vuosi oli rankka tai lähinnä ensimmäiset 6kk ja olenkin miettinyt olisko se ollut helpompi jos itse olisin ollut avoimempi omasta olostani ja tunteistani.

    1. Kuulostaa tosiaan baby bluesilta, mutta voi olla että sen jälkeen sulla on ollut (lievää) masennustakin, jos vauvavuosi on tuntunut kohtuuttoman rankalta. Mä kehotan olemaan avoin omista tuntemuksistaan ja pahoista oloistaan, se auttaa ihan varmasti! Kiitos kun jaoit kokemuksesi 🙂

  21. Tiedätkö… Tämä kirjoitus vieritti suuuren kiven sydämestäni, kiitos! Meidän taapero syntyi kesäkuun lopulla vuosi sitten. Vauva oli myös ns. helppo. Mutta jokin sai mielen maahan, en osaa edes kuvailla. Babyblues on tuttu, mutta ei se ollut sitäkään. Käytännössä sinä sanoitit minun silloiset tuntemukset juuri. Tajusin nyt vasta mikä aiheutti oloni.

    Tuntui jotenkin raskaalle ajatus siitä, että nyt olen vastuussa muustakin kuin itsestäni. Ajattelin, että miksi tätä vastuuta kukaan haluaa kokea. Ja voi luoja, miten voi rakastaa jotain niin paljon, että aivan ahdistuu! Siis se kaikki rakkaus vauvaa kohtaan meinasi tukahduttaa minut. Ja juuri tuo pelko, että menettää vauvan. Pelkäsin myös kaikkea mahdollista. Mitä, jos joku kaatuu vauva sylissä ja vauva jää alle? Mitä, jos vauva saa kätkytkuoleman? Enkä päässyt näitä pelkokuvia pakoon millään. Ajattelin, että vain pahan mielen omaava henkilö pystyy luomaan tällaisia kuvia päähänsä. Ihan järjetöntä.

    Tunnistin itseni myös kirjoittamastasi rutiinikohdasta. Kaikki piti mennä käytännössä just eikä melkein joka päivä samallalailla. Ahdistuin, jos esim. mies ei heti kylvettänyt vauvaa kun sen aika oli. Pelkäsin, että vauvan turvallisuuden tunne kaikkoaa heti, jos jokin muuttuu edes vähän. Enhän minäkään nyt ihan kello kaulassa kulkenut, mutta ahdisti..

    Minun oli paha olla, mutta piti suoriutua. Mielessäni ei käynytkään ajatus siitä, että kyse voisi olla jonkinasteisesta masennuksesta. En näyttänyt oloani kellekään. En (ihan oikeasti) edes miehelleni. Minunhan piti olla onnellinen pienestä nyytistä ja nauttia vauvakuplasta. Enhän mitenkään voi olla allapäin, ainakaan näkyvästi.

    Eli kiitos vielä! Tämä helpotti suuresti, sillä aika ajoin se synkkyys käy mielessäni. Pohdin usein, että mikä sai minut ajattelemaan kuten silloin ajattelin.

    Teit rohkean päätöksen kirjoittaa tästä, mutta kuten varmasti huomasit jo kommenteista; autoit juuri monia! <3

    1. Mua pelotti ja suorastaan kauhistutti kätkytkuoleman mahdollisuus niin paljon, että välillä heräsin säpsähtäen yöllä ja tunnustelin hengittääkö vauva. Se jatkuva pelko on tosiaan aika rankkaa. Ja siis nuo rutiinit..huh..välillä kirjoitin jonkun 20 kohdan to do -listan Jaakolle, kun lähdin itse vähäksi aikaa jonnekin. Kiitos kun jaoit kokemuksesi, sunkin kommentti saattaa auttaa monia! Paljon voimia tulevaan 🙂

  22. Kiitos. Itku tuli kun luin tekstisi. Olen sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja kuvailusi tunnetiloista ovat niin tutut. Minäkin olen toivonut jäävän auton alle ja ”pääseväni” sairaalaan joksikin aikaa. Minäkin olen kohdannut vähättelyä. Kommentteja on tullut kaikenlaisia mutta pahimmalta ovat tuntuneet nämä: ”kaikki vauvat itkee” ”kaikilla vauvoilla on mahavaivoja” ”se on asennekysymys kuinka arki vauvan kanssa sujuu”. Meidän pojalla oli siis koliikki. Tällä hetkellä käyn psykologilla sekä neuvolan organisoimassa äiti-vauva pienryhmässä jossa olemme vertaistukena toisillemme. Onneksi apua sai helposti. Uskon että masennukseeni vaikuttivat seuraavat tekijät : vaikea synnytys, koliikkivauva, elämänmuutos shokki, suppea turvaverkko. Onneksi mieheni ymmärtää ja tukee, sekä olen saanut apua.

    1. Huh, se on kyllä totta että monista asioista selviää, kunhan asenne on kohdillaan mutta ei todellakaan masennuksesta tai mistään muustakaan sairaudesta. Vähättely on kyllä pahinta myrkkyä masennuspotilaalle, en soisi kenenkään sitä kokevan. Tosi hienoa kuulla kuitenkin, että olet saanut apua ja vertaistukea. Kiitos kun jaoit kokemuksesi. Hyvää syksyä!

  23. Kirjoitus avasi silmiäni, jotenkin. Entä jos tuo ahdistunut fiilis on nyt, kun tyttäreni on jo 4v? Mietin voiko jonkintasoinen masennus olla syynä sille että minua inhottaa ajatuskin uudesta vauvasta jota joutuisin katsomaan vuoden päivät ennen kuin hänestä tulee omatoiminen? En ole koskaan mieltänyt itseäni kotiäidiksi, mutta nyt olen sellainen olosuhteiden pakosta- tyttäreni on hyvin läheisyydenkaipuinen ja syliä ja suukkoja täytyisi olla ihan KAIKEN aikaa- se ahdistaa ja tulee olo etten saa hengitettyä. Välillä tulee sanottua tympeästi, vaikkei lapselta saisi kieltää syliä; kuitenkin takertuminen häiritsee minua, eikä isä kelpaa mihinkään.. En halua hoitaa edes muiden vauvoja, ihania- muttei kiinnosta. Olen vaan ajatellut etten ole kovin ”äidillinen” ihminen.

    1. On ihan hyvin mahdollista, että monet ikävät tunteet ovat sulla jääneet kytemään vuosiksi sieltä vauva-ajasta lähtien. Kannattaa ilman muuta miettiä, lähtisikö niitä purkamaan ammattilaisen kanssa. Voi olla, että perhe-elämä olisi sen jälkeen kaikin puolin helpompaa. Älä turhaan tunne syyllisyyttä niistä tympeistäkään fiilisiksistä. Ei kukaan ole täydellinen äiti, joka on aina saatavilla ja joka aina jaksaa vastata jokaiseen lapsen tarpeeseen. Eikä kaikkien todellakaan tarvitse olla niitä ”äidillisiä” äitejä. Olet ihan varmasti paras äiti omalle lapsellesi 🙂

  24. Hei mahtavaa, että kirjoitit tästä <3 Olet melkoisen rohkea!

    Itse kärsin raskausajan masennuksesta ja pelkäsin kuollakseni, että se jää päälle myös synnytyksen jälkeen. Minulle synnytys oli kuitenkin onneksi se 'parantava' tekijä, joskin sitten vauvavuoden aikana oli omat ahdituksensa ja yksinäisyytensä ja muut. Mutta on niin kovin tärkeää, että tästä puhutaan, joten kiitos 🙂 Ja voin hyvin samaistua tuohon, että masennus ei vie kaikkea toimintakykyä, kuten yleisesti ajatellaan – itsekin toimin suht normaalisti, mutta voin vaan käsittämättömän huonosti.

