Vauvavuosi jätti arvet – mikä minussa on vikana?

Kirjoitin kirjaani, että vauvavuoden vaikeuksien keskellä minun oli tärkeää tehdä itselleni ja muille selväksi, etten koskaan ryhdy samaan pyöritykseen uudelleen – eli että meille ei tulisi koskaan toista lasta. Kirjan julkaisun jälkeen minulta on kysytty monesti, olenko vielä samaa mieltä. Ajatuksiani aiheesta on vaikea pukea sanoiksi.

Juttelimme myös Annan podcastissa aiheesta. Anna kertoi vannoneensa ääneen välittömästi synnytyksensä jälkeen, ettei hän koskaan ainakaan synnyttäisi enää. Kuitenkin jo samana iltana hän oli sitä mieltä, että voisi tehdä saman vaikka heti. Kuulostaa oudolta, mutta toisaalta luulen, että näin sen tietyllä tavalla ehkä kuuluisi mennä. Ajan, jopa aivan lyhyen sellaisen, kuuluisi kullata muistot, kun kyseessä on lisääntyminen. Raskaus, synnytys ja vauva-aika voivat olla niin rajuja kokemuksia, että olisimme jo kuolleet sukupuuttoon, jos aika ei kultaisi muistoja. Siksi koen olevani hiukan kummajainen, luonnonoikku, kun minun muistojani aikakaan ei onnistu kultaamaan.

Haluaisin (haluta) toisen lapsen. Haluaisin tuplata sen rakkauden, jota tunnen lastani kohtaan. Minulla ei edelleenkään ole vauvakuumetta, mutta haaveilen ajasta joskus 20-30 vuoden päästä, jolloin minulla olisi lapsia, joiden elämää voisin seurata sivusta ja jotka tulisivat sunnuntailounaalle lapsuudenkotiinsa. Haluaisin myös, että lapsellani olisi sisarus.

Vauva-aika jätti kuitenkin arvet, joita en itsekään täysin ymmärrä. Ahdistus oli tuolloin niin syvää ja jopa fyysistä, että sen tuomat tunteet ovat seuraneet minua näihin päiviin asti. Ajatus siitä, ettei meille tulisi enää toista lasta, tuntuu surulliselta. Toisaalta ajatus toisesta raskaudesta, synnytyksestä ja vauva-ajasta tuntuu pelottavankin ahdistavalta. Ahdistus ylipäätään on kummallinen olotila – on välillä hirveän vaikeaa saada siitä kiinni. Se on kuin märkä saippua kylpyhuoneen lattialla. En esimerkiksi todellakaan tiedä, miksi kaksivuotiaan yöllinen itku saa sydämen hakkaamaan tuhatta ja sataa ja tuntuu siltä kuin tiiliskivi putoaisi rinnan päälle. Jotain tiedostamatonta siihen liittyy – lapseni ei juuri valvottanut edes vauvana, joten mitenkään tiedostaen en ole peloissani siitä, että hän herää yöllä.

Ymmärrän tietenkin täysin päätöksen yksilapsisesta perheestä, mutta omalla kohdallani näin ei täysin ole. Haluaisin toisen lapsen, mutta ajatuskin pelottaa. Pelottaa synkällä tavalla. Sillä tavalla, että sitä pelkoa on pakko kuunnella eikä niinkään kohdata sitä.

Mitä tulee lapsen saamisen, mikään ei ole koskaan varmaa. Lähtien tietysti jo siitä, saako niitä lapsia ollenkaan. Voi olla, että jos saisimme toisen lapsen, kaikki olisikin huomattavasti helpompaa ja pelkoni olisivat turhia. Voi olla, että kaikki olisi vielä tuplasti vaikeampaa. Mitään ei voi tietää varmaksi ja minulta puuttuu ripauskin sitä rempseää asennetta, joka auttaa olemaan pelkäämättä etukäteen, elämään päivän kerrallaan ja ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se sattuu eteen tulemaan. Ihailen suuresti niitä ihmisiä, jotka osaavat suhtautua elämään niin, että tulee mitä tulee, turha etukäteen murehtia. Minulla taas on murehtimisen maailmanmestaruus.

