Olemme asuneet nyt reilut kaksi kuukautta Jaakon vanhempien luona ja toiset samanmoiset olisi vielä jäljellä. On hauska seurata ihmisten reaktioita, kun kerron nykyisestä asuinpaikastamme. Poikkeuksetta ainakin kulmat kohoavat yllättyneesti. Ja lähes poikkeuksetta seuraa epäileväinen jatkokysymys, että miten on mennyt. Luulen, että kuulijat odottavat minun sanovan, että viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet täyttä helvettiä, mutta joudun tylsästi toteamaan, että kaikki on mennyt oikein hyvin. Enkä edes valehtele!
Tämä asumisratkaisumme mietitytti minua kovasti etukäteen. Jaakko tuntui olevan alusta asti varma, ettei tästä koituisi mitään ongelmaa. Minut kaikki ne varoittelut saivat kuitenkin pohtimaan, voisiko tämä mennä ihan mönkään ja vielä kaiken huipuksi vaikuttaa väleihimme negatiivisesti pidemmäksikin aikaa. Uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että taisi käydä päinvastoin. Olemme kaikki lähentyneet ja upeinta on katsella lapsen ja isovanhempiensa lämpimiä välejä.
Toisaalta tällaiseen asumisratkaisuun vaikuttaa tosi paljon myös ihmisten kemiat ja tavat toimia. Oman isäni kanssa en oikein mahtunut saman katon alle edes viikonlopuksi. Tulinen kiistely oli valmis jo lauantaina. Vaatii tietynlaista taitoa himmailla omia tunteitaan, asui sitten kenen kanssa tahansa. Omalle puolisolle (ja ainakin minusta omille vanhemmilleen) on tietysti vähän sallitumpaa räjähdellä kuin appivanhemmille. Ei siinä, että tarvetta räjähtelylle edes olisi ollut.
Kulmien kohotuksia ja miten on mennyt -kysymystä seuraa melkein aina: no ainakin teillä on lapsenhoitoapu lähellä. Sekin on tietysti ehdoton plussapuoli tässä kuviossa. Emme nyt ihan muuten vain häivy Jaakon kanssa ja jätä lasta isovanhemmilleen, mutta onhan se aika luksusta, että voimme käväistä hoitamassa asioita ihan keskenämme. Extempore nopeasti. Aika usein olemme myös lähteneet tytön päiväunien aikaan Jaakon kanssa johonkin, kun isovanhemmat ovat voineet helposti vahtia tytön unia.
Yksi parhaista jutuista on myös se, ettei minun tarvitse olla tytön kanssa yksin. Vauvavuosi ja sen tuomat syvät yksinäisyyden tunteet jättivät sisimpääni arvet, jotka eivät ainakaan vielä ole täysin parantuneet. Nautin edelleen tosi paljon siitä, että ympärillä on ihmisiä ja hälinää, kun Jaakko on poissa. Vietämme koko porukkakin yllätävän paljon aikaa keskenämme. Meillä on täällä noin 80 neliön yläkerta lähes kokonaan omassa käytössämme ja meillä on esimerkiksi oma tv-nurkkaus. Jota emme ole käyttäneet varmaan kertaakaan! Olemme koko ajan alakerran pääolkkarissa, vaikka appiukko onkin vallannut diktaattorin lailla kaukosäätimen täysin itselleen. Voisimme ihan hyvin tulla katselemaan Netflixiä ylös Jaakon kanssa, mutta yllättävää kyllä, emme sitä ole tehneet. Viihdymme lojumassa olkkarin sohvalla ja lattialla. Katselemme telkkaria ja leikimme tytön kanssa. Teemme yhdessä ruokaa ja höpöttelemme päivän tapahtumista.
