Äitiys tekee hulluksi

Eräs äiti-ihminen sanoi hiljattain minulle, että epäili aluksi kirjani nimeä. Sitten asiaa pohdittuaan, hän tajusi että äitiys todellakin tekee hulluksi.  Vaikkei saisikaan mitään diagnoosia. Olen luonnollisesti samaa mieltä: äitiys horjuttaa mieltä jollakin tavalla, jossain vaiheessa. Herkempiä mieliä enemmän ja muunlaisia vähemmän.

Tunne-elämää kohtaa lapsen synnyttyä niin suunnaton muutos, että jo se saa tuntemaan itsensä ihan tärähtäneeksi. Eikä niiltä hulluksi tulemisen tunteilta säästytä paremmissakaan piireissä. Olin iloinen, kun huomasin, että syyskuussa esikoisensa saanut tennistähti Serena Williams on kertonut vaikeista tunteistaan julkisuudessa. En siis tietenkään ole iloinen siitä, että hän on tuntenut olonsa kurjaksi, vaan siitä että yhä useampi äiti uskaltaa nykyisin puhua vaikeuksistaan vanhemmuudessa. Ja vielä isosti Voguen kansijutussa. Ja hienoa, että Voguen kaltainen lehti nostaa tällaisia aiheita kansijutuikseen.

No one talks about the low moments — the pressure you feel, the incredible letdown every time you hear the baby cry. I’ve broken down I don’t know how many times. Or I’ll get angry about the crying, then sad about being angry, and then guilty, like, ‘Why do I feel so sad when I have a beautiful baby?’ The emotions are insane.”

 

Olen pähkäillyt aihetta pähkäilemästä päästyäni – kokonaisen kirjan verran itse asiassa. Tuntuu, että aika monen äitiyshullutuksen taustalla ovat paitsi elämänmuutoksen tuoma sokki ja tietysti ne katalat hormonit myös kontrollin tarve ja se, ettei elämäänsä voi lapsen myötä enää kontrolloida niin visusti kuin aiemmin.

Helsingin Sanomien toimittaja kysyi minulta, millaisen neuvon antaisin nyt itselleni vauva-aikaa varten – nyt, kun jo tiedän, millaista se on. Vastaus oli, että yritä päästä kontrollintarpeesta keinolla millä hyvänsä. Tee se vaikka väkisin. Jos tekee mieli kirjoittaa miehelle vauvanhoito-opas, kun itse lähtee puoleksi tunniksi ruokakauppaan, älä tee sitä. Lähde vain, taaksesi katsomatta. Usko siihen, että kaikki järjestyy, vaikket olisi häsläämässä vieressä. Hellitä.

Luulin pitkään, että kontrollissa pysyminen oli pelastukseni vauva-aikana. Että ilman sitä olisin romahtanut täysin. Olin kuitenkin väärässä. Se teki olostani entistä vaikeamman. Kun kysyin kirjaani varten haastattelemaltani varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapeutti Mirja Sarkkiselta, miten hän olisi hoitanut minua synnytysmasennukseni aikaan, hän sanoi nimenomaan: auttamalla pääsemään kontrollintarpeestani. Auttamalla minua tekemään asioita jotka pelottivat ja huomaamaan siten, ettei niissä ole mitään pelottavaa. Lähtemään vauvan ja vaunujen kanssa junalla keskustaan. Pyytämään ihmisiä kylään. Rauhoittumaan vaikka vauva itkee. Olemaan vaatimatta itseltäni täydellisyyttä. Olemaan pelästymättä tunteita, jotka ovat niin vahvoja, että ne melkein kaatavat kumoon. Hellittämään. Turhista peloista ja kontrollista.