Tiedän, että äitiyteen kuuluu vaikeita tunteita ja pidän kaikkien muiden sellaisia täysin normaaleina, mutta kun katse kääntyy minuun, tunnen itseni välillä edelleen kummajaiseksi.

17 Comment

  1. Oletko käynyt pidempiaikaisessa terapiassa? Esim. psykoterapiassa? Suosittelen ehdottomasti, sillä siellä pääsisit purkamaan kunnolla ahdistuksen perimmäisiä syitä 🙂 Tuo on varmasti ristiriitainen ja vaikea tilanne sinulle. Uskon, että jokaista vanhempaa toisen (tai useamman) lapsen saaminen mietityttää ja hirvittää. Minua ainakin! Riittämättömyyden tunteet ja arjen hektisyys pelottaa.

  2. Mulla on takana traumaattinen synnytys. Se jätti kipumuiston, joka pulpahtaa esiin aina, kun näen esimerkiksi tv-ohjelman, missä on väkivaltaa. Nyt lapsi on kolme kuukautta. En ole kokenut synnytyksenjälkeistä masennusta alun sekopäisten hormonihöyryviikkojen jälkeen – mutta ne olivatkin melko raffit. Sanoisin, että fiilikset ovat nyt pitkälti samat kuin sinulla: haluaisin kokea vauva-ajan uudelleen, mutta en raskautta enkä synnytystä enkä oikeastaan sitäkään, mitä koin järkyn synnytyksen jälkeen aina siihen asti, kun vauva oli noin puolitoista kuukautta vanha.

    1. Mulla oli vähän samanlainen kokemus, siis tosi rankka kokemus ekasta synnytyksestä ja se vainosi ja aiheutti ristiriitaisia fiiliksiä. Mietin jo ekan lapsen ollessa vauva, että voi saakeli, kun joskus haluaisin lisää, mutta en oikeasti uskalla ikinä enää synnyttää. Katsoin kaikkia äitejä vauvojen kanssa, muistin kivun ja mietin, mitenköhän tuokaan pystyy edes kävelemään.
      aika ei kullannut muistoja, mutta ihan suunnitellusti sitten odotin parin vuoden päästä toista lasta ja koko raskauden ajan pelkäsin synnytystä. Kävin pelkopolilla, jossa valitettavasti ei silloin ollut oikeaa pelkopolin pitäjää paikalla, vaan kätilö, jonka epämääräinen voivottelu ja päivittely sai pelkäämään vielä enemmän. Neuvolassa kannustettu ”korvaava kokemus” tuntui uskomattomalta PASKAN JAUHAMISELTA! Olin varma, ettei trauma hälvene ollenkaan menemällä uudestaan repeämään. en kuitenkaan halunnut sektiota – täysin järjen vastaista sekin.
      Raskautta varjosti pelko ja soittelin paljon itkuisia puheluja kätilöanopilleni, joka lähinnä kuunteli ja lohdutteli ja yritti antaa konkreettisia neuvoja. synnytyksen lähestyessä aloin olla melko paniikissa. No – KAIKKI MENI HYVIN. Siis ihan tosi hyvin ja rauhallisesti ja melko kivuttomasti (jos nyt voi aatella ponnistavansa melko kivuttomasti toisen ihmisen sisältään, mutta verrattuna ekaan synnytykseen, kipu oli lievempää). Kaikki meni hallitusti, nopeasti ja hyvin.
      Ja kyllä vaan – se koko trauma ekasta synnytyksestä hävisi, se kokemus todellakin korvaantui, enkä edes enää osaa palata siihen ekan synnytyksen jälkeiseen pelkoon ja kipuihin(jotka mullakin oli yli kuukauden). En oikein edes muista niitä, tuntuu ihan yliluonnolliselta. Se kokemus korvaantui sillä paremmin sujuneella synnytyksellä ja tuntuu todella hyvältä, että niin kävi.
      Tämä ei ole mikään kehoitus, että sinne vaan uusiksi -tiedän, ettei nyt ehkä tunnu siltä. Mutta halusin kannustavasti kertoa, että voi myös mennä niin hyvin, että se trauma korjaantuu ja saa tavallaan sen asian kanssa rauhan. se on mahdollista, ei tosin itsestä kiinni ja sehän se niin perkeleellistä tässä touhussa onkin!
      Joka tapauksessa: ihanaa vauvavuotta sulle ja tsemppiä mietintöihin <3

      Ja Irenelle kiitos taas rohkeasta pohdiskelusta!

