Miten äitiys on muuttanut minua

Aloin tovi sitten miettiä, millä tavalla äitiys on muuttanut minua. Tietyllä tavalla pelkäsin ennen äitiyttä, muuttuisinko jotenkin peruuttamattomasti enkä tunnistaisi enää itseäni. Nyt ymmärrän, että tuo pelko oli turha, sillä olen edelleen sama ihminen, vaikka elämäni onkin tietysti aivan eri kuin ennen. Minusta on lapsellista vähätellä (tai toisaalta liiaksi suurennella) lapsen tuomaa elämänmuutosta. Muutos on valtava, muttei sen tarvitse olla huono muutos.

Toisaalta itseä on lapsiarjen pyörteissä ihan hyvä välillä tutkiskella. Jos huomaa koko elämänsä, puheidensa ja keskittymisensä pyörivän vain lasten ja perheen ympärillä ja huomaa arvojensa muuttuneen radikaalisti, on ehkä syytä pitää jonkinlainen kehityskeskustelu itsensä kanssa. Elämän täytyy olla jotain muutakin kuin vanhemmuutta, vaikka se olisikin prioriteetti numero yksi. Lapselle on tämän itsetunnon kehityksen kannalta hirveän tärkeää näyttää, että äidillä on omiakin juttuja ja että äiti pitää huolta lapsen lisäksi myös itsestään.

Tärkeysjärjestys ja ajankäyttö

Vapaus – se kuvaa näin jälkikäteen ajateltuna aika hyvin elämää ennen lasta. Vaikka ei sitä silloin tullut juurikaan ajatelleeksi: oli silloinkin arkiset askareet, velvoitteet ja työt, mutta näin jälkikäteen lapsettomana eläminen näyttäytyy todella vapaana. Yli puolentoista vuoden ajan tuo avuton ihmislapsi on ollut täysin vastuullamme, joten ovathan tässä menneet radikaalisti prioriteetit ja ajankäyttö uusiksi. Arki on usein aika kellontarkkaa ja omista menoista ja aikatauluista täytyy keskustella tietysti paljon enemmän kumppanin kanssa. Ja joitakin juttuja on tietysti pitänyt karsiakin. Onneksi elämä helpottaa paljon vauvavuoden täyssitovuuden jälkeen: täysimetyksen jälkeen vanhemmista tulee tasa-arvoisempia. Taaperoa taas voi jättää paremmin hoitoon ulkopuolisillekin ja lapsi on itsenäisempi, jolloin kotona elämä sujuu helpommin.

Perspektiivi

Monia asioita ymmärtää aivan uudella tavalla, kun on äiti. Tulevaisuus näyttäytyy erilaisena, sillä sen toivoisi olevan hyvä vielä omalle lapsellekin. Välinpitämättömät ihmiset ja huonot päätökset ketuttavat kymmenkertaisesti, kun ensimmäinen ajatus niistä on se, väärät valinnat vaikuttavat omaan lapseen ja tämän tulevaisuuteen.

Olen myös miettinyt, kuinka eri tavalla omien vanhempien sanomiset ja tekemiset vaikuttavat sen jälkeen, kun on itse tullut äidiksi. Niitä kun peilaa helposti sen kautta, miten itse toimisi tai uskoisi toimivansa oman lapsen kanssa. Olen myös käsittänyt, kuinka paljon enemmän huono äiti- tai isäsuhde saattaa ahdistaa, kun on itse saanut lapsia. Minulla itselläni on ollut hyvä suhde molempiin vanhempiini, mutta olen miettinyt paljon, miltä huonosti lapsiaan kohtelevan tai välinpitämättömän vanhemman lapsesta saattaa tuntua, kun tämä itse saa lapsen. Äidiksi tultuani kun ainakin itse tajusin, että tekisi lapsensa vuoksi mitä tahansa – että hänen onnellisuutensa varmistaminen on tärkeintä elämässä. Olisi puhdas mahdottomuus, että koskaan aiheuttaisin lapselleni kärsimystä tietoisesti. Siksi olisi varmasti traumaattista, jos tämän ymmärrettyäni joutuisin pohtimaan, mikseivät omat vanhempani rakastaneet tarpeeksi tehdäkseen samoja valintoja varmistaakseen minulle hyvät elämän lähtökohdat.

Pelko

Pelko, se on tietyllä tavalla aina läsnä sen jälkeen, kun oma lapsi syntyy tähän maailmaan. Alussa pelkokokemukset olivat kammottavia ja ne ovat onneksi sellaisinaan väistyneet. Mutta jo ihan ajatus siitä, että lapselleni sattuisi jotain, lyö melkein ilmat pihalle. En osaa vielä edes kuvitella, miltä tuntuu päästää tuo pieni ihminen yksin koulutielle kulkemaan. Miten sellaisen ajatuksen kanssa osaa olla? Eikä se pelko lopu koskaan: entä kun se murrosikäisenä luuhaa jossain kylillä illat pääksytysten ja pelkää, että se ajautuu huonoihin porukoihin? Mitä jos eteen tulee koulukiusaamista? Aina kun ahtaudumme siskon kanssa yhdessä autoon ja lähdemme esimerkiksi kotimatkalle Harjavallasta ja äiti vilkuttaa peräämme, mietin mitä hän ajattelee. Siinä on nimittäin autossa aika kallis lasti äidin näkökulmasta.