7 Comment

  1. Äiti 35v says: Vastaa

    Kyllähän se näin on; äitiys tekee hulluksi…jolloin tapaa jossakin kohtaa! Itse olen teini-ikäisten lasten äiti ja käyn läpi jotakin sellaisia tunteita, joita en ikinä olisi uskonut tuntevani! Se pieni lapsi, joka vain muutama vuosi sitten halasi minua iltaisin nukkumaanmenon hetkellä ja kuiskasi korvaani ”rakastan sinua äiti” ja sai näin sydämeni sulamaan kerta toisensa jälkeen, huutaa nyt mennessään ”olet idiootti” ja paiskaa oven kiinni takanaan. Et saa puheyhteyttä avautumaan vaikka kuinka yrität, mutta et halua enää huutaakaan tai valittaa samoista asioista, vaan haluaisit vain, ettei hän tekisi niitä hölmöjä asioita, joita itse olet kenties joskus tehnyt. Ja ehkäpä juuri ne satuttavat eniten…Sitten vain istut illalla sohvalla ja mietit miten tässä kuuluisi toimia, miten hänelle kuuluu puhua tai ylipäätään, minne se pikkuinen äidin rakas katosi. Vaikka tietää mitä murrosikä tuo tullessaan, en uskonut sen koskettavan näin syvältä, en ymmärtänyt miten irtaantuminen tuottaa tuskaa. Todettava on myös, että kun lapsi sitten jonain parempana päivänä yllättäen jutteleekin kuulumisistaan ja hymyilee minulle, näen silmien takana edelleen sen saman ihanan, minulle maailman tärkeimmän ihmisen ja tunnen olevani maailman onnellisin ihminen. Sen tunteen avulla jaksaa taas seuraavien myrskyjen keskellä, ainakin hetken.😊 Olen jo oppinut, että mitä vaan saattaa olla edessä. Tunteisiin ei voi varautua ennalta, mutta on otettava avosylin vastaan kaikki mitä elämä antaa.

    Luen blogiasi mielenkiinnolla ja käyn samalla läpi omien lasteni pikkulapsiaikaa…se tuntui kuluvan niin kovin nopeasti ohi! Olen tällä tavalla oivaltanut monia asioita näin jälkikäteen. Kiitos!!😊

    1. Vain turvalliseksi olonsa tunteva temperamenttinen teini katkoo rajusti napanuoraa läheiseen.. Joku pv kun lapsuus on hänellä takana niin läheiset välit palaavat teille varmasti. Jatka rajojen ja rakkauden antamista! Tsemppiä.

  2. 10kk vauvan äiti says: Vastaa

    Moi, halusin tulla kertomaan että luin sun kirjan Bookbeatista parissa illassa ja se oli kyllä todella iskevä 🙂 paljon samaistuttavaa, vaikka ei mulla mitään baby bluesia olekkaan ollut. Kiitos!

  3. Vasta odottava äiti täällä kuuntelee just äänikirjana kirjaasi. Mulla on kylmät väreet koko ajan, koska KAIKKI kirjassa tähän asti olisi voinut tulla omasta suustani. Todella hämmentävää. Jok’ikinen ajatus. Myös se, etten edes pidä lapsista. Ja se, että se sanotaan ääneen kirjassa, on yksi monista kirjan tuomista ”hallelujah”- hetkistä. JOKU ajattelee äitiydestä, parisuhteesta, elämästä samalla lailla kuin minä! Kaikessa ei-sovinnollisuudessaan ja… no kaikessa…

    En edes halunnut lapsia, sitten halusin, googlasin oireita, ostin herkkiä testejä ja kaikkea samaa mitä kirjassa… Ja nyt lähestytään synnytystä.

    Ei muuta kuin että jatkan tätä outoa kuuntelukokemusta (kuin joku lukisi päiväkirjaani minulle. Tosin mieheni nimi ei ole Jaakko ja kosinta ei tapahtunut samalla tavalla :D) ja kiitän sinua kirjastasi. Tämä jos joku on vertaistukea!

  4. Kuuntelin sun kirjan lähes yhdeltä istumalta. Olen viimeisilläni raskaana ja tuleva elämänmuutos hieman pelottaa. Ensin mietin lisääkö kirja pelkojani mutta olin tosi väärässä sen suhteen. Kiitos että kirjoitit tämän kirjan!

  5. Kontrollifriikki says: Vastaa

    Kirjoitin hoito-ohjeet mukaan kun poikani lähti 10-vuotiaana kaveriperheen mukaan päivän reissulle Särkänniemeen.
    Onneksi kaverin äiti oli heittänyt ohjeet menomatkalla huoltoaseman roskikseen.

  6. Amen! Minusta myös tuntui, että tiukka kontrolli kaikkeen auttoi minua pysymään edes vähän järjissäni, mutta ehkä se vain pahensikin tilannetta. Koin niin monta ahaa-elämystä sun kirjaa lukiessa! Harmittelin vain sitä, ettei se ollut ilmestynyt kolme vuotta sitten, kun olisin sitä todella tarvinnut! Onneksi kuitenkin nyt <3

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.