      1. Kiitos kun kerroit sun kokemuksista! Ihan perseestä, ettet saanut kunnon pelkopoliapua ja että sä jouduit myös kokemaan neuvolan p*skanjauhantaa 🙁 mutta niin, niin hienoa, että todella sait sen korvaavan kokemuksen.

        1. Jep ja siis Tampereen pelkopoli oli ilmeisesti säästösyistä vedetty alas. Tapaaminen oli jossain väliaikaisessa tilassa ja sen pitäjällä ei ollut asiaan kuuluvaa taustaa. En tiedä tämän hetkistä tilannetta, mutta toivon, että pelkääjille olisi mahdollisimman paljon apua helposti saatavilla 🙁

  3. Olet todella vahva ja rohkea Irene jakaessasi tunteesi meille muille, kiitos!

  4. Minulla oli raskausajan masennus – periaatteessa jo ensimmäiseltä kuukaudelta siihen hetkeen asti kun synnytys alkoi. Oli kuin joku olisi laskenut mustan peiton päälleni ja inhosin olla raskaana, inhosin ja häpesin mahaa, en (uskaltanut) tuntenut mitään vauvaa kohtaan, inhosin vartaloani ja ihan kaikkea raskauteen liittyvää. En käsittänyt miten ihmisillä muka voi olla suhde johonkin mahassa olevaan, enkä oikein käsitä sitä edelleenkään. Se 9kk oli elämäni kamalin aika. Sain onneksi satunnaista terapia-apua mutta ei sekään auttanut poistamaan tunnetta. Kohdallani kaikki hävisi tosiaan kun synnytys käynnistyi ja samalla koko musta peitto nostettiin päältäni eikä sitä koskaan enää laskettu takaisin. Nyt kun alan miettiä toista lasta mietin myös miten kestän mahdollisesti toisen kerran saman 9kk? Mutta sitten tiedän myös mikä on se palkinto ja ajattelen toiveikkaasti ettei toinen kerta ehkä ole yhtä haastava. Minulle ei jäänyt kaltaisiasi arpia ja uskon, että aika parantaa. Ehkä jokaisella on oma kiirastulensa äitiydessä, sinulle se oli tuo, minulla raskaus ja kolmannella joku muu. Paljon tsemppiä kuitenkin.

  5. Pelon ei saa antaa liikaa rajoittaa elämää vaan kannattaa keskittyä ihaniin ja mukaviin asioihin pelon sijaan. Muuten voi jäädä jostain ihanasta ja rakkaasta paitsi. Tyttärestäsi tulisi varmasti maailman herttaisin ja rakastavin isosisko.

  6. Mun ajatusmaailma on hieman erilainen kuin ylläolevien kommentoijien. Olen myös luopunut aiemmasta haaveesta saada lisää lapsia juuri raskaiden kokemusten vuoksi. Mutta ajattelen, että ollaan tosi onnekkaita, että meille on ylipäätään suotu jo yksi terve lapsi. En halua olla epäkiitollinen, sillä olen aivan hurjan onnellinen jo tästä yhdestä lapsesta. Olen siis koittanut keskittyä nimenomaan tyytyväisyyteen ja kiitollisuuteen sitä kohtaan mitä meillä jo on (ylipäätään elämässä) sen sijaan, että haluaisin koko ajan lisää. Tämä on tuonut mulle tietyn mielenrauhan asian suhteen ja voinkin nykyään rehellisesti sanoa päässeeni sinuiksi asian kanssa.

  7. Mut siis, toisesta lapsesta haaveilu, eihän se ole epäkiitollisuutta sitä ensimmäistä kohtaan vaan rakkautta mahdollista toista kohtaan. Hassua, rakkaus lapsiaan kohtaan on sellainen pooli, joka kasvaa – ei niinkään kakku, joka pienenee. Mut onhan se sellainen surutyö, tää äitiys. Entistä elämää kohtaan, tulevaa elämää kohtaan, joka on erilainen kuin mitä ajatteli ja tosiaan kaikkia niitä lapsia kohtaan, jotka eivät ole tarkoitettu meille. Että jos hommaisi kuusi, tai kymmenen, niin surraan sitä, että ei tule enempää. Tulipas ärsyttävän besserwissermäinen kommentti!