    Toivottavasti masennusjaksot alkavat helpottaa 🙂 Se on kyllä sellain sairaus, mistä ei varmaan koskaan kokonaan eroon pääse, jos siihen taipumus on – mutta helpottaa se voi 🙂

    1. Mä luulen, että mullakin masennus alkoi jo hiukan ennen synnytystä ja jäi siitä päälle. Mahtavaa kuulla, että synnytys voi olla myös parantava asia! Pitäisi selkeästi tuoda enemmän esille sitä, että masennusta on erilaista eikä kaikki masennus vie toimintakykyä. Masennustaipumus on tosiaan vähän ikävä juttu, mutta onneksi apua on olemassa!

  25. Kiitos Irene tästä tärkeästä kirjoituksesta! Upeaa, että uskalsit kirjoittaa näinkin henkilökohtaisesta asiasta blogissa. Olen varma, että tämä teksti auttaa monia äitejä.
    Itsellä on takana pari vuotta kestänyt keskivaikea masennus. Raskaaksi tullessani mietinkin, miten jaksan kun olin juuri toipunut masennuksesta ja viimein tunsin oloni normaaliksi. Onneksi kävin kolme vuotta psykoterapiassa, aina siihen asti että vauva oli kuukauden ikäinen. Nyt vauva on kaksi kuukautta ja olen todella onnellinen siitä, ettei mitään merkkejä masennuksesta ole tullut. Psykoterapiasta oli suurin apu minulle vaikka lääkkeitäkin käytin. Terapiassa onnistuin muuttamaan ajatusmallejani ja nyt uskon tunnistavani masennuksen oireet tulevaisuudessa paremmin. Olen nimittäin masennukseen taipuvainen ihminen ja voisin kuvitella, että uusia masennuskausia tulee valitettavasti vielä tulevaisuudessa vastaan. Suosittelen kyllä kaikille psykoterapiaa!

    1. Tosi hienoa kuulla positiivinen kokemus psykoterapiasta, olen itsekin haaveillut siitä! Tuo on nimenomaan tärkeää, että saa ne omat ajatusmallinsa kondikseen, jolloin on helpompi ottaa vastaan ongelmatilanteet. Mahtavaa, että olet saanut pidettyä masennuksen loitolla!

  26. Wau!! Iso peukku että kirjoitit noin rohkeasti isosta aiheesta!! 👍 uskon että kirjoituksesi auttaa monia! ☺

    1. Toivottavasti! 🙂

  27. Tämäkin kirjoitus (kuten yksinäisyys kirjoitu) oli kuin suoraan elämästäni, mutta minulta puuttuu kyky pukea se näin selkeiksi lauseiksi. Lisäksi muiden kommentit toi kyyneleet silmiin: musta on tuntunut NIIN samalta, ja olisinpa tiennyt etten ole ainoa. Ymmärrystä en koe saaneeni tarpeeksi läheisimmiltäni, vaan ennemmin ehkä syyllistämistä rivien välissä: ”Tätähän olet halunnut, mikset ole tyytyväinen. Sulla on elämässä kaikki hyvin ja lapsikin on helppo.”

    Oma diagnoosini oli synnytyksen jälkeinen ahdistus, sillä en halua ehkä vieläkään myöntää, että se olisi ollut masennusta. Myöntäminen tarkoittaa pelkoa siitä, että se tulee takaisin, sillä ajattelen, että se on ikuinen mörkö. Myös lääkäri ja psykologi sanoivat, että en vaikuta masentuneelta, tosin enpä näyttänyt heille koko kuvaa…

    Siispä itkin ja olin ahdistunut ja koin olevani heikko ihminen ja huono äiti, ajattelin että elämä on paskaa. Sain luiyenkin lohtua nettikeskusteluja ja äitiyskirjoja lukemalla. Omassa tapauksessani noin 8kk kohdalla elämä alkoi helpottaa ja siitä eteenpäin on vahvistunut tunne siitä, että elämä kantaa ja on ihan kivaa.

    Uskon, että ahdistumiseeni johti estrogeenin puute, vauvasta johtumaton (ylivireydestä ja valppaudesta johtuva) unettomuus, suuri elämänmuutos ja se etten kontrollifriikkinä pystynyt enää tietämään mitä vauva-arjessa tapahtuu seuraavaksi.

    1. Vähätteleminen ja syyllistäminen todellakin ovat pahinta myrkkyä masentuneelle! Mä muuten itsekin koin tosi vahvasti olevani nimenomaan ahdistunut, en masentunut, mutta näitä ei tosiaan lääketieteessä erotella. Pitäisi vain muistaa, ettei niillä diagnooseilla niin väliä, kunhan saa apua. Eikä se masentuneisuus saisi olla mikään tabu ja leima, jota ihmiset eivät suostu otsaansa ottamaan. Se kun nostaa kynnystä pyytää apua. Tosi hienoa kuulla, että sulla se ahdistuneisuus alkoi helpottaa!

  28. Kiitos, kiitos, kiitos tästä kirjoituksesta! Olen tänne monesti kommentoinut ja monista asoista ollaan oltu samaa mieltä. Mulla siis Sipen ikäinen poika. Huoh, nyt jälkeenpäin tajuan, että mullakin oli synnytyksen jälkeinen masennus. Epäilin sitä jo silloin ekojen kuukausien ajan, mutta jotenkin aina neuvolapäivinä kaikki olikin ihan hyvin. Tunnistan vieläkin välillä tuon tunteen siitä, kuinka toivoisi, että joku pitäisi MINUSTA huolta. Ja heti tunnen siitä syyllisyyttä, koska olen saanut elää totaalisen itsekeskeistä elämää 30 vuotta, niin nyt on minun vuoro pitää jostain toisesta huolta. Tunnistan myös tuon toiveen, että jotenkin ihmeellisesti huomaisin, että vauva pärjääkin ihan hyvin ilman minua. Sitä toivoin niin kovasti silloin ekoina kuukausina. Tajuan nyt, että yksi masennuksen oire oli varmasti se, että vaikka sain omaa aikaa, se ei tuntunut auttavan väsymykseen ja ahdistukseen, koska koko ajan ajattelin vain, että minun on kuitenkin palattava kohta takaisin. Ja koin huonoa omaatuntoa siitä, että siellä se vauva varmaankin itkee minun perään. Niin kuin tekikin ekat kuukaudet jos vaikka pistäydyin puoli tuntia jossain.

