Äitiysyksinäisyys on vakava ongelma – lapsen hoitaminen yksin on luonnotonta

Olen pohtinut viime aikoina jälleen paljon äitiysyksinäisyyttä, vaikkei aihe ole itselleni enää ollut niin ajankohtainen palattuani töihin hoitovapaan jälkeen. Käsittelen kuitenkin aihetta kirjassa, joten ole päätynyt selvittämään asiaa perin pohjin.

Tähän postaukseen sysäys tuli Pastakin Annalta. Hän kirjoitti nimittäin blogissaan jaksamisestaan puolivuotiaan vauvan kanssa. Hän kertoi, että hänellä on verrattain paljon aikaa tehdä omia juttujaan ja levätä, sillä vauvan isä viettää paljon aikaa kaksin vauvan kanssa ja perheen suurena apuna toimivat niin Annan ja hänen miehensä äidit. Olin ihan haltioissani Pastakin perheen kuvioista: miten lempeästi ja reilusti vauva-arki pyörii, kun kaikkea ei sysätä tuoreen äidin vastuulle. Ja miten energinen ja onnellinen nainen ja äiti Anna voi olla, koska hänellä on turvaverkko, jolle uskaltaa oikeasti heittäytyä.

Anna epäili postauksessa itsekin, että joutuu arvostelun kohteeksi kertoessaan, että saa paljon apua vauvanhoitoon ja samaa pohdin itsekin, kun luin postauksen. Saavatko tuon arvostelun aikaan väsyneiden äitien kateuden ja katkeruuden tunnot? Äitien, jotka tekisivät mitä tahansa samanlaisesta avusta? Vai onko joku oikeasti sitä mieltä, että äitien pitäisi selviytyä kaikesta yksin?

Ehkä olenkin kertonut, että perheterapeuttini sanoi minulle joskus, ettei ihmiselle ole lajityypillistä hoitaa vauvaa yksin. Tuolloin koin ahaa-elämyksen: en olekaan epänormaali, kun en koe kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa onnellisena, vaan oikeastaan aivan lajini tyypillinen edustaja, normaali ihminen. Äitiysyksinäisyyden tunteiden taustalla on biologia. Väestöliiton Äidin kielletyt tunteet -kirjassa (2008) kumotaan äitiysmyyttejä, joista yksi on, että äidin pitäisi selvitä ilman apua. ”On väärinkäsitys, että äidit olisivat selvinneet lapsen kasvattamisesta yksin missään vaiheessa lajimme historian aikana. — Äitiyden ja vanhemmuuden tunteet ja toimintataipumukset ovat todennäköisesti kehittyneet olosuhteissa, joissa äideillä on ollut muita yhteisön jäseniä tukemassa heitä. Inhimillinen lähtökohta on siten jaettu hoito- ja kasvatusvastuu.”

Kuitenkin juuri yksinäisyys ja sen tuoma tuska mainitaan hyvin usein äitien vastauksissa, joita Väestöliiton kirjaa varten oli tutkittu. Yllättävää kyllä, äitiysyksinäisyys nousee esiin nimenomaan ydinperheissä, eli yksinhuoltajat eivät välttämättä koe yksinäisyyttä ongelmana niin usein kuin lapsen isän kanssa yhdessä asuvat äidit. Yhden syyn tähän arvellaan olevan se, että sukulaiset ja ystävät suhtautuvat eri tavalla yksinhuoltajaan ja tälle tarjotaan enemmän apua ja tukea automaattisesti.

Kirjassa kuvataan 50-luvulla aloitettua apinatutkimusta, jossa emo ja poikanen laitettiin kaksin häkkiin. Vuosikymmeniä myöhemmin tutkijat huomasivat, että äitiyden eristäminen muusta yhteisöstä peittää äitiyden keskeisiä piirteitä. Apinaemo on yhteisön jäsen ja yksi sen tärkeimmistä tehtävistä on auttaa jälkeläistään pärjäämään muiden poikasten ja aikuisten kanssa, toimia ikään kuin siltana lapsen ja yhteisön välillä. ”Äitiyden jakaminen tai ”ulkoistaminen” kuuluu itse äitiyteen.”

Annan perheen kuviot kuulostivat korviini hyvin epäsuomalaisilta. Suomessa tuntuu olevan hyve, mitä paremmin pärjää itsenäisesti ja mitä enemmän kärsii pärjätessään. Kysyin Annalta, uskooko hän, että yhteisöllisyys heidän perheessään johtuu sukujuurista, joita Annalla ja hänen miehellään molemmilla on entisessä Neuvostoliitossa. Anna kokee, että juuri lapsenhoidon yhteisöllisyyden suhteen Venäjällä asiat ovat paremmin.