  8. En kirjoittanut epäkiitollisuudesta ensimmäistä lasta kohtaan, vaan elämää kohtaan ylipäätään. Yksikin terve lapsi kun on niin paljon enemmän mitä monelle muulle on suotu. Siitä sietää olla todella onnellinen ja meille se on juuri tarpeeksi, enempää en osaa enää nykyään edes toivoa 🙂

  9. Oon kyllä luullut, että se murehtimisen maailmanennätys on mulla! 🙂 Samaistuin kirjassasi tosi moneen juttuun heti ensisivuista lähtien. Omat ongelmani vauvavuodessa ja sen jälkeenkin johtuivat varmaan kontrollin puutteen menettämisestä & identtikriisistä, ja erityisesti pahasta unettomuudesta ja sen seurauksista. Edelleen tuon reilu 2.5 vuotiaan satunnaisen säännöllisten yöherätyksien seurauksena sydän hakkaa tuhatta ja sataa, ja mietin salamana miten kaikki menee kohta pieleen, eikä kukaan nuku meillä enää koskaan. Mutta silti, tässä sitä taas ollaan; viimeisillään raskaana. Fiilikset vaihtelee ilosta kauhuun, mutta ainakin nyt tiedän, että jossain vaiheessa taas helpottaa ja nukkumaankin voi oppia uudelleen (edes joten kuten). Toivottavasti osaisin nyt ottaa rennommin ja nauttia. Syyllistyn nimittäin edelleen niiden äitien onnenhehkutuksista, joilla kaikki on mennyt alusta asti ihanasti. Itse en vaan osannut nauttia esikoisen vauva-ajasta ja mietin mikä minussa on vikana. Koen myös olevani kummajainen. 🙂
    Tsemppiä tämän asian kanssa, toivon että pelkosi helpottaisivat!

  10. Samaistun tähän kirjoitukseen täysin. Olin aina ajatellut haluavani kaksi lasta lyhyellä ikäerolla. Jo rankka raskausaika sai mielen muuttumaan, kun mietin että en pystyisi mitenkään huolehtimaan siinä kunnossa toisesta pienestä lapsesta. Sitten tuli traumaattinen synnytys ja siitä toipuminen ihan fyysisesti kesti aikaa ja henkisesti on vielä niin kesken, että ahdistun raskausvatsojen näkemisestäkin. Niin se muutti ajatukset, että toinen lapsi ehkä joskus, jos unohdan nämä kokemukset. Samalla tuntuu ettei itsellä olisi oikeutta pitää kokemuksiaan niin raskaina, kun muutkin pääsevät yli raskaus- ja vauva-ajasta ja alkavat siihen uudestaan.

  11. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta suosittelisin energiahoitoa 😊 Asiaan perehtymättömänä menin energiahoitoon ensimmäisen kerran tammikuussa. Nyt on takana jo seitsemän kertaa. (Hoitojen määrä on tietenkin yksilöllinen ja ja jo yhdestä hoidosta on apua. Ja vaikkei kokisikaan/uskoisikaan jostain syystä, että hoidosta on apua, niin ei siitä haittaakaan ainakaan ole 🙂