    Mun vauva ei ollut ihan helpoimmasta päästä, mutta tuskin mitenkään erityisen haastavakaan. Koin vaan hänet haastavana ja monesti mietin, että en olisi masentunut, jos vauva olisi helppo. Nyt uskon, että se ei olisi muuttanut asioita ollenkaan, vaan masennus on jossain ”syvemmällä” ja kumpuaa omasta ajatusmaailmasta, eikä siihen varmaankaan vaikuta se kuinka ”helppo” tai ”haastava” vauva on. Mulla oli usein sellainen tunne, etten tiedä mitä vauvan kanssa tekisi. Tuntui todella ahdistavalta olla vauvan kanssa kahdestaan. Jollekin kuvailin tunnetta jälkeenpäin sellaiseksi, että tuntui kun en olisi olemassa ollenkaan. Todella pelottava tunne. Kuten joku edelläkin kirjoitti, silloin kaikki oli hyvin kun ympärillä oli jatkuvasti ihmisiä. Siksi hakeuduinkin usein muiden seuraan ja hankin paljon äitikavereita ja kävin vauvan kanssa harrastuksissa. Se oli varmaankin pelastukseni. Itse olen myös tajunnut olevani jotenkin masennukseen taipuvainen ihminen ja, että elämässäni on monesti ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut itseni masentuneeksi, vaikka en koskaan mitään ”diagnoosia” ole saanutkaan.

    Muistan kun joskus viime syksynä kommentoin yhteen blogikirjoitukseesi rutiineita, jossa kirjoitit Sipen hyvästä päivärytmistä ja jotain pitkistä päikkäreistä vaunuissa (jos nyt oikein muistan…), että minun lapsellani ei ole rytmiä ja toivon, että olisi. Lisäksi kirjoitin, että lapseni nukkuu päivällä vain lyhyitä pätkiä, ei viihdy vaunuissa yms. ja taisin vähän ikävästi kommentoida, että äidit joilla on ”helpot” vauvat kokevat varmaan itsekin olevansa parempia äiteja, kuin rytmittömien ja haastavien vauvojen äidit. Kuinka syylliseltä tuntuu nyt, että kirjoitin noin! Pahoittelut siitä! Itseni kohdalla kuitenkin masennusta varmaanki lisäsi se, että sain muilta sen suuntaisia kommentteja tai vihjailuja, että asiat, joissa lapseni oli ”hankala” eikä toiminut ”kuten vauvojen pitäisi” oli jotenkin minun syytäni ja ”huonommuuttani” äitinä.

    Nyt lapsi on tosiaan vuoden ja kuukauden ikäinen ja olen juuri palannut töihin. Koen, että töihin paluu on auttanut itseäni todella paljon. Huomaan, että elämässä on muutakin kuin kotiympyröissä pyöriminen (en siis kritisoi ketään kotiäitinä olemisesta, mutta oma mielenterveyteni ei sitä kestäisi). Toisaalta asenneilmapiiri on mielestäni sellainen, että koen aika paljon syyllisyyttä (ja, kyllä, syyllistämistä) siitä, että olen palannut töihin kun lapseni on vielä näin pieni.

    1. Mulla oli myös tuo, että lähdin kyllä mielellään pois kotiympyröistä mutta jossain syvällä oli silti ahdistus ja ajatus siitä, että mistään ei kuitenkaan tule mitään ilman mua ja että joudun vaivaamaan jotakuta (lapsen isää!) vauvanhoidolla. Ihan naurettavaa, mutta niinpä vain välillä ajattelin. Älä turhaan pyytele anteeksi, ymmärrän todellakin, että välillä pistää ärsyttämään muiden höpinät, mitä vauvoihin tulee. Mua välillä ärsytti aivan sairaasti ihan vain hyvää tahtovat neuvotkin 🙂 Mä ymmärrän aivan sataprosenttisesti, että töihin paluu tuntuu hyvältä. Kunpa osaisit olla tuntematta siitä syyllisyyttä!

  29. Ihan kyyneleet silmissä täälläkin. Ja niin samoja ajatuksia, että jos ajaisinkin kolarin niin pääsisin sairaalaan ja saisin olla rauhassa. Mua ahdisti aivan kauheesti, etten saanut vauvalta ollenkaan rauhaa. Koin pojan jauheen haastavana, vaikka todellisuudessa hän oli varmaan ihan keskiverto vauva.

    Jotenkin se kaikki vaan rysähti niin täysillä päin näköä. Oon hurjan lapsirakas ja tottunut olemaan ihan pientenkin vauvojen kanssa, poika oli tosi toivottu ja olin ihan tietonen ja varautunut kaikkeen. Paitsi siihen, kuinka raskaalta se kaikki tuntuikin. Aina kun oltiin jossain menossa niin kaikki oli hyvin, mutta kotona kaksin pojan kanssa vaan ahdisti ja odotin miestä kotiin. Iltasin ahdisti ja itketti kun tiesi, että yöllä ei saa nukkua ja huomenna kaikki alkais taas alusta.

    Mä en ikinä puhunut asiasta neuvolassa enkä kunnolla muuallakaan, siis kuinka oikeesti ahdistunut olin. En koe sitä masennukseks jotenkin, ajattelen masennuksen vielä paljon pahemmaksi.

    Mun kohdalla tilanne on nyt helpottanut kun alotin elokuun alussa työt ja mies jäi pojan kanssa kotiin. Voin henkisesti tosi paljon paremmin ja jaksan selvästi olla parempi äiti.
    Kaikkein pahimmaksi koin ja koen sen, että vaikka maailmassa kaikkein eniten pientä yksivuotiastani rakastan, oli hänen kanssaan kaksin oleminen melkein ylitsepääsemättömän rankkaa.
    Ehkä nekin tunteet joskus helpottaa.

    1. Jatkan viä, että mä oon taipuvainen synkkyyteen ja alakuloon muutenkin, vaikka mitään masennustaustaa ei olekaan. Mun vaan on jotenkin aivan äärettömän korkea kynnys puhua näistä asioista, koska mulla on ja on aina ollut kaikki asiat tosi hyvin. Mulla ei oo mitään syytä mihinkään ahdistukseen, mutta en vaan silti osaa olla kunnolla onnellinen.

      Ja se kaikkein pahin on ajatus siitä, että se pieni viaton vauva rakastaa ja tarvitsee mua ihan vilpittömästi, ja mä vaan ajattelen, että saisinpa olla rauhassa. Muassa itkettää ja kammottaa koko ajatus niin paljon, etten vois edes kuvitella, että voisin ajatuksiani ja tunteitani jollekin kertoa.

      Mutta niinkun sanottu, onneksi se pahin on jo takana, ainakin tuntuu siltä.

