Olipa vaikeaa edes aloittaa postausta, olen ihan sanaton sunnuntaista, Ruisrockista ja Ultra Bran paluukeikasta. Siitä lähtien, kun bändi tiedotti tekevänsä paluun tänä kesänä, olen odottanut sitä päivää, kun näen bändin lavalla. Olen ollut sen verran nuori, kun he viimeksi keikkailivat, etten ole koskaan nähnyt heitä livenä, mutta olen fanittanut bändiä teini-iästä lähtien.
Lauantai-iltana tunsin perhoset vatsassa – tunne, joka on loistanut aika pitkään poissaolollaan. Elämässä on ollut kivoja juttuja, mutta tämä – tämä toi pitkästä aikaa kihelmöinnin vatsanpohjalle. Ja vielä kun tiesin, että pääsen Influencer-passillani ihan lavan eteen kuvaamaan. Kun bändi sitten asteli tavalle niin itkuhan siinä tuli. Vähän aikaisemmin kuvasin kyynelsilmäistä fania eturivissä enkä aavistanut, että yhtyeen näkeminen saisi minutkin nyyhkimään. Niin hieno tunne, upea, ainutlaatuinen bändi, huikeaa lahjakkuutta sen takana – ylisanat eivät vain riitä. Siinä missä nuoret ihailevat räppäreitä, niin minä palvon Kerkko Koskista. Vieressäni keikkaa muuten kuunteli Ville Galle, joka katsoi epäuskoisena ympärilleen, kun tuhannet ihmiset hoilasivat Haukea. Hän ei selvästi ole osa sukupolvikokemusta.
Annan Ruissi-kuvieni puhua puolestani. Minusta ne kertovat aika hyvin, millainen tunnelma festareilla tuona lämpimänä heinäkuun iltana oli.
Moikka! Bongasin oman ”Atte <3 Ultra Bra" -banderollini tuolta kuvista 🙂
Olisiko mahdollista saada ko. kuvaa sähköpostitse?
Tätä kommenttia ei tarvitse laittaa näkyville ollenkaan, jos ennakkotarkistus kommenteista on käytössäsi 🙂