Miten selvitä uhmasta?

Kerroinkin, että kaksivuotiaamme äityi todella uhmakkaaksi tuossa pari viikkoa sitten, kun mies lähti muille maille viikoksi. Täytyy myöntää, että viimeisinä iltoina, kun olimme lapsen kanssa kaksin, huokaisin aika isosti helpotuksesta iltaisin, kun suljin lastenhuoneen oven perässäni.

Luulin vielä kesällä, että tahtoikä ja uhmaikä ovat sama asia, mutta ehei, ne ovat molemmat erillisiä kausia. Lapsen elämähän on täynnä erilaisia kausia. Onneksi siihen ajatukseen voi myös tuudittautua, kun yksi kausi alkaa erityisesti ottaa aivoon.

Kesällä lapsella oli siis selvästi tahtoikä ja huomasin jossakin vaiheessa kulkevani aika automaatiolla toteuttamassa lapsen jatkuvia, erilaisia tahtoja (kunnes tajusin, mikä on homman nimi). Kun oikein intensiivinen tahtokausi on päällä, tuntuu että lapsi tahtoo kaikenlaista ihan vain tahtomisen ilosta…tai tuskasta. Ja hyppyyttäkseen vanhempiaan.

Uhmaikä taas on sekin nimensä mukainen. Kaikki on ei, ei, ei. Tänään kaupasta lähtiessämme lapsi kieltäytyi avusta, kun olisimme mielellämme työntäneet isot ostoskärryt hänen puolestaan omalle paikalleen. Minä ite! kuului ponnekas vaatimus. Sanoin että siinä se tuli, tämän kauden teema ja iskulause.

Lapsi tahtoo sydänjuuriaan myöten olla kontrollissa itse itsestään. Hän saattaa jopa sanoa, ettei halua lähteä Hoplopiin, koska äiti sanoo, että nyt lähdetään. Näen sen sisäisen kamppailun hänessä, kun kysyn, että etkö tosiaan halua lähteä. Haluaisi niin kovasti, mutta kun pitää saada uhmata äidin tahtoa. Vielä mitään hirvittäviä raivonpuuskia ei ole tullut, mutta kauppareissulla saan keräillä lattialla makaavaa lasta aina muutaman kerran mukaani. Vaatteiden pukemiseen tarvitaan välillä kahta aikuista. Nuo pienet ovat melkoisia akrobaatteja kun oikein uhmakkaiksi yltyvät.

Myös kato mua -kausi nostaa selvästi päätään. Lapsen on hyvin vaikeaa sietää esimerkiksi aikuisten välisiä keskusteluja ja sitä, ettei häneen kiinnitetä herkeämätöntä huomiota. Hän yrittää jatkuvasti keskeyttää keskustelut järjestämällä sellaisen show’n ja älämölön, ettei sitä voi olla sivuuttamatta.

Uhmakkuus on minulle kova pala ja tiesin sen jo ennen kuin tähän hommaan ryhdyin. Kysyin ennen omaa lasta kavereilta, että miten sitä oikein kestää, kun lapsi vaan kenkkuaa koko ajan. Yhden ystävän sanat jäivät mieleen: se on lapsen normaali kehitysvaihe, ilman sitä kaikki ei olisi hyvin lapsella. Kukaan ei tietysti jaksaisi olla joka päivä kiitollinen lapsen terveestä uhmasta, mutta kyllä sen ajatteleminen vähän auttaa. Kun miettii, että tuossa se nyt raukka vasta opettelee ja pikku hiljaa kehittyy ihmiseksi – toivottavasti minun suopealla avustuksellani.

Mutta aika usein huomaan miettiväni, että joku saletisti hallitsee tämänkin homman minua paremmin. Uhmaikäisen lapsen kanssa olemisen. Jotkut osaavat ja jaksavat kaikkien kasvatustieteen sääntöjen mukaisesti sanoittaa lapsen tunteita uutterasti, aina vain uudelleen ja uudelleen. Itse huomaan olevani jatkuvasti helisemässä: mitä tässä tilanteessa nyt kuuluu tehdä ja sanoa? Pitikö nyt muistaa sanoittaa jotain? Entä jos en osaa?

Eräs toimittaja kysyi minulta hiljattain, mistä luulen sen johtuvan, että uhmakausi on minulle raskas ja olen vähän sormi suussa känkkäränkkäni kanssa. Johtuuko se siitä, että olet itse rauhallinen ja kärsivällinen, hän kysyi. Ei todellakaan. Minun on vaikea sietää aikuisten ja lasten kiukuttelua ja uhmakkuutta siksi, että näen heissä peilin lailla oman itseni huonoimmat ominaisuudet: kärsimättömyyden, lyhytpinnaisuuden ja kiukkuisuuden.

Kommenttiboksiin saa jättää parhaat selviytymisvinkit uhmakauteen!

2 Comment

  1. Jaksamista! ❤

    Meillä menossa kuopuksen 2v uhma ja voin sanoa, että hermoa kiristää, kun ei oma psyyke muutenkaan voi kovin hyvin. Todella monesti tulee se dejavu esikoisen 2v uhman ajoista, tosin silloin koin olevani jossain asioissa kärsivällisempi kuin nyt. Pinnaa ei ole ei niin yhtään. Tosin joissain asioissa pystyn ottamaan rennommin kuin esikoisen kanssa.

    Lasta toisaalta ymmärtää paremmin, kun ollaan toisella kierroksella. Kauhulla odotan esikoisen kuusvee eli ns. ”eskariuhmaa”. Hänellä nämä uhmakaudet menneet vähän vaikeimman kautta, joten

    VOIMA OLKOON SEKÄ MINUN ETTÄ TEIDÄN MUIDEN KANSSA! ✌✌

  2. Uhma, jep täältä löytyy. 2v poika täyttä tulta ja tappuraa. Kaikki tavarat on väärässä paikassa, lelut väärässä asennossa, heti jos ei nukenrattaat liu sulavasti kuin unelma niin tavarat lentää, lyyhistytään lattialle ja semmoista pientä vininää ja kitinää joka asiasta. On yritetty sanoittaa tunteita, ”ymmärretään, että nyt harmittaa…”, ”kohta se harmitus menee ohi” ja ”ei saa heittää tavaroita vaikka harmittaa” jne jne. En jaksa kuitenkaan joka asiaa enää löperrellä ja selittää, olen sitten mielummin hiljaa tai kiellän lyhyesti. Välillä olen sortunut huutamiseenkin, tästä yritän eroon kyllä eikä siitä varmasti hyötyä ole. Tämä on varmaan vaihe joo, loppuisipa äkkiä 😀 Välillä sisko 8kk saa vähän liikaakin osaansa, jos joku pikkuauto on vähän osunut otsaan. Yleensä isoveli kuitenkin kunnioittaa pikkusiskoa, jos ei ketään muuta välillä. Välillä meinaa itkettää nuo uhmat ja sitten taas naurattaa, mistä voikaan pieni ihminen tulistua. Kaupassa meillä ollaan edelleen oikein nätisti, ei mitään kitinää siellä, sen voimalla 🙂

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.