  12. Itsellä ei ole lapsia ja ikääkin jo 32v ja oon aina kärsinyt synnytyspelosta, toki raskaana olokin pelottaa, mutta se alatiesynnytys ahdistaa ja pelottaa niin paljon, että mietin haluanko lapsia ollenkaan. Vaikka ainakin yhden lapsen haluaisin. Vauva-aika myös pelottaa, lähinnä se ettei lapsi nuku ja jos en saa nukuttua moneen yöhön kunnolla oon ihan masentunut ja ahdistunut, univelka vaikuttaa henkiseen oloon tosi paljon. Varsinkin kun oon lukenut näitä ihmisten kauhukokemuksia synnytyksistä ja vauvavuodesta, tuttavapiirissä on ollut jopa yksi nainen joka oli tyyliiin suurimman osan raskaudesta sairaslomalla oksentamisen takia ja mikään ei pysynyt sisällä, jopa sairaalahoidossa 🙁
    Tiedän että sektion voi saada jos on kova synnytyspelko (kuulemma vaatimalla kuukausitolkulla), mutta toisaalta pelottaa sekin, kun siinä on riskinsä, eikä sitä mielellään halua mahansa leikkauttaa auki turhaan. Mietin onko lasten hankkiminen edes oma juttuni, kun tältä tuntuu eikä koskaan ole ollut vauvakuumetta. Olisi kuitenkin kiva että joskus olisi oikea perhe, johon kuuluisi edes yksi lapsi, ja just joskus 20-30v päästä olisi joku kenen elämää seurata ja saada ehkä lapsenlapsiakin. Ahdistaa että jos odotan vielä, niin iän puolesta ei enää onnistu. Toisaalta uskon että iän myötä nämä pelot ehkä helpottaa ja ehkä asenne muuttuu koko lapsiasiaan. Saahan monet nykyään vielä nelikymppisinäkin lapsia.

    1. Raskautta, synnytystä ja vauva-aikaa ei musta kannata pelätä liikaa etukäteen vaan jos vaikeuksia ilmenee, tärkeintä on saada apua siinä hetkessä. Sektion saa synnytyspelkoon AINA. Oma neuvolahoitajani muistutti mua heti ekalla käynnillä, että KETÄÄN ei pakoteta synnyttämään. Jos siis kohdalle osuisi joku kammo hoitaja/lääkäri, joka ei ota synnytyspelkoa ja sektiotoivomusta tosissaan, niin sitten pitää välittömästi vaihtaa hoitajaa/lääkäriä. Leikkaus ei ole turha, jos synnytyspelko on kova!

      Tiedän monia, kenellä ei ole varsinaista vauvakuumetta, mutta yksinkertaisesti toivomus perheestä, näin oli mullakin. Jos siis haluat perheen, mutta pelot estävät, niin kannattaa käydä mahdollisuuksien mukaan puhumassa ammattilaisen kanssa. Haluisin niin osata tsempata sua oikeilla sanoilla, mutta tiedän että pelot voi olla niin voimakkaita ettei paljon tuntemattoman tsemppipuheet auta 🙁 älä ainakaan vielä stressaa ikää, yhä useammat tosiaan saa lapsia lähempänä neljääkymppiä.

      1. Kiitos vastauksesta ja kannustuksesta! 🙂 Mulla on myös samanlainen tausta kuin sulla, eli masennusta ja ahdistusta, sekä paniikkihäiriötä, nykyään ne on hallinnassa terveellisillä elintavoilla ja terapia myös auttoi aikanaan ja varmaan ikäkin, silti saattaa edelleen tulla esim. pms aikana 1-2 päivää masentunut ja ahdistunut olo. Ja tosiaan se että estrogeenit laskee synnytyksen jälkeen oli mulle ihan uutta tietoa! Se on totta että apua pitää osata hakea ajoissa ja niin varmasti tekisin kun oon oppinut jo sen verran tässä vuosien varrella tuntemaan itseäni. Helpottaa myös jonkin verran ajatus siitä että raskaus ja vauvavuosi on sen verran lyhyt aika ja niin kuin joku hyvin kommentoi jossain, että kannattaa miettiä haluaako lapsen vai vauvan, että se vauvavuosi on vaan yksi lyhyt hetki lapsen elämässä.

        Mitä alatiesynnytykseen tulee, niin vauvan koko vaikuttaa myös, vaikkei siihenkään ehkä aina pysty vaikuttamaan, vaikka söisi kuinka terveellisesti? Eli on varmasti eroa onko vauva 2,5kg (niin kuin itse olin) vai 4kg niin kuin nykyään monet vauvat. Mutta helpottava myös kuulla että sektion saa halutessaan, voisin vedota myös siihen että saatan saada ahdistus- ja paniikkikohtauksia, jos oon pitkään jumissa jossain kivuliaassa olotilassa, josta ei heti pääse pois, mikä on mun kohdalla hyvin mahdollista :/ Tsemppiä myös sulle ja toivottavasti saat vielä sen sisaruksen lapsellesi ja kaikki menee paremmin kuin ekalla kerralla! 🙂

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.