– Siellä on pitkät perinteet siitä, että isoäidit osallistuu paljon lapsenhoitoon, ja joitakin vuosikymmeniä sitten usein äidinäiti muutti yhteen perheen kanssa. Kaikkien meidän suomenvenäläisten tuttujen kohdalla juttu on aika samanlainen kuin meillä. Apua uskalletaan pyytää, koska sen pyytäminen ei yhteiskunnallisesti ole paheksuttavaa (toisin kuin Suomessa tuntuu olevan) ja koska sen tarjoaminen kuuluu ”mummin velvoitteisiin”, Anna sanoo.

Se, että Suomessa Uhrautuva äiti on hyvä äiti -myytti istuu tiukassa on johtanut toisaalta myös siihen, ettei apua uskalla tai kehtaa pyytää, vaikka sitä voisi olla tarjolla.

– En ymmärrä mikä patsas tai mitali mua odottaisi, jos hoitaisin kaiken itse. Musta on surullista, miten yksinäistä äitiys on Suomessa, ja miten suorituskeskeistä se on. Et ole hyvä äiti, ellet kärsi ja raada. Kärjistetysti. Se on jotenki tosi surullista, koska monille jää lapsiajasta muistoiksi turhia negatiivisia tunteita.

Tähän äidin avun tarpeeseen liittyy myös oleellisesti äidin oman ajan tärkeys. Apua lapsenhoitoon tarvitaan myös siksi, että äiti saisi toisinaan tehdä jotain aivan muuta kuin olla äiti.

– Mun mielestä hyvin levännyt ja hyväntuulinen äiti on paras mahdollinen äiti lapselleen, ja meillä siinä auttaa kyllä se, että saan välillä rauhassa jäsennellä työt ja kotiasiat, saan tarvittaessa nukkua tai käydä vaikka hieronnassa, Anna sanoo.

Se on tietenkin puhdas fakta, että hyvinvoiva äiti on parempi äiti lapselleen, mutta on itse asiassa aika perseestä, että äidit joutuvat edes lausumaan tällaisia itsestäänselvyyksiä. Yksi Äidin kielletyt tunteet -kirjassa esitetty myytti on se, että äidit ovat automaattisesti onnellisia. Äidit kokevat usein, että heille sopivia ja sallittuja tunteita ovat ne, jotka korostavat lapsen ensisijaisuutta. Sopimatonta taas on sellainen käyttäytyminen, jossa lapsen ensisijaisuus on uhattuna, kuten juuri oman ajan kaipuu ja itsekkyys. Näitä taas joutuu usein selittelemään juuri lapsen hyvinvoinnilla. Kirjassa selitetään minusta hyvin se, miksi äitien ei todellakaan tarvitse selitellä luonnollista itsekkyyttään: ”Äitiys ei ole rooli, jolle naisen kaikki muut tunteet ja tarpeet olisivat alisteisia. Naiset ovat äiteinäkin yksilöitä, joilla on omat tarpeensa ja tunne-elämänsä.”

Tästä uhrautumisesta ja sen vahingollisuudesta pitäisi puhua enemmän. Perheelle uhrautuminen on kaikkea muuta kuin hyve. Se ei tee hyvää edes lapsille. Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore on lausunut Sara-lehden haastattelussa vuonna 2008 niin tärkeän asian, että tämä pitäisi löytyä kehystettynä jokaisesta äitiyspakkauksesta: ”Lapsille on turha uhrata itseään. He kohtelevat itseään niin kuin minä kohtelen itseäni, ei niin kuin minä kohtelen heitä.”

 

7 Comment

  1. Kaikillahan näitä tukiverkkoa ei ole syystä taikka toisesta. Monet isovanhemmat ovat vielä hyvinkin työelämässä tai asuvat eri paikkakunnalla kuin lapsensa ja lapsenlapsensa. Ja kaikki isovanhemmat eivät edes ole halukkaita ns. ottamaan hoitovastuuta lapsenlapsistaan, koska siitäkin voi tulla taakka. Jos ja kun lapsella on isä, niin nykyään heillä on kaikki mahdollisuudet osallistua lapsensa hoitoon, sekin osaltaan saattaa antaa äidille hieman vapaata. Ketään muutahan ei tehtävään voi velvoittaa.