      1. Mä niin tunnistan tuon olon. Oli ihan hirveää katsoa sitä viatonta ja maailman rakkainta olentoa ja samalla tuntea pahaa ahdistusta. Mietin aina, ettei lapseni ole tehnyt mitään ansaitakseen sitä, että syntyy tällaisen masentuneen ihmisen lapseksi. Niin hienoa, että töihinpaluu on helpottanut sulla oloa. Mä odotan itsekin tosi paljon, että pääsen taas töihin 🙂 Ja hei, jos yhtään tuntuu että ehkä niitä ahdistavia tunteita voisi joku ammattilainen sun kanssa availla niin pyydä sitä! Mä suosittelisin terapiaa ihan kaikille, vaikkei edes olisi ahdistunut/masentunut 🙂

  30. Kiitos! Itsellä 8kk vauva ja ajatukset samankaltaisia”puhkeisipa umpilisäke=sairaalaan lepäämään” mutta arki sujuu, enkä ole toimintakyvytön ja pystyn tarvittaessa olemaan sosiaalinen. Nyt väläytelty masennuksen mahdollisuutta, mutta en tiedä, olenko tarpeeksi masentunut, kun ei ole ranteet-auki-fiilistä. Toisaalta myös tuntuu, etten koskaan halua olla tässä tilanteessa enää eli ei enää lisää lapsia. Onko masennusta vai omaa kuvitelmaa..kahden viikon päästä kai otetaan neuvolan puolesta jotain kantaa. Mutta lohduttavaa, että olet saanut tukea.♡

    1. Sellaista käsitettä ei olekaan kuin tarpeeksi masentunut! Mullakaan ei ollut ranteet auki -fiilis, mutta koin silti, että nyt on turhan kurja olla kuitenkin. Sulla on oikeus olla parempivointinen, vaikket mitenkään pohjalla olisikaan. Ilman muuta sun pitää saada tukea ja apua, pyydä sitä!

      1. 🙂 Asia hoidossa ja sen, et nyt ei mene kovin vahvasti, on tajunnut, kun puoliso kertoo olevansa huolissaan. Niinpä olen soitellut paikkoihin jos toisiinkin, ja saanut aikoja ilman lähetteitä. Mut haastavampaa olisi, jos tämä vetäisi sängyn pohjalle. Mutta yksikin terkka/lääkäri/hoitaja, joka asiaan suhtautuu vakavasti, helpottaa kummasti, vaikkei mikään muu elämässä olisikaan muuttunut.

  31. Kiitos, että olit rohkea ja kerroit kokemuksistasi!

    1. 🙂 toivottavasti osasin auttaa muita 🙂

  32. Kiitos tästä tekstistä. Lohduttavaa luettavaa.
    Oma lapseni on nyt 14 kk mutta en edelleenkään voi oikein hyvin, enkä kyllä ole hakenut apuakaan. Rakastan lastani paljon, yli kaiken, mutta minua ahdistaa kovasti. Hän on ihana, mutta kovin vaativa ja ihan kiinni minussa. Vaatii aina kaiken huomion, mitään muuta en saisi tehdä kun vain istua lattialla ja touhuta hänen kanssaan.
    Synnytystraumat kummittelevat edelleen ja itken tapahtunutta säännöllisesti, on vaikea innostua mistään, olen aika negatiivinen, kotona yksin lapsen kanssa ahdistaa usein ja odotan vain miestäni kotiin. Lapsen itku ahdistaa ja menen usein ihan lukkoon kun hän itkee ja vaatii ”liikaa” ja silloin minusta tuntuu vastenmieliseltä ottaa hänet syliin ja lohduttaa. Olen huutanut lapselleni että ”nyt hiljaa, äiti ei kestä” ja sanonut kurjia asioita. Toivottavasti hän ei ymmärtänyt niitä sanoja… Tätä kamalaa puolta minusta kukaan muu ei ole koskaan nähnyt!! Hävettää. Yleensä kyllä olen todella kärsivällinen hänen kanssaan ja halimme ja pussailemme paljon. Yritän vakuutella jatkuvasti kuinka paljon äiti rakastaa ja kuinka ihana pikkuisemme on. Tunteet ovat niin ristiriitaisia joskus! Kotona ahdistaa, mutta niin myös missä vaan muualla lapsen kanssa, kun koskaan ei tiedä kauanko lapsi viihtyy ja sitten olen vain stressaantunut hänen kitinästään… Aloitin työt (50%) jo lapsen ollessa n. 8 kk kun tarvitsin pätevän syyn päästä karkuun kotia ja lastani. Tuntuu että olen epäonnistunut kun en jaksanut pisempään täysipäiväisenä kotiäitinä. Sanon varmaan joka päivä ääneen, että en enää ikinä halua lisää lapsia, vaikka haaveilin aina kolmesta lapsesta. Olo on todella rajoitettu ja vastuu painaa liikaa. Kun en ole töissä, koen todella vahvasti että minun täytyy omistautua lapselleni. Imetän edelleen paljon ja nukun lapsen vieressä. Myös päiväunien ajan olen vieressä, koen että minun on pakko, enkä vain kestä jättää häntä yksin huoneeseen nukkumaan. Jos joku muu, esim. puolisoni hoitaa lastamme, minulla on huono omatunto. Tuntuu etten tiedä enää kuka olen. Ajatusmaailma ja luonne on jotenkin muuttunut, eikä jyllä parempaan. Olen yksinäinen ja vähän katkera. Uupunut ja univelkainen.
    Ulkonäöllisetkin jutut ahdistavat; synnytyksestä repaleinen alapää, roikkuvat rinnat, raskausarvet, hiusten lähtö ja sitten vielä iski joku akne. Ennen niin helpot kuukautisetkin ovat olleet synnytyksen jälkeen jo puoli vuotta aivan kamalat, pitkät, kipeät ja runsaat!
    Ei. Enää. Ikinä. En kadu sitä että hankimme lapsen, olin haaveillut siitä pitkään.. Mutta usein toivon että olisimme lykänneet sitä siihen asti että oikeasti alkaa biologinen kello tikittämään…
    Tsemppiä muille, joilla ei ole helppoa lapsen saamisen jälkeen <3

    1. Tunnistan tosi vahvasti noita sun fiilisiksiä itsessänikin! Tunteet on todellakin aivan järkyttävän ristiriitaisia. Kunpa et turhaan kokisi niin huonoa omaatuntoa, nuo tunteet ovat todellakin täysin sallittuja ja varmasti suurin osa niitä kokee, niistä ei ehkä vain puhuta! En mä tunne ketään, joka jaksaisi jatkuvasti istua lattialla ja leikkiä leluilla. Aikuisiahan tässä ollaan, tuskin kukaan nyt jaksaa innostua lasten leluista. Mä koen myös ajatuksenkin synnytyksestä ahdistavana ja olen puhunut siitä paljon. Mene ihmeessä juttelemaan näistä tunteista ammattilaiselle! Et arvaakaan, kuinka paljon apua siitä varmasti on! Koita jaksaa <3 niin moni miettii ja tuntee näitä ihan samoja juttuja.

  33. WAU! Mahtavan rohkeaa, että tuot masennuksen esille ja kirjoitit siitä hienosti. Itsekin masennuksen pilven läpikäyneenä arvostan avointa ja rehellistä keskustelua aiheesta.
    Mukavaa syksyn alkua!

