Nyt on monet itkut tihrustettu ja telepaattiset tsempit lähetetty teille äideille, jotka kerroitte tuntemuksistanne synnytysmasennustani käsittelevään postaukseen. Kunpa vain nyt kaikki tekin, jotka vielä epäröitte, hakisitte rohkeasti apua. Ei tarvitse olla pohjalla pyytääkseen apua! En minäkään ollut missään sillan alla rypemässä ja haaveilemassa kuolemasta, minulla vain oli epänormaalin huono olla. Muista, ettei sinun tarvitse itse diagnosoida itseäsi. Olit sitten lääketieteen näkökulmasta masentunut tai et, pyydä apua, jos tuntuu turhan pahalta. Olen ennenkin törmännyt sellaiseen ajatusmaailmaan, että ihminen ei tohdi vaatia esimerkiksi terapia-apua, koska ajattelee, että jollain muulla menee vielä paljon huonommin ja että sellainen ihminen ansaitsee saada sen sinun paikkasi terapiassa. Ei se niin mene.
Palailen nyt vastaamaan kaikkiin tuon postauksen kommentteihin. Jatketaan keskustelua ja minuun saa ottaa vaikka sähköpostilla yhteyttä asian tiimoilta, jos siltä tuntuu! Haluaisin kovasti auttaa muita samassa tilanteessa olevia, koska itse olen jo rämpinyt matalampiin vesiin 🙂
Tämän postauksen kuvitus ei liity aiheeseen mitenkään, mutta ajattelin nämä tänne tyrkätä, kun joku bongasi jo aiemmasta saparopostauksesta kuvauslokaation. Kuvat on siis otettu Haltialan kotieläintilalta. Käykää ihmeessä vielä tutustumassa paikkaan, ellette ole käyneet. Lapset viihtyvät, kun saavat ihmetellä eläimiä ja aikuiset viihtyvät aivan supersymppiksessä kahvila-ravintola Wanha Pehtoorissa.
Seuraa blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa! Instagram ja Snapchat: irenenaakka
Piti kommentoida jo aiempaan postaukseen mutta kommentoinkin tähän. Minä kärsin raskauden aikaisesta masennuksesta. Se alkoi lähes samantien raskauden alettua ja päättyi kuin seinään synnytykseen, siis todellakin aivan kuin seinään. Mutta sitä ennen oli koko raskausaika minulle helvettiä ja inhosin sitä sydämeni pohjasta. Vaikka olin halunnut lapsia jo kauan tuntui kuin sisälläni kasvaisi alieni, inhosin kasvavaa vatsaani, muuttuvaa kehoani, sitä etten voinut tehdä asioita mitä rakastan jne. Olin todella kateellinen kaikille, jotka tuntuivat niin nauttivan raskaudestaan kun itse en pystynyt sitä tekemään koskaan ja tunsin myös, ettei oikein kukaan tuntunut ymmärtävän tilaani. Olin myös alkuun shokissa hiukan siitä kuinka vähän raskauden aikaisesta masennuksesta ylipäätään puhutaan ja otin silloin periaatteeksi, että kerron siitä ihan kaikille koko ajan jotta raskausaika saisi muunkinlaisia värejä eikä se olisi vain pastellista odotushuttuluttua.
Sain apua masennukseeni terapian kautta, jota tosin jouduin todellakin vaatimaan sillä koin ettei minua otettu todesta. En ole koskaan ollut masentunut aiemmin, mutta kun puolet raskaudesta itkin joka päivä ja toisen puolen joka toinen, olin oikeasti aika syvällä. Kiitos terapian koin kuitenkin että sain asioita paljon käsiteltyä, vaikka edelleenkin luulen että suurin syy masennukseeni olivat hormonit. Kun vauva oli ulkona, oli kaikki hyvin (mitä nyt se ei edelleenkään 8kk iässä juuri nuku kunnolla, mutta se on toinen tarina) ja koko masennus kuin sen raskaudenaikana koin hävisi kuin tuhka tuuleen. Suhteeni vauvaan on ollut loistava ja olen voinut nauttia kotona olosta. Aloitan tosin nyt työt aivan näillä viikoilla, minua ei ole tehty olemaan kotona edes vuotta vauvan kanssa, mutta olen nauttinut ajasta kovin.
Summa summarum, halusin vain tuoda esiin vielä raskauden aikaista masennusta ja kuinka se, ainakin oman terapeuttini mukaan, voi tosiaan raskauden aikana saadun kunnon terapian avulla pysyä täysin poissa vauvan synnyttyä. On äärimmäisen tärkeää puhua näistä asioista sillä silloin laskemme kaikki suorittamisen tasoa paljon. Äitiys on vaativaa ja yksinäistä, viimeinen vastuu vauvasta on lähes aina äidillä eikä paraskaan puoliso usein pysty jakamaan sitä taakkaa totaalisesti. Kiitos Irene että jaoit kokemuksesi ja toivotaan, että sekä raskauden että raskauden jälkeisestä masennuksesta tulisi osa normaalia keskustelua eikä sitä tarvitsisi kenenkään hävetä.
Tuo on ihan totta, että synnytyksenjälkeisestä masennuksesta sentään jonkin verran puhutaan mutta raskaudenaikaisesta ei juurikaan. Onneksi sait apua ja tervehdyit, eikä masennus jatkunut enää synnytyksen jälkeen. Tosi outoa, että joillekin hormonit tuovat raskauden aikana sellaisen vaaleanpunaisen hattaran pääkoppaan ja toisilla masennuksen. Biologia on sitten kummallista.
Tuo oli niin hyvin sanottu: ”Äitiys on vaativaa ja yksinäistä, viimeinen vastuu vauvasta on lähes aina äidillä eikä paraskaan puoliso usein pysty jakamaan sitä taakkaa totaalisesti.” Asia mitä mä en tajunnut, ennen omaa lasta. Että vaikka kuinka puoliso olisi vieressä ja läsnä, voi silti tuntua yksinäiseltä.