  2. Äitinä arvostelun kohteeksi tulemiseen liittyen olen itse kokenut ”imettämis-propagandan” ja siihen kohdistuvat ulkoiset paineet erittäin raskaina. Itse asiassa se on suurin yksittäinen syy, jonka takia lähes putosin synnytyksen jälkeisen masennuksen kuiluun. Meillä ei omista toiveistani huolimatta imetys lähtenyt käyntiin ollenkaan. Maito ei riittänyt, homma oli kivuliasta vielä viikkojenkin päästä ja vauva oli erittäin kärsimätön. Kun olimme kyynelten ja hermoromahduksien kanssa taistelleet kuukauden, ehdotin neuvolassa korvikkeeseen siirtymistä. Sain jyrkän teilauksen ja neuvon vain jatkaa sitkeästi yrittämistä. Koin myös lähipiirin innokkaan kannustuksen imettämisen puolesta todella, todella ahdistavana. Aivan kuin se olisi koko hyvän äitiyden mitta. Onneksi seurasin omaa vaistoani ja siirryimme korvikkeeseen melkein kokonaan vauvan ollessa kuusi viikkoa. Sen jälkeen olemme onneksi molemmat voineet paljon paremmin.

    Toivoisin, että äitiyteen liittyvissä asioissa osattaisiin paremmin katsoa koko isoa kuvaa eikä takerruttaisi pieniin murusiin. Mitä väliä on joillain äidinmaitotipoilla verrattuna siihen, että jokainen ruokailukerta ei ole yhtä itkuista taistelua. Tai sillä, että vauva on kerran kuussa isovanhempien luona yötä, jos se auttaa äitiä jaksamaan arjessa paremmin. Tuntuu, että äitiydessä arvostellaan vain pieniä osa-alueita, mutta kukaan ei kiinnitä huomiota vauvan ja äidin henkiseen hyvinvointiin. Minusta se jos mikä on tärkeää lapsen koko kehityksen kannalta.

  3. Minä koin esikoisen vauva-aikana yksinäisyyttä siitä syystä, että tunsin kaikkien vähättelevän vauvan pulmia ja minun väsymystäni. Siitä tulikin juuri tuollainen paine pärjätä itse, ei kehdannut pyytää apua edes omalta puolisolta, lapsen isältä. Tuntui, että isovanhemmat olivat siinä vauvakuplassa, jossa minun olisi pitänyt olla — he nauttivat vauvan kanssa olemisesta käydessään (asuvat kaukana) ja muulloin ihastelivat ja suitsuttivat lapsen ihanuutta. Anoppi myös jaksoi aina pohtia, kuinka helppoa ja ihanaa hänellä oli ollut neljän lapsen ja hoitolasten kanssa. Kuinka siinä karjalanpiirakat ja pullatkin ohimennen pyöräytti. Ensimmäiset yhdeksän kuukautta vauva nukahti vain rinnalle, olin korvaamaton. Kolmen kuukauden itkutuntikaudet kuitattiin sillä, että kyllähän vauvat itkee, voi sitä pientä rakasta. Omien, itselleni tärkeiden asioiden tekemisen kanssa minun olisi pitänyt olla vaativampi. Sain tehdä omiani silloin, kun vauva nukkui, jos ei ollut kotiaskareita. Edelleen nousee karvat pystyyn, jos lapsi ei nukukaan päiväunia. Uhrautuminen on polttava sana. Nyt kahden lapsen kanssa osaan jo ottaa omaa aikaa vaikka väkisin ja tuntuu, että jaksaminen on ihan eri tolalla, kun parisuhde on saatu työstettyä kaiken perustaksi. Yhdestä yksinäisestä onkin tullut neljä.

  4. Loistava kirjoitus! 👌

  5. Muistan kun luin Annan kirjoituksen ja tunsin pienen kateuden pistoksen. Meillä ei ole mahdollisuutta siihen, että omat vanhempani olisivat paljon poikamme elämäsä läsnä fyysisesti. Henkisesti ja esim Facetimen välityksellä melkein päivittäin. Asumme eri maissa, olemme asuneet jo yli 15 vuotta. Ennen lasta (05/15) näimme pari kertaa vuodessa, puhuimme parin päivän välein/kerran viikossa/ viestiteltiin päivittäin tms…olen huomannut että lapsen myöt välimme ovat lähentyneet, mutta myös etääntyneet jotenkin, en ole enää lapsi ja tykkään olla omissa oloissani aika paljon.