    1. Toivottavasti joku sai apua ja vertaistukea tekstistäni 🙂 Ihanaa syksyä sullekin!

  34. Heinävauva 15 says: Vastaa

    Hei,
    Nyt osui ja upposi. Minulla tyttö 1v2kk ja vasta nyt tuntuu, että oleminen hänen kanssaan on ihanaa. Muistan sen hetken kun hän syntyi, kyyneleet vierivät onnesta, mutta sisäisesti en tuntenut yhtikäs mitään. Päivät vauvan kanssa oli yhtä lapsen isän kotiin odottamista, yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Baby bluesia vai masennusta – en osaa vieläkään sanoa. Neuvolassa vaihtui lähes joka kerralla työntekijä enkä uskaltanut hiiskua siellä tuntemuksistani alati vaihtuvalla neuviksen tädille.

    Kiitos kun kirjoitit ja teit tästä aiheesta vähemmän pelottavan.

    1. Babybluesia se kurja olo ei oikein voi olla enää n. kk jälkeen synnytyksestä, eli olet ihan hyvin voinut kokea synnytysmasennuksen. Tosi kurja kuulla, että sulla on neuvolahoitaja vaihtunut tiuhaan etkä ole saanut apua. Masennuksen ei tosiaan pitäisi olla yhtään hävettävää, mutta ymmärrän kyllä hyvin, että se voi silti sellaista olla.

  35. Tekstisi tuli sattumalta vastaan facebookia selatessa. Aloin lukemaan, ja tuntui niinkuin palat olisivat vihdoin loksahdelleet paikalleen. Ensimmäinen lapsemme syntyi reilu kaksi vuotta sitten. Vauvan rankan alun jälkeen kaiken piti olla kunnossa. Ihana aviomies, hyvät tukiverkot, odotettu ja toivottu, hyvin ”helppo” ja tyytyväinen vauva. Mutta oma mieli ei jotenkin pysytyt mukana. Ensimmäiset puoli vuotta on muistoissa täyttä sumua, muutamia hetkiä lukuunottamatta. Niin kuin sinäkin, loin tarkat rutiinit, ja olin melkoinen leijonaemo, vauva taisi olla 3 kuukauden iköinen ennen kuin jätin hänet useammaksi tunniksi edes isin kanssa kotiin. Muutenkin omat tuntemukset olivat hyvin samankaltaisia kun sinun kuvaamasi tunteet.
    Kun luin tekstiäsi, tajusin että käännekohta tapahtui itselläkin kun kuukautiskierto palasi. En aijemmin ollut asiaa ajatellut, nyt kaikki ikään kuin kirkastui.
    Tällä hetkellä istuskelen sairaalassa toisen lapsemme, alle 2 viikoisen kanssa. Kun aloin odottaa toista lasta, pelot ja nuo mustat hetket nousivat mieleen, synnytyksen lähestyessä yhä useammin ja voimakkaampina. Monena iltana itkin miehelleni, kuinka minä selviän, ja vielä nyt kun kotona on isompikin huomiota tarvitseva lapsonen. Tuntui, etten vaan pysty hoitamaan kaikkiea. Kun uusi pikkuisemme kotiutui viime viikolla, kaikki olikin yllättävän helppoa. Kunnes huolestuin vauvan voinnin huononemisesta. Nyt olemme taas osastolla. Onneksi syy on selvinnyt, ja hoitomuoto tehokas pienelle. Ja jostain ihmeellisestä syystä enää ei pelota tai ahdista. Ainakaan kovin paljoa 🙂

    1. Onpa hienoa kuulla, että koit ahaa-elämyksiä tekstiäni lukiessasi 🙂 Olen kuitenkin tosi rohkea ja vahva, kun olet ylipäätään uskaltanut edetä toiseen lapseen – luulen ettei minusta ole siihen koskaan. Mutta hienoa kuulla, että tämän toisen kanssa oma olo on parempi ja että pystyt olemaan ahdistumatta pelottavassakin tilanteessa. Paljon voimia nyt sinne sairaalaan!

  36. Mikä teksti Irene, olet niin rohkea kun kirjoitit sen! Kiitos siitä. Olen (edelleen) onnellisessa raskauskuplassa, enkä jotenkaan osaa kuvitella miltä voisi tuntua synnytyksen jälkeinen masennus. Käsitän kuitenkin, että se on yllättävän yleistä, mutta siitä jostain syystä puhutaan liian vähän. Kiitos, että minulla on nyt tietoa, jos masennus jossain kohtaa tulee myös minun vieraakseni.

    Haluan antaa myös palautetta kommentteihin kirjoittamista vastauksistasi. Otat jokaisen kommentin yksilönä, ja vastaat siihen ajatuksella. Harva näin suosittu bloggaaja toimii niin. Uskon, etten ole ainut lukija, joka arvostaa tätä 🙂

    1. Ota kaikki ilo irti onnellisesta raskauskuplasta äläkä pelkää tulevaa. Toivotaan, ettet masennus osu sinun kohdallesi, mutta vaikka osuisikin, ainakin tiedät mistä on kyse ja mistä saa apua nopeastikin 🙂 Ja voi ei, mä olen kyllä maailman huonoin kommentteihin vastaaja, koska aika ei yksinkertaisesti riitä, mutta tämän postauksen kommentteihin päätin vastata ajan kanssa jokaiseen 🙂

  37. KuppiNurin says: Vastaa

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Samaa kastia ollaan juuri tuossa jäisinpä auton alle -osastossa. Babyblues oli pientä pillittelyä siihen kokonaisvaltaiseen ”en tunne itseäni” olotilaan verrattuna.

    Alkoholistiperheen lapsena minusta kasvoi kontrollifriikki, jonka supersuorittajan rajat ylitti ”vasta” toinen lapsi. Kuppi meni yksinkertaisesti nurin siitä riittämättömyyden tunteesta, kun kaksi pientä lasta, koti ja koirat huusivat huomiota mihin ei vuorokauden tunnit ja kaksi kättä riittäneet. (Vaikka mies tasapuolisesti taakkaa oli jakamassa heti töiden jälkeen). Jotenkin sitä kuvittelee automaattisesti olevansa se maailmankaikkeuden tukipilari, joka vaan EI SAA katketa, ikinä.

    Osasin masennusta (nuoruuden masennustaustaisena) odottaa ja ensimmäisessä neuvolassa kerroin rehellisesti, että kaikki on yhtä h*lvettiä. Pääsin kunnan perhepsykologille, mutta koska olen aina ollut hyvin kykenevä itse tiedostamaan asioita, pystyin kyllä kertomaan miksi on niin vaikeaa, ammattilaisen kommentti oli ”hyvinhän sä tilanteesi tunnet, kyllä se siitä, hyvät jatkot”. Nonni! Eikun hetkinen….

    Ihan sillä masennus ei lähtenyt, joten hakeuduin yksityiselle, jossa aloitettiin sekä psykoterapia ja lääkitys. Lääkitys onneksi toi mieltä tasaavaa apua ja terapiassa vatkattiin omia lapsuuden traumoja, jotka valitettavasti hallitsevat edelleen suurta osaa käytösmalleista. Lisäapua koin saavani kun esikoinen aloitti puolipäiväisen hoidon ja kun lopulta pääsin töihin. Takapakkia taas otettiin kun synnytyksen jälkeen puskista kehossa riehaantui endometrioosi ja muutenkin epätasainen jaksaminen piti yrittää pitää paketissa särkylääkkeillä.