Ihanat vauvat

Kun kerroin joskus aikoinaan blogissani, etten oikeastaan pidä lapsista, monet tekivät kommenttiboksissa saman tunnustuksen, mutta kertoivat, että oman lapsen saaminen auttaa sietämään muitakin lapsia. Minulle kävi juuri näin, vaikken olisi uskonut. En edelleenkään ole varsinaisesti lapsirakas, enkä oikein osaa olla vieraiden lasten kanssa. Mutta raivoavat kakarat saavat ymmärrykseni aivan eri tavalla kuin ennen, kun oma lapsi on kartottanut tietoani lapsi-ihmisen sielunelämästä ja esimerkiksi uhmakausista.

Lisäksi vauvat ovat alkaneet näyttäytyä minulle poikkeuksetta aivan itkettävän ihanina ihmisen pentuina, vaikken aiemmin kiinnittänyt niihin juuri huomiota. Nyt huomaan aina yrittäväni vilkuilla vieraisiin vaunuihin pikkuruisen, aivan uuden ihmiselämän näkemisen toivossa. Hymyilen rattaissaan istuville lapsille, mykistyn synnytystarinoita kuunnellessani ja ihmisen elämän alku kiinnostaa muutenkin aivan uudella tavalla, kun on itse päässyt osalliseksi sitä.

Yksin olemisen arvostaminen

Yksin oleminen on yksi niistä asioista, joista ehkä useimmin tällä hetkellä unelmoin. Ja siis huom, yksin oleminen ja yksinäisyys ovat eri asioita! Kun on aika paljon vastuussa pienen ihmisen alkeellisimmista tarpeista, ihan vain itselleen eläminen edes lyhyen aikaa, on aika ihanaa. Olen ennen ihmetellyt, kuka hullu lähtee yksin ulkomaanmatkalle, mutta tiedättekö: olen ihan todella alkanut lämmetä ajatukselle! Kuinka ihanaa olisi haahuilla vaikka jonkin kauniin eurooppalaisen kaupungin kaduilla, syödä koska huvittaa, milloin huvittaa, nukkua milloin huvittaa ja niin pitkään kuin huvittaa ja tehdä IHAN MITÄ VAIN IKINÄ HUVITTAA. En usko, että lähtisin pidemmälle reissulle yksin, koska matkat ovat saaneet aivan uuden, ihanan ulottuvuuden, kun mukana on lapsi, joka näkee monia asioita ensimmäistä kertaa. Odotan innolla, että lapseni pääsee kokemaan kanssamme uusia ja ihmeellisiä maisemia, eläimiä, huvipuistoja ja muita kivoja juttuja.

Onnen hetket

Olen aiemminkin kertonut, että vaikka elämäni oli ihanaa ja onnellista ennen lasta, niin pienet, arkiset asiat ja niistä koetut onnen hetket ovat kohonneet aivan uusiin sfääreihin. Elämä ennen lasta oli paljon tasaisempaa: elo oli ihanaa ja mukavaa, mutta sellaisia kyyneleet silmiin työntäviä syvän onnen hetkiä oli vähemmän. Nyt ihan normaali maanantai-ilta tytön kanssa sohvalla voi litistää sielun ihan mykkyrälle puhtaasta kiitollisuudesta siitä, että tuo maailman paras ihminen on olemassa.

Miten en ole muuttunut…

Olin ennen lapsen saamista hirveän huolissani, miten muutoinkin jo minimittainen pinnani kestäisi lapsiarjen pyörityksessä. Isosiskoni sanoi taannoin, että pinnan pidentymistä on turha odotella, se ei tapahdu itsestään. Että jos jotakin, niin pinna pitenee harjoituksesta – sitten kun on jo lapsi. En ole ainakaan vielä huomannut, että kärsivällisyyteni olisi kasvanut, mutta ehkä pikku hiljaa…

Aivan vauva-ajan alussa huomasin, että kaikenlaiset pinnalliset höpinät saivat minut ärtymään. Vastasyntyneen kanssa elämä oli jotenkin niin alkukantaista ja intensiivistä, etten jaksanut ollenkaan kuunnella juoruilua tai puhetta muoti- tai kauneusmaailman asioista. Tämä meni onneksi ohi ja nyt olen ihan yhtä kiinni päivänpolttavissa juoruissa ja trendijutuissa kuin ennenkin 🙂