    Anopista ei ole apua…hän ei ole koskaan tarjonnut apua vaikka miehen veljen ja siskon lapsia passaa ja vahtii useamman kerran kuukaudessa. Hän asuu alle 90minuutin matkan päässä, mutta joudumme monet kerrat pyytämään kylän ennen kun tulee pariksi tunniksi.

    Siitä asti kun poika syntyi, olemme miehen kanssa hoitaneet asiat kahdestaan. Minä enemmän koska en mennyt YT neuvotteluiden jälkeen takaisin töihin. Olen viime vuonna suorittanut maisterin tutkinnon, samalla kun poika kävi tarhassa 3päivää/viikko, kirjoitin esseitä iltaisin hänen nukkuessa ja viikonloppuisin….tein samalla freelance töitä koska mistäs muuten sitä sais rahaa…ja hoidin kodin koska mies teki 10h päivää.

    Joskus tuntuu että tämä oma elämä on normaalia, mutta sitten kuuntelen kavereiden juttuja joissa isovanhemmat tai sisarukset vievät lapsia puistoihin/vahtivat niitä jotta vanhemmat pääsevät treffeille taikka esimerkiksi viikonlopuksi matkalle ja olen hieman kateellinen…ei meillä vaan ole tommoista. Ehkä sitten kun lapset (toinen tulossa 01/18) ovat tarpeeksi vanhoja olemaan yötä mun vanhemmilla (anoppiin en luota)…joskus parin vuoden päästä…ehkä.

  6. Muistan kuinka luin silloin aikoinaan blogikirjoituksesi yksinäisyyden kokemuksista vauvan kanssa kaksin ollessasi. Silloin koin ahaa-elämyksen: En olekaan ainoa, jolla on ollut tällaisia tuntemuksia. Hienoa siis, että otit ja otat näitä hieman arempia asioita esille!

    Raisan lausahduksesta olen puolestaan ainoastaan puolittain samaa mieltä ja samalla hieman hämmentynyt kuullessani tällaista psykiatrin sanomana. Selvä se, että äiti mallintaa lapselle, miten kohdella omaa itseä, antaa naisen mallia jne. Mutta aivan yhtä lailla se, miten äiti kohtelee lasta vaikuttaa siihen, miten lapsi alkaa kohdella itseään. Eli kaltoinkohdeltu lapsi kasvaa ja omaksuu sen kokemuksen, etten ole minkään arvoinen ja alkaa tällä tavalla kohdella myös itseään (ilmentyen esim. kehon vääristyneinä kuvina, kehon kaltoinkohteluna, päihteiden käyttönä…).

  7. Hyvin kirjoitettu! Voin kyllä allekirjoittaa tuon kaiken. Itse koin juuri esikoisen vauvavuoden todella raskaaksi ja yksinäiseksi. Asuimme silloin eri kaupungissa kuin sukuni joten apua ei paljon ollut saatavilla, refluksi/koliikki vaivojen aiheuttamien ensi kuukausien väsymykseen se olisi ollut todella tarpeen. Parisuhdekin kävi kyllä lähellä reunaa josta en usko että takaisin olisi tultu. Kun lapsi oli vuoden ikäinen muutettiin vanhaan kotikaupunkiini jossa apu olisi lähellä. Se todella auttoi meitä ja uskallettiin haluta ja toivoa toinen lapsi. Nyt meitä on neljä, arki on työntäyteistä mutta ihanaa- ihan toisella tavalla osaan, jaksan ja pystyn nauttimaan tästä vauvavuodesta. Apu on lähellä ja silloin tällöin pyydetään omaa aikaa meille vanhemmille. Pelkkä se että sisarukset ja vanhempani pääsevät käymään useammin on valtava helpotus yksinäisyyteen jota silloin koin. Monet ystävistä on jäänyt pois, vaikka itse yritän pitää yhteyttä. Siksi läheiset välit sukulaisten kanssa ovat erityisen tärkeät.

    Itselleni järjestän viikottain aamupäivän jolloin lastenhoitaja tulee ja minä pääsen salille,kampaajalle tms. Se auttaa myös, kun tietää että vapaa aamupäivä on pian edessä 🙂

    Mutta jos vaan on sukua/ystäviä keneltä apua voi pyytää kannattaa kuormaa jakaa. Ja sitten kun sitä apua on saanut, muistaa joskus antaa myös takaisin. 🙂

Vastaa käyttäjälle Merja Peruuta vastaus

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.