    Valitettavasti koko vauvavuosi teki sen verran tuhojaan mielen jaksamisessa, että töissä iski melko pian burnout ja nyt vajaa 2 vuotta synnytyksestä olen sairauslomalla hoitamassa itseäni parempiin voimiin. Kyse ei varmasti enää ole synnytyksen jälkeisestä hormonaalisesta epätasapainosta vaan osittain ainakin elämänmuutoksen vaativasta sopeutumisesta mihin traumatausta vääntää vastaan. Terapia ja lääkitys on edelleen.

    Itse muistan vauvavuoden masennuksesta huolimatta aika tarkasti, se oli itkua, lamaannusta ja toisaalta todella pelottavaa raivoa ja silkkaa v*tutusta. Eli ihan samaan muottiin tuntemuksien puolesta masennustapauksia on vaikea laittaa. Jokaisella on oma tausta ja omat tuntemukset, jotka ei välttämättä stereotypiaan taivu.

    Sen mitä omista kokemuksista voin kertoa muille vinkiksi on, että älkää missään nimessä vatkatko masennusta vain oman pään sisällä. Siellä se pääsee sellaisiin sfääreihin, mistä todellisuus on kaukana. Eli PUHUKAA ja VAATIKAA APUA!

    Kyllä tää tästä vielä iloksi muuttuu! 😊

    1. Kiitos miljoonasti kun jaoit kokemuksesi. Tässä maassa on aika paljon alkoholisteja ja sitä kautta alkoholistiperheen lapsia, joten moni kamppailee samojen ongelmien kanssa. Pystyn itsekin käsittämään, miltä tuntuu, kun saa oman lapsen ja alkaa miettiä omien vanhempiensa tekemisiä ja sanomisia ihan uudessa valossa. Vanhemman alkoholismi sattuu varmasti ihan eri tavalla, kun saa itse lapsen. Mutta ihan kammottavaa, että olet saanut psykologilta tuollaista kohtelua. Luulisi, että jo taustasi kuultuaan jokainen ammattilainen ymmärtäisi, että mielessä voi olla pahojakin lukkoja. Hienoa, että sait kuitenkin avun yksityiseltä! Ja tuo on niin totta, että ne masennustunteet ovat osiltaan usein hyvin samanlaisia mutta kaikilla kuitenkin erilaisia, joten ehkä sellaista oppikirjamasentunutta on ihan turha edes miettiä 😀

  38. Kiitos kun olet mukana murtamassa tätä tabua tuomalla omat kokemuksesi julki! Kun luin kirjoituksen, tuli heti tunne että on edes yksi toinen tällä maapallolla, joka on kokenut saman helvetin kuin minä, en sittenkään ole yksin. Itselläni kaikki alkoi jo synnytyksen jälkeen, sain nyytin rinnalleni enkä tuntenut yhtään mitään. Olihan se söpö, mutta missä oli se suuri rakkauden tunne mistä kaikki puhuivat? Sairaalassa olin kolme päivää ja suurimman osan ajasta itkin lohduttomasti, itseluottamus oli nollassa ja olin varma siitä, etten selviydy tästä valtavasta vastuusta enkä osaa hoitaa pientä avutonta vauvaa. En saanut mitään apua vaikka hoitajat varmasti näkivät ahdistukseni, kysyivät vain onko mies kotona auttamassa ja kotiuttivat. Kotona pelkäsin yksin oloa, ja laskin tyyliin minuutteja miehen kotiinpaluuseen. Elämänmuutos oli valtava. Olin tottunut ”itsekkääseen” elämään, että sai tulla ja mennä miten halusin. Nyt olin kahlittuna neljän seinän sisälle ja tuntui kuin oma elämä olisi loppunut, olin menettänyt itseni. Olin kuvitellut olevani valmis äidiksi, mutta olin tehnyt hirveän virheen. Ahdistus ja paniikki kuvasi tilaani enemmän kuin suoranainen masennus. Olen aina reagoinut herkästi unettomuuteen, mutta nyt olin väsymyksestä huolimatta jossain ylivirittyneessä tilassa. En voinut rauhoittua vaikka vauva nukkui päikkäreitä, syöminen inhotti, sydän hakkasi ylikierroksilla ja oli huimausta. Halusin paeta, mutta minne olisin lähtenyt? Kaiken lisäksi äidiksi tulo nostatti pintaan omat lapsuuden traumat ja vaikean äiti-tytär suhteen. Äiti soitteli päivittäin ja hän olikin ainoa ns. tukiverkosto, mutta aloin tuntemaan häntä kohtaan niin voimakasta vihaa, että katkaisin välit. Hän oli ollut surkea äiti, enkä aikonut toistaa samoja virheitä. Halusin epätoivoisesti olla vauvalle hyvä äiti, mutta jatkuvasti petyin itseeni. Vauvan kitinän otin merkkinä siitä, etten ollut riittävän hyvä. Vasta jälkitarkastuksessa romahdin ja kerroin olostani. Sain masennuslääkkeen, joka kyllä tasoitti mielialaa ja itkuisuus hävisi. Ajan myötä vauva alkoi tuntumaan tutummalta ja omalta persoonaltaan, ja oli ihanaa kun hän aamulla heti hymyili nähdessään minut. Tiesin, että vauva kyllä rakasti minua ja minä häntä. Vauvavuosi oli rankinta ikinä, enkä halua lisää lapsia. Vieläkin tunnen syyllisyyttä niistä parista ekasta kuukaudesta, kun tuntui että vauva on pilannut elämäni. Mutta nyt me ollaan tiimi ja tiedän että olen synnyttänyt suurimman opettajani. Ei mikään kouluta niin kuin äitiys, hyvässä ja pahassa.
    Piti myös sanoa, että pidän hormonivaihtelua merkittävänä tekijänä synnytysmasennuksen puhkeamiselle, tähän pitäisi lääkäreiden enemmän perehtyä!

    1. Kiitos kun kerroit kokemuksistasi, ihan samoja fiiliksiä mulla. Kauheaa kuulla, että kaiken tuon pahan olon lisäksi olet vielä joutunut suremaan äitisuhdettasi. Kyyneleet tulivat silmiin tuosta: ”Mutta nyt me ollaan tiimi ja tiedän että olen synnyttänyt suurimman opettajani.” Se on niin totta. Ihanaa, että teidän elämä on nyt valoisampaa 🙂

  39. Marianne says: Vastaa

    Nyt tekisi mieli itkeä; nimittäin eka kerta, kun löydän omiin kokemuksiini liittyvän synnytysmasennustarinan! Kaikki hyvin, mut silti olo ihan hirvee aina välillä. Kierron käynnistyttä olo helpotti, mutta jatkui järkyttävinä pms-tyyppisinä oireina tiettyissä kierron vaiheissa! Vielä kahden vuoden jälkeen oireita on tietyssä vaiheessa kiertoa, varsinkin jos olen elänyt epäterveellisesti. Aluksi sain esteogeenikorvaushoidon, mutta se vain pahensi oloani. E-pilleritkään eivät ole koskaan sopineet, joten liekö sitten mikään ihme, jos hoito sai nupin vieläkin enemmän sekaisin. Itse koin lähinnä huvittavana (myöhemmin ajateltuna), että kävin terapiassa hormonien takia. Välillä toivoin, että olisikin joku psyykkinen syy, jotta sitä voitaisiin hoitaa… Ainoa mikä auttoi oli aika. Hirveä kokemus, jota ei toivo pahimmalle vihamiehellekään 🙁

    Mulla tosin pahinta olivat mielialan vaihtelut ja kummallista oli myös se, että iltaa kohti olo aina helpotti. Saatoin olla ihan masennuksen ja ahdistuksen syövereissä päivällä ja usein illalla koin olevani terve.