Oman lapsen syntymä on todella vahvistanut minussa kaipuuta yhteisöllisempään arkeen. Kuten terapeuttini vauvavuoden alkupuolella minua muistutti: yksin lapsen kanssa oleminen ei ole ihmiselle lajityypillistä. Se rohkaisu sai minut oikeasti ymmärtämään, etten ole millään tavalla outo, kun haluan hengailla vauvoineni lapsuudenkodissa äidin kanssa tai anoppilassa. Olen lajityypillinen ihminen. Aiheesta on sittemmin puhuttu paljon julkisuudessakin (lue esim. Marja Hintikan postaus aiheesta) mikä on tosi hienoa. Toivottavasti muutkin tuoreet äidit löytävän paikkansa jostakin yhteisöstä eivätkä soimaa itseään, kun yksinolo ahdistaa. Muistan, kun joku kommentoi lapseni synnyttyä blogiin, että miten 30-vuotias ihminen ei pärjää vauvan kanssa, vaan täytyy lähteä äidin helmoihin pyytelemään apuja. Nyt mietin, ajatteleeko joku oikeasti noin vai oliko se joku katkera aivopieru tai provosoimaan tarkoitettu heitto. Oli mikä oli, toivon etteivät samanlaiset ajattelemattomat tokaisut kantaudu epävarmojen tuoreiden äitien korviin. ”Kulttuuriimme on sisäänrakennettu inhimillisen tarvitsevuuden syvä halveksunta, ja samaan aikaan perhe-elämän suurin uhkatekijä on yksinäisyys”, kirjoittaa Marja Hintikka ja osuu tuon saamani kommentinkin valossa ihan ongelman ytimeen.
Postaus lähti vähän polveilemaan, mutta pointti oli: Tämä asumismuoto oli kaikin puolin paras ratkaisu, en ole katunut tätä hetkeäkään enkä taatusti kadu. Olisi ollut paljon hankalampaa hankkia joku pieni vuokrakämppä talon valmistumisen ajaksi. Näin lyhyelle ajalle tuskin edes kovin helposti saa vuokra-asuntoja? Tammikuussa olisimme joutuneet lähtemään vuokrakämpästä kovalla tohinalla, kun taas täältä saa kanniskella kamaa pikkuhiljaa ilman stressiä. Ainoaksi ongelmaksi ehkä koituu se, miten taapero reagoi tammikuussa, kun samassa taloudessa asuukin enää tylsästi äiti ja iskä. Hän on selvästi jo kiintynyt syvästi isovanhempiinsa, hihkuu iloisesti, kun näkee aamulla eläkkeellä olevan ukin olohuoneessa ja kun mummo tulee töistä kotiin.
tytön asu saatu aarrekidiltä.
Seuraa blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa! Instagram ja Snapchat: irenenaakka
4kk on lyhyt aika asua anoppilassa. Verrattuna vuosiin yhdessä huoneessa ilman kaappi tilaa. Ja lasten jälkeen (toivottavasti) lyhyemmän aikaa kahdessa huoneessa kaappi tilan kanssa. Että vaikuttaa paljon lähtö tilanne ja niin kuin kirjoitit kemiat. Vaikka hyvät appivanhemmat onkin niin uudestaan en heidän kanssaan asuisi.
Voi mun mielestä on niin surullista, että joku on kommentoinut sulle noin vauvan synnyttyä. Lähinnä surullista sen takia, jos kyseisellä ihmisellä itsellään on lapsia, ja heillä isovanhempia.
Minun esikoinen ei ole vielä syntynyt, joten en osaa kommentoida mahdolliseen tulevaan yksinäisyyteen tai siihen, tulenko olemaan kolmekymppinen äiti, joka ei pärjää lapsensa kanssa. Näistä seikoista huolimatta suunnitelmissa kyllä on viettää mahdollisimman paljon aikaa äitini luona lapsuudenkodissani ja samoin anoppilassa. Tämä suunnitelma ei ole niinkään yksinäisyyden pelon takia, vaan siitä syystä, että haluan antaa tulevan lapseni isovanhemmille mahdollisuuden viettää aikaa rakkaan lapsenlapsensa kanssa. Minulla on itselläni ollut todella tiiviit välit lapsuudessani isovanhempieni, ja olen tästä seikasta edelleen hyvin onnellinen. Minun mielestäni on ihana asia, että lapsella on läheiset välit isovanhempiensa, ja he saavat viettää aikaa yhdessä. Koska loppujen lopuksi, voiko kenenkään elämässä olla liikaa rakastavia ihmisiä?
Tämä teidän kimppa-asuminen on mielestäni ison peukun arvoinen juttu sekä lapsenne, isovahempien kuin teidän vanhempien kannalta.