Kirje synnytyksen jälkeen ahdistuneelle itselleni

Katselin kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta sitten ottamiani kuvia vastasyntyneestä tyttärestäni. Lukuisia täsmälleen samanlaisia kuvia pienistä ryppyisistä käsistä, jotta muistaisin jokaisen uurteen ja kurtun. PIkkuisista kippuraisista jaloista, leppäkerttupeiton alta pilkottavista pikimustista menninkäisenhiuksista ja sikeästä unesta suppuun painuneesta suusta otetuista lukuisista kuvista heijastui se hätä ja epätoivo, millä häntä ja kaikkea sitä ihmeellistä hänessä yritin ikuistaa. Tallensin ja tallensin, jotta yksikään hetki ei menisi hukkaan.

Pelkistä kuvista ryöppysi samalla kaikki se pelko ja ahdistus, jota koin joka hetki hereillä ollessani. Näin etäältä katsoessa ihmettelen välillä itsekin, miten oloni oli niin pohjattoman hätääntynyt ja onneton, vaikka kaikki oli näennäisesti hyvin ja ympärillämme välittäviä läheisiä. Katsoin itse ottamaani kuvaa, jossa Jaakko pitää nukkuvaa vauvaa sylissään ja äitini pyyhkii samalla kylmällä pyyhkellä Jaakon otsaa. Muistan tuon hetken: oli tuhottoman kuuma heinäkuinen päivä ja sylissämme tuhiseva lämpöpatteri sai meidät hikoilemaan. Meillä ei ollut kerrassaan mitään hätää – mutta minä olin hätääntyneempi kuin koskaan.

Kunpa voisin puhua nyt silloiselle itselleni. Kertoa myötätuntoisesti, ettei ole mitään hätää, vaikka elämänmuutoksen lopullisuus tuntuikin sietämättömän pelottavalta. Käskisin lopettamaan suorittamisen ja rutiinien pakonomaisen noudattamisen. Sanoisin kokeneena konkarina, ettei tämä lapsen saaminen  itse asiassa ole ollenkaan niin vakavaa, kuin miltä se aluksi tuntuu. Kunpa voisin kirjoittaa itselleni kirjeen. Se menisi jotenkin näin:

Et osannut aavistaa, että se tuntuisi näin pahalta. Tuntuu, että koko elämäsi on yhtäkkiä jonkun toisen etkä osaa olla siinä uudessa elämässä. Haaveilet vanhasta elämästä, koska kaikki oli silloin niin helppoa. Mutta tässä se elämä nyt on, älä pelkää. Kaikki järjestyy ja lupaan, ettei tämä elämä tunnu enää myöhemmin vieraalta ja lapsesi kuin ulkoavaruudesta tulleelta. Myöhemmin on itse asiassa aika vaikeaa edes muistaa, millaista elämä oli ennen häntä.

 

Tiedän, että ahdistusta on mahdotonta järkeistää. Olosi on kamala ja osasyy ovat hormonit, joiden temppuilulle et voi nyt mitään. Älä kuitenkaan hetkeäkään ajattele, että olisit onneton ikuisesti. Paremmat ajat ovat lähempänä kuin arvaatkaan.

 

Ja arvaa mitä! Et todellakaan ole ainut tunteinesi, joista et rohkene vielä puhua ääneen. Kun myöhemmin uskallat kertoa niistä, ilmoittautuu kymmeniä ja taas kymmeniä, jotka kertovat tunteneensa täsmälleen samalla tavalla. Luulit, että olisit ajatuksinesi ja ahdituksinesi täysin uniikki, mutta saat vielä nähdä ja ihmetellä! Joukossa on myös ystäviäsi. Mitä jos puhuisi tunteistasi heille, sensuroimatta. Huomaisit, ettet ole mikään kummajainen. Nyt yrität hädissäsi etsiä vertaistukea anonyymeistä nettikirjoittajista, mutta kuuntele, millaisia tarinoita lähipiirilläsi on kerrottavanaan.

 

Älä muutenkaan käperry kuoreesi. Juuri nyt tuntuu siltä, ettet yksinkertaisesti kykene muuhun kuin pyörittämään arkeanne täsmälleen samanlaisena päivästä toiseen, neljän seinän sisällä. Aikataulusi noudattaminen ei kuitenkaan ole mikään hyve eikä itse asiassa tee sinulle ollenkaan hyvää. Lähde ulos, vaikka se tuntuu aluksi sietämättömältä. Riko rutiineja, niin huomaat, että elämä jatkuu ilman niitäkin. Tapaa ihmisiä ja kerro heille totuus.

 

Kaikista tärkeintä olisi, että uskaltaisit myöntää, ettet jaksa kantaa taakkaasi yksin. Nyt ei ole aika olla se reipas tyttö, joka ei luovuta. Pärjäämisestä ei saa palkintoa, päinvastoin. Katkeroidut, kun koet ettei kukaan auta, mutta pyysitkö edes? Nyt saa olla heikko ja sanoa, ettei jaksa.

 

14 Comment

  1. Näitä lukiessa aina toivon, että sä olisit mun ystävä.

    1. Tämä oli ehkä kaunein kommentti, jonka olen