    Jaksamisia kaikille! Onneksi se menee ohi! <3

    1. Jep, mullakin jatkui pitkään tuo mielialalla oireilu kierron tietyssä vaiheessa. Todella ikävää kuulla, ettei sulla auttanut edes hormonihoito 🙁 Aika on tietysti hyvä apu, mutta kurjaa, että olet joutunut odottamaan apua niin kauan. Voimia sullekin, on nää hormonit välillä niin petollisia.

  40. Marianne says: Vastaa

    Hei Irene! Olen lukenut blogiasi alusta asti ja en ole ennen kommentoinut hyviä postauksiasi, mutta nyt on tunne, että on vastattava! Meidän tyttö syntyi lähes vuosi sitten (23.9) ja synnytys sekä sen jälkeinen aika oli kaikkea muuta, kuin mitä olimme odottaneet. Muun muassa minä ja tyttömme meinattiin joutua ruumisarkussa sairaalasta pois, mutta Luojan kiitos selvisimme. Heti kotiin päästyä alkoi päänsisäinen helvetti. Olin ikionnellinen ja rakastunut odotettuun ja toivottuun pieneen prinsessaamme. Mutta. Aivot. Hormonit. Alkuun Olin niin ahdistunut, etten pystynyt edes katsomaan tyttöämme. Teki vain mieli palata oman äidin kainaloon. Sitten mukaan tulivat järkyttävät, painosanalla järkyttävät pakkoajatukset. Mm. Mieleeni tuli, että heitän tytön rapuista alas tai hukutan. Ja ei, en todellakaan ollut niin tekemässä, en ikimaailmassa. Ennemmin olisin tappanut itseni. Mutta mieleen tuli kauhukuvia kuin valokuvina. Pyysin apua. Olin jo ekalla neuvolakäynnillä kertonut suvussa riehuvasta syn.jälk.masennuksesta. Minua vain toppuuteltiin, että kaikki hyvin. Ööö, ei kaikki ei ollut hyvin. Lopulta masennuin niin pakkoajatuksista, ettö sain vihdoin lääkkeet ja terapiaa. Lääkkeet toimivat minulla ja pystyin taas hengittämään. Ja nyt olen parantunut! Kun itse painin masennuksen kanssa, huomasin jotenkin rivien välistä lukiessani blogiasi, että myös sinulla ei ole kaikki hyvin. Se oli joku intuitio. Jotenkin huomasin myös, että salailin ja peittelin sairauttani. Samalla tavalla kuin sinä. Esitin happy familya, vaikka omassa päässä myrskysi. Mutta onneksi selvittiin! Ja tuo Sipe on ihana! Aivan ihana! ❤ ja myös sinä Irene! Annat meille lukijaäideille voimaa 🙂 voih, en saa kirjoitettua ajatuksiani läheskään hyvin, paljon jää sanomatta. Toivottavasti saat jotenkin ajatuksesta kiinni.

    1. Huh! Oletpa joutunut kokemaan kaikkea, vaarallinen synnytys ja masennus pakkoajatuksineen, ei mikään ihan helppo setti 🙁 Ja todella outoa, ettei pelkoasi masennuksesta otettu tosissaan. Se pitäisi _aina_ ottaa. Nuo pakkoajatuksethan kuuluvat usein synnytysmasennukseen. Mulla ei ollut niitä, mutta ahdistuin joskus, kun mietin kuinka heiveröinen ja avuton pieni vauva on ja mitä joku paha ihminen voisi tehdä vauvalle.

      Ei mikään ihme toisaalta, jos olet huomannut, etten ole ihan kunnossa. Jos on pyöritellyt samoja ahdistuksia päässään kuin toinen, niin ehkä ne jotenkin huokuvat sieltä rivien välistä. Kiitos ihanasta kommenttista, hienoa kuulla, jos olen antanut jollekin voimaa tekstilläni 🙂 Ihanaa syksyä!!

  41. Tää kirjoitus tuli niin kreivin aikaan ja osui+upposi. Oon jo pidemmän aikaa tiedostanut etten voi hyvin. Koko elämä on alkanut maistua tuhkalta ja ennen superkivat asiat on nyt vaan ok. Mutta kaikki on ollut ulkoisesti ihan kunnossa, lapsi on helppo, jaksan käydä harrastuksissa, tehdä sivutyötä jne. Ei ole tuntunut siltä, että voisin pyytää apua mistään. Nyt jo pelkästään tää vertaistuki ja asian kokonaisvaltainen tiedostaminen tuntuu vierittävän kiven rinnalta pois. Mulle on ollut myös vähän epäselvää että mitä kautta voin hakea apua, mutta ilmeisesti ihan vain neuvolaan soittamalla? Oon vähän sitä tyyppiä joka on neuvolassa vetänyt aina tekohymyn naamalle ja ollut ihan kunnossa just silloin. Meilläkin on 1v2kk ikäinen muksu eli aika monta neuvolakäyntiä on mennyt sillä kaavalla. Vain jälkitarkastuksessa tuli pieni romahdus. Mua jäi synnytyksessä harmittamaan sen päättyminen sektioon niin siitä pääsin myöhemmin puhumaan.

    Kiitos siis sulle Irene sekä kaikille tänne kommentoineille pienen itku-niagaran ja sitä kautta helpotuksen aiheuttamisesta. <3

    1. Masennus/ahdistus on kyllä kavala just tuossa muodossaan, että kaikki on toisaalta ok ja pystyy hoitamaan asiat, mutta jotenkin vain silti on paha olla. Hienoa kuulla, että jo vertaistuki toi helpotuksen mutta älä missään nimessä pelkää pyytää apua. Kuulostaa siltä että voisit hyötyä psykkarille juttelusta? Nää kommentit tosiaan tuo jatkuvasti kyyneleet silmiin, ihanaa että niin moni on kertonut kokemuksistaan. Koita jaksaa!

