Purskahdin tänään pyytämättä ja yllättäen itkuun, kun näin ystäväni julkaiseman kuvan nukkuvasta vauvastaan ja siinä kuvatekstin: I wish you could see yourself through my eyes.
Aloin miettiä, kuinka paljon paremmin ihmiset voisivat, jos he todella voisivat katsoa itseään äitiensä silmillä. Vanhempiensa rakastavalla katseella. Jos rakastaisimme itseämme yhtä paljon kuin vanhempamme rakastavat meitä. Se, ettei ihminen rakasta itse itseään, on niin monen ongelman ja pahoinvoinnin taustalla. Myötätunto muita ihmisiä kohtaan kumpuaa myös terveestä itsetunnosta.
Sitten muistin, ettei vanhemman rakkaus lastaan kohtaan ole itsestään selvyys vaan peräti etuoikeus, jota jokaisella ei todellakaan ole. Se on asia, jota ainakin minun on tässä maailmassa kenties vaikeinta ymmärtää. Ettei joku rakasta omaa lastaan.
Ja vaikka saisikin osakseen vanhemman rakkautta, harvinaisempaa on saada vanhemmaltaan tinkimätöntä, ehdotonta kunnioitusta ja hyväksyntää. Oman elämänsä jörndonnereita on aika paljon. Sellaisia, jotka vain päättävät olla rakastamatta ja päälle vielä syyttävät lapsia itsejään siitä, että kokevat heidän olevan jotenkin epäonnistuneita.
On vaikeaa kuvitella, että kadottaisin joskus sen katseen, jolla nyt katson omaa lastani. Hän on täydellinen, pieni ihme! Kunpa hän vain näkisi itsensä kuten minä hänet näen. Elämäni ylivoimaisesti tärkein tehtävä tästä ikuisuuteen on se, että onnistuisin näyttämään hänelle edes pienen häivähdyksen siitä, mitä äiti näkee, kun katsoo häntä.
♥
Tämä osui ja upposi juuri synnyttäneelle kahden lapsen äidille <3
<3
Kauniisti kirjoitettu <3
Kiitos, näin 6 kk vauvan äitinä en koskaan ollut kuvitellutkaan tälläistä rakkautta, niin suurta että välillä tuntuu pakahtuvan onnesta kun toinen pieni ihminen vain on siinä olemassa. Hän on rakkainta ja täydellisintä mitä tiedän ja juuri sellaisena kuin on. Ymmärrykseni ei edes riitä siihen, ettei joku tuntisi samoin. Vaikka lienee niitäkin, jotka niin tahtoisivat tuntea mutteivat kykene, saan kaiketi siis itsekin olla onnellinen siitä, että rakastan ja syvästi ja aidosti, ensinäkemältä. Erityisopettajana työskennellessä kun usein sitten ”korjaa” sitä satoa ettei asiat ole menneet näin, rakkauden kautta niin sanotusti. Kiitos kirjoituksestasi.
Kauniisti kirjoitit.
Näitä sitä välillä pohtii näiden vähän isompien lasten kanssa, jotka osaavat äidin hermon kiristää toisinaan aivan äärimmilleen, että osaanhan silti välittää heille tunteen, että oot silti maailman rakkain?
Kiitos ihanasta teksistä!
Jännä miten ensiksi tulkitsin tuon kuvan teksteineen toisin päin ja herkistyin. Johtunee varmasti omasta taustastani. Minä nimittäin olen niiden huonojen vanhempien lapsi. Ajattelin siis että vauva sanoisi äidilleen että voi kun näkisit itsesi minun silmin. Tiedän että tuo oma pieni 2-vuotiaani näkee minut ihana, kauniina, arvokkaana ja vahvana äitinä. Itse niin on usein vaikea ajatella olevansa kun oma lapsuus ja vanhemmilta tullut käytös ja palaute oli kaikkea muuta.
Omaani rakastan niin äärettömän paljon eikä mene päivääkään ilman että sen kertoisin ja näyttäisin monta kertaa.
Voi tuo on myös niin totta: äidit kokee niin usein riittämättömyyttä ja huono äiti -tunteita ihan turhaan vaikka lasten silmissä ne ihan normaalit, hyvät vanhemmat ovat täydelliset 🙂 Mietin, että usein varmasti ”huono vanhemmuus” on kierre ja tietynlainen perintökin, mutta ei se onneksi ole todellakaan mikään automaatio. Kuten olet osoittanut: vaikkei omilta vanhemmilta ole saanut ansaitsemaansa arvostusta, voi sitä saada onneksi muilta ja toimia itse toisella tavalla vanhempana <3
Minulla on sellainen tilanne, että olen todennäköisesti aina kamppaillut juuri sitä vastaan, etten näkisi itseäni kuten äitini (tai vanhempani) näkee minut. Koska hänelle ja heille olen aina ollut pettymys, viallinen, ei-riittävä. Olen monesti miettinyt, mitä sitä antaisi siitä, että olisi minua rakastavat vanhemmat – mihin kaikkeen ehkä sen turvan ja pohjan avulla pystyisikään.
Ei minulla sillä tavalla huonosti elämässä mene, mutta paljon harmittavia seikkoja omaan itseen ja elämään on siirtynyt juuri siitä faktasta, ettei ole ollut koskaan rakastettu vanhempiensa taholta. En tiedä, onko äitini koskaan katsonut minua siten kuin esimerkiksi kirjoittaja katsoo lastaan. Ehkä hän on, mutta kadottanut sen sitten joskus. Voin ainoastaan kuvitella, miltä sellainen vanhempien siirtämä rakkaus tuntuu. Sen vuoksi, että en oikeasti tiedä, miltä tuntuu olla rakastettu vanhempiensa puolesta, olen joutunut pohtimaan, että pystyisinkö rakastamaan edes omaa lastani sillä tavoin kuin tässä postauksessa kuvataan.
Todella vaikeaa edes yrittää löytää oikeita sanoja sulle tähän. Olen tosi pahoillani. Se on minusta ihan hirveä rikkomus, ettei osoita omalle lapselleen että tämä on riittävä ja täydellinen vanhemman silmissä. Vanhemmilla on aivan valtava voima ja valta ihmisen itsetuntoon. Onneksi sitä voi korjata vielä jälkikäteen, vaikka vanhemmat olisivat sitä yrittäneet rikkoa 🙁
Valitettavasti tällaisia dysfunktionaalisia perhesuhteita löytyy varmaan aika paljoltikin; olen Setan aktiivi ja usein kuulee tarinaa, että perhe-/lähipiirillä on vaikeuksia ja haluttomuutta kohdata esim. kaapista tuleminen jne. Välirikkoja tapahtuu, joka on harmillista (toisaalta, kuka haluaisi olla tekemisissä henkilöiden kanssa, vaikka perhettä, jos ymmärrystä ei ole?). Omalla kohdalla kävi myös näin, vanhemmat jäivät ns. asemalle. Harmittaahan se, ja olen ajoittain kateellinen kavereiden/ystävien perheyhteyksistä, mutta ei pitäisi verrata, koska näin minun tarinani elämässä meni. Ehkä joskus yhteyttä voi vielä yrittää vanhempiin, mutta sekin on näin aikuisiällä vastavuoroista eikä vanhempienkaan suunnalla näytä olevan halua oppia tuntemaan minua aikuisena.