Tilannekatsaus: ensimmäinen kuukausi päivähoidossa

Eräs lukija kyseli, onko sokki päivähoidon aloituksesta laantunut ja ajattelin vähän kirjailla, miten nyt menee.

Tyttö jäi aluksi mielellään hoitoon eikä itkenyt ollenkaan. Toisella viikolla onnistuin itse nukkumaan pommiin ja lähdinkin Jaakon päivähoitokyydissä aamulla töihin. Vein tytön hoitopaikkaansa, vaikka normaalisti siis mies hoitaa aamukyyditykset. Kun olin lähdössä, tyttö takertui minuun ja alkoi itkeä. Perhepäivähoitaja otti tytön tottuneesti syliinsä ja lohdutti, antoi minun vielä halata pikaisesti ja vei tytön sitten aamupalapöytään. Tyttö osoitti kädellään minua kohti tuoliltaan ja itki. Pala nousee kurkkuun vieläkin, kun ajattelen pientä kättä, joka kurkottaa äitiä. Autoon päästessäni aloin itsekin itkeä ja sanoin, etten enää koskaan halua viedä tyttöä hoitoon.

Tuon tilanteen jälkeen, tyttö jäi loppuviikoksi itkeskelemään isänkin perään, ei tosin ilmeisesti niin lohduttomasti kuin minun. Ja oli kuulemma lopettanut heti aamupalapöytään päästyään. En enää muista, kuinka kauan tätä surkuttelua jatkui, mutta nyt viemiset sujuvat hyvin. Tyttö kuulemma juoksee heti ruokapöytään ja vilkuttelee vain matkalta isälleen. Haut ovat sujuneet koko ajan hyvin. Tyttö juoksee iloisena minua vastaan ja tuo yleensä näytille lelujaan, jotka ovat sinä päivänä olleet hitti.

On ollut aivan ihanaa seurata tytön päivää kuvien kautta, joita hoitaja meille lähettää. Paras hetki työpäivässä onkin, kun puhelimeen kilahtaa viesti ja näen tytön uusien ystäviensä kanssa arkipuuhissaan: pulkkamäessä tai musiikkipiirissä.

On myös huikeaa seurata tytön kiihtyvää kehitystä ja sitä, että hänellä on nyt ihan oma elämänsä. Hänellä on hauskoja ilmeitä ja tapoja, joita on ehkä oppinut uusilta kavereiltaan, mutta joista me vanhemmat emme tiedä mitään. Minusta se on hauska ajatus. Hän on alkanut selvästi kokeilla enemmän uusia sanoja. Yhtenä päivänä hän liikutteli käsiään ja lauloi ”tähti, tähti”. Oletimme, että lapsille on hoidossa opetettu Tuiki, tuiki tähtöstä, mutta kysyessäni selvisikin, että eräs poika laulaa kappaletta koko ajan ja tyttö on oppinut sen häneltä.

Nyt voin sanoa, että kaikki sujuu tosi hyvin. Rytmi on tullut tutuksi ja tyttökin on selvästi tottunut siihen, että aamuisin lähdetään hoitotädin luo, missä kaverit jo odottavat. Alku oli kuitenkin kieltämättä tosi rankka – minulle siis. Kommentin jättäneen lukijan ajatukset olivat hyvin lähellä omiani. Mietin aluksi jatkuvasti, että olen huono äiti, koska haluan mieluummin mennä töihin kuin olla taaperon kanssa kotona. Järki ja tunteet ovat usein lapseen liittyvissä asioissa ihan eri aaltopituuksilla. Jos joku ystäväni miettisi näitä asioita, osaisin puhua hänelle järkeä ja selittää asiat parhain päin. Mutta kun on kyse itsestä ja omasta lapsesta, eivät järkipuheet auta.

Sanoisin, että tärkeintä on kuunnella sydäntään. Jos tuntuu, että hoitoon jättäminen on vielä liian aikaista ja hoitovapaan jatkaminen on taloudellisesti mahdollista, jää kotiin! Nämä ovat sellaisia juttuja, jotka voivat jäädä kaduttamaan myöhemmin. Minulle päätös oli ihan selvä: en olisi voinut enää jäädä kotiin. Ja nyt jo ensimmäisen hoitokuukauden jälkeen voin sanoa, että päätös oli oikea. Olen saanut tasapainon elämään ja kaikki ihanat asiat elämässäni maistuvat hyviltä: työskentely on kivaa ja loppupäivä lapsen kanssa on usein vain tosi ihanaa. Uskon vakaasti, että hoitopäivät antavat tytöllekin paljon. Mihin tietysti vaikuttaa paljon sekin, että hän on perhepäivähoitajalla ja muita lapsia on vain kaksi. Hän saa helposti huomiota sitä tarvitessaan ja hoitaja pystyy järjestämään mielekästä puuhaa, kun lapsia ei ole hänen vastuullaan liikaa.

Kannattaa käyttää hyödyksi kaikenlainen säätäminen työ- ja hoitoaikojen suhteen, jos vain suinkin mahdollista. Meillä tyttö on hoidossa korkeintaan seitsemän tuntia päivässä ja neljä päivää viikossa. Päivä hänen kanssaan ei tunnu ollenkaan lyhyeltä, kun haen hänet hoidosta jo kolmelta. Luulen, että hoidon aloitus olisi ollut turhan rankka kaikille, jos hoitopäivä olisi heti ollut jopa yhdeksäntuntinen ja hoitoviikko viisipäiväinen.

Kaikille samassa tilanteessa oleville sanon vain, että kyllä se siitä! Ajan kanssa ikävä hellittää, itkut loppuvat ja arki asettuu uomiinsa!