      1. Joo, vertaistuki toi ehdottomasti eniten helpotuksen siihen, että mä voin ja mun pitää pyytää apua. Tää selittämätön paha olo ja väsymys ei ole enää laiskuutta. :/ Nyt potkin itseni treeneihin ja huomenna on uus päivä, ehkä taas vähän parempi sellainen. 🙂

  42. Ihana teksti! Minulla kaksi lasta esikoinen 3,5 ja nuorimmainen 8kk. Esikoisen jälkeen koin ihan varmaan synnytyksen jälkeisen masennuksen, osasin vaan hyvin huijata kaikkia, joten en saanut siitä diagnoosia. Esikoisen synnytys oli painajainen ja päätyi hätäsektioon, sain sen jälkeen pahan tulehduksen ja olin menettänyt paljon verta. Vointini oli kauhea, sen takia en ehkä itsekään tajunnut olevani myös masentunut. Öisin itkin vessassa yksin, ettei kukaan nää, ei edes mieheni. Vauva oli ihana ja nukkui hyvin, joten miksi minä en vaan jaksa. Aikaa kului ja minä selvisin robotin lailla päivästä toiseen. Tein myös arjestani minuutti aikataulua ja pelkäsin, että jos kaikki ei mene kellon tarkasti koko maailma romahtaa. Mutta yhtenä aamuna heräsin ja huomasin, että Jes! Olen taas oma itseni ja osasin ehkä ensimmäistä kertaa ottaa rennosti Esikoisen syntymän jälkeen. Toisen lapsen synnytys meni paljon helpommin ja olin itse todella hyvässä kunnossa ja vointi oli hyvä! Mutta kuitenkin kun pääsin kotiin, niin aika ajoin samat tuntemukset nostivat päätään, kuitenkin onneksi harvemmin. Uskalsin myös enemmän puhua läheisten kanssa näistä olotiloista. En myöskään kellottanut meidän arkea, vaan elettiin vähän rennommin. Eikä se vauva siitä onneksi pilalle mennyt 😉. Esikoisen kanssa kävin vauvamuskarissa, siellä aina ihmettelin kun kaikki hehkutti kuinka ihanaa on olla vauvan kanssa kotona, kukaan ei koskaan kyseenalaistanut tai sanonut jonkun asian harmittavan. Koin todella olevani huono äiti tuntemusteni kanssa, koska luulin kaikkien muiden olevan onnensa kukkuloilla. On hienoa kuulla muiden tarinoita ja tuntemuksia, mitkä ei aina ole niin positiivisiä. Äitien pitäisi enemmän puhua keskenään näistä, eikä vaan olla siellä kuoren sisällä ahdistuneena. Hieno kirjoitus sinulta, osasin täysin samaistua sinun olotilaasi.

    KIITOS. 😊

    1. Kurja kuulla, että esikoisesi vauva-aika oli noin rankkaa 🙁 kuulostaa vähän siltä, että hormonit tekivät tepposen, jos ahdistus meni nopeasti ohi? Mustakin tuntuu, että se oli tosi yhtäkkinen hetki, kun olikin paljon parempi olo. Ja luulen, että tuo on just avain onneen toisen lapsen kanssa, että hellittää niistä kaavoistaan ja peloistaan. Ja onhan se toisen lapsen kanssa helpompaakin, kun on jo vähän kokeneempi ja tietää, että kaikki menee ihan hyvin, vaikkei olisikaan sitä minuuttiaikataulua. Ja mä luulen, että siellä muskarissakin on joku voinut tuntea ihan samoja tuntemuksia kuin sinä, mutta on ehkä vetänyt sitä samaa kulissia kuin monet muutkin. Tokihan monet voivat olla ihan aidosti onnellisia vauvakuplassaan, mutta myös aika moni jättää kertomatta niistä negatiivisista tuntemuksista. Ihanaa, että täällä kommenttiboksissa ollaan avoimia 🙂

  43. Ihmettelin synnärillä, kun olimme lähdössä vauvan kanssa kotiin ja kätilö sanoi, älkää ihmetelkö vaikka tulisi minkälaisia ajatuksia, ne kuuluvat asiaan. Siinä vielä oli niin onnensa kukkuloilla ja ihmeissään kaikesta, että ihmettelin vain moista. Vauvan ollessa n. 3-4kk, tuli lievä (?) synnytyksen jälkeinen masennus kehiin. Aloin tuossa vaiheessa ihmetellä, miksi olen niin erilainen kuin yleensä. Normaalistihan olen positiivinen ja näen asioissa aina ne hyvät puolet. Nyt tuntui että maailma kaatuu niskaan ja voisi vain itkeä ja lamaantua. Vauva on alusta asti ollut helppo. Vauva oli todella odotettu, niin meille vanhemmille kuin läheisille sukulaisillekin. Rakastan vauvaa enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Eli; Vauva on ihana, miehen kanssa ollaan oltu yhdessä jo yli 10 vuotta, oma asunto, ihanat koirat ym.. Silti tuli juuri kuvailemiasi fiiliksiä. Mikään ei tunnu miltään, kotona suoritettavat asiat ovat liikaa, väsyttää vaikka miten nukkuu, huono omatunto kaikesta tästä, miksi en ole onnellinen ja kiitollinen kun kerran pitäisi! En todella päästänyt itseäni helpolla syyttelyideni kanssa, enkä kyllä ymmärtänyt tätä masennukseksi ennen kuin vasta viime aikoina, vauvan ollessa 7kk. En ole vieläkään kertonut asiasta kuin yhdelle henkilölle, ns. ammattilaiselle. Mietin, että ehkä voisi olla aika kertoa miehelle, ja lähimmille ystäville. Omia vanhempia en haluaisi suotta huolestuttaa. Ei nämä helppoja asioita ole, tosi vaikeita myöntää edes itselle, saati sitten laittaa johonkin neuvolan kaavakkeeseen muuta kuin että kaikki hyvin. Mahtavia ovat kuitenkin tällaiset henkilöt, jotka julkisesti kirjoittavat omista, koskettavista asioistaan niin, jotta muutkin saisivat apua ja tukea 😉 Olen palaamassa työelämään piakkoin, luulen että siitä on apua. Saan omaa aikaa jossa hyödynnän osaamistani, ja olen luultavasti parempi äiti töiden jälkeen. Meitä on niin monenlaisia, on mahtava että jotkut haluavat olla kotona lapsien kanssa vuosia, itselle tämä ei vain ole vaihtoehto 🙂 ja koska vauva menee aluksi hoitoon isovanhemmilleen, saa hän heidän kanssaan laatuaikaa. Haluaisin muistuttaa samojen asioiden kanssa painivia olemaan syyllistämättä itseään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu että tulevaisuus näyttää valoisalta, alan saamaan itseäni takaisin ja elämästä nauttiminen voi taas jatkua, pikkuhiljaa.

  44. Koska puhuit imetyksestä ja kuukautiskierron alkamisesta, mieleeni tuli D-Mer. Oliko masennuksesi sen kaltaista vai jotain muuta?
    http://www.imetys.fi/index.php/tukea-tietoa/imetystietoa/d-mer

  45. Hienoa, että kirjoitit aiheesta! Kunpa olisin lukenut tällaisen kirjoituksen esikoiseni synnyttyä helmikuussa 2011. Silloin koin masennuksen oireita ja ensimmäiset kuukaudet ovat muistissa täyttä sumua. Olen harmitellut, etten muista esikoiseni vauva-ajasta mitään. Neuvolasta sain ainoastaan neuvon: muista nukkua. Varsinaista diagnoosia masennukseen ei ole, joten voin vain todeta oireiden olleen masennuksen kaltaisia. Toivottavasti tekstisi tavoittaa mahdollisimman monen!

Vastaa

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.