Pumpulihäät

Minähän tietysti aina tilaisuuden tullen julkaisen näitä Veeran ottamia ihania hääkuvia. Tänään on erityisen hyvä syy, sillä vietämme toista hääpäiväämme. Eli pumpulihääpäivää – vai sittenkin paperi? En ole mikään ekspertti hääpäivien nimityksissä, joten piti luntata Googlesta. Wikipedia sanoo, että yksivuotishääpäivä on joko pumpuli- tai paperihääpäivä ja kaksivuotishääpäivä joko paperi- tai pumpulihääpäivä. Ilmeisesti useammin kuitenkin ensimmäisen vuosi on paperinen ja toinen pumpulinen (?)

Pumpulia tai paperia, mutta tuo päivä kaksi vuotta sitten on elämäni yksi ylivoimaisesti onnellisimmista. Ihana, ihana päivä, jossa oli niin paljon sydämen ympäri pyöräyttävää onnea ja iloa, taikaa, liikutusta ja hauskuutta. Paljon täydellisemmäksi päivä ei voi mennä. Silloin oltiin vain me kaksi ja vasta pieni toive tuosta kolmannesta.

Nämä kaksi aviovuotta ovat olleet kaikkea muuta kuin helppoja, mutta kertaakaan en ole epäröinyt, ettenkö olisi mennyt naimisiin sen oikean kanssa. Ensimmäinen vuosi avioparina meni sattuneesta syystä pää pöntössä ja toista vuotta sävyttivät synnytyksen jälkeiset vaikeudet. Haluan uskoa, että kolmas vuosi toden sanoo ja se olisi kaikin puolin seesteisempi.

Onneksi olen kirjannut kaiken häihin liittyvän muistiin vanhaan blogiini ja viimeistään tekstien kautta muistan tuon päivän kahden vuoden takaa kuin eilisen. Tällaisia kirjailin ylös vihkimisestä:

Kuka muu on ottanut selfien alttarilla, käsi ylös! Tai churchien kuten työkaveri osuvasti sanoi.

Menimme naimisiin Harjavallan vanhassa kirkossa. Kirkkohäät olivat itselleni ehdoton edellytys ja onneksi Jaakkokin kuuluu kirkkoon. Harjavallassa on kaksi kirkkoa, ja täytyy myöntää, etten hirmuisesti välitä uudemmasta, kolkosta kivikirkosta, jossa ei edes varsinaisesti ole keskikäytävää, jota pitkin kulkea vihittäväksi. Siksi halusin ehdottomasti mennä naimisiin vanhassa puukirkossa. Minua varoiteltiin, että kirkko on hiukan rapistunut ja siellä voi olla syyskuussa kylmä, mutta pidin pääni. Nyt en kieltämättä edes muista, millainen lämpötila kirkossa vihkipäivänä oli. Ainakin säät suosivat meitä hääpäivänä. En olisi voinut edes kuvitella, että häämme tuntuisivat melkeinpä kesähäiltä.

Papinkin halusin valita itse. Soitin rippipapilleni Tuomo Lindgrenille, joka suostuikin vihkimään meidät. Tuomo piti mielettömän ihanan puheen, joka jää varmasti häävieraidenkin mieliin. Hän oli jopa käynyt lukemassa blogiani puhetta kirjoittaessaan ja viittasi myös hauskasti erääseen Iltalehden nettiartikkeliin. Sovimme myös yhdessä, että yllätämme häävieraat ottamalla selfien alttarilla. Tuomo sanoi ”saatte suudella morsianta” tilalla ”saatte päivittää Facebook-statuksenne”, joka oli merkkinä meille selfien ottamiseen. Tästä tiesivät meidän kolmen lisäksi etukäteen vain bestman, joka antoi kännykkäni Jaakolle selfietä varten. Kuva ei ollut kuvana erityisen hyvä, mutta yllätys oli hauska ja kuvassa näkyy appiukon yllättynyt ilme!

Vihkimisen jälkeen oli vuorossa musiikkiesitys, jonka onnistumista sainkin pähkäillä pitkään. Love, Actually on lempielokuvani, joten voitte kuvitella, minkä kohtauksen elokuvasta halusin tuoda omiin häihini. Selvittelin kauan, kuinka saisin imitoitua Beatlesin All You Need Is Love -biisin Love, Actuallyn tyyliin. Lopulta biisin tulivat vetämään rakkaan ystäväni poikaystävä, jonka laulunlahjoja olen monesti ihaillut sekä trumpetisti Markku Ollilla joka tunnetaan muun muassa Porin Palmgren-konservatorion rehtorina. Lisäksi biisin suostui opettelemaan kaikeksi onneksemme itse kanttori – biisi ei olisi kuulostanut niin upealta ilman kirkkourkuja.

Kirkolta lähdimme juhlapaikalle isäpuoleni upealla, kirkkaanpunaisella Triumph Heraldilla. Useinhan hääparilla on kuski, mutta meidän tapauksessa Jaakko ajoi autoa itse. Tämä siitä syystä, etten millään olisi mahtunut takapenkille pukuni kanssa ja toisaalta olisi ollut hölmöä istuttaa Jaakkoakaan sinne. Auto ei ole ihan kaikista helpoin ajettava ja niinpä jäimme kertaalleen tien päälle. Onneksi tiellä sattui juuri seisomaan tuttavapariskunta, jonka (työntö)avulla pääsimme jatkamaan matkaa. Kurvasimme pienen kunnia-ajelun jälkeen takaisin kirkolle ottamaan hääpotretteja. Erika oli avustamassa kuvien ottamista ja otimme vielä lopuksi kuvat myös aivan vanhan kirkon vieressä sijaitsevalla sukuhaudalla, jonne isänikin on haudattu.

Jotkut häävieraista sanoivat, että vihkitoimitus oli aika pitkä, mikä on ihan hullua, sillä minun mielestäni se kesti ehkä viisi minuuttia. Aika meni niin nopeasti. Vihkitoimitus kirkossa oli minulle yhtä tärkeä kuin hääjuhlakin ja jotenkin jäin kaipaamaankin eniten sitä. Ja juuri siksi, että kaikki oli ohi niin nopeasti. Tuntui niin mahtavalta kävellä keskikäytävällä isäpuolen käsikynkässä, sukulaisten ja ystävien ympäröimänä. Oli myös ihanaa, ettei Jaakko ollut nähnyt pukuani emmekä me toisiamme koko päivänä. Niinpä oli vielä tuhatkertaisesti ihanampaa, kun kirkon ovet avautuivat ja näin Jaakon alttarilla odottamassa. Minulla ei ollut etukäteen mitään toivomuksia vihkikaavan pituudesta. Täytyy myöntää, että minusta on suorastaan kauheaa, että jotkut tahtovat kirkkohäät, vaativat mahdollisimman lyhyttä vihkimistä mahdollisimman vähillä viittauksilla Jumalaan ja häiden jälkeen eroavat kirkosta. Miksi edes haluta kirkkohäitä, jos koko instituutiolla ja sen arvoilla ei ole mitään merkitystä?

Häämarssina meillä oli Erkki Melartin Juhlamarssi, joka kosketti minua kaikista vaihtoehdoista eniten. Jännitin ihan hirveästi etukäteen sitä, että romahdan aivan täysin, kun marssi alkaa soida. Ennen häitä jo pelkästään sen ajatteleminen toi kyyneleet silmiin. Lopulta, h-hetken koittaessa pystyin pitämään itseni suurin piirtein kasassa, kunnes näin Jaakon siskon itkuiset kasvot ja silloin en voinut enää pidätellä kyyneleitä. Tässä vaiheessa sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä.

Rakastan ja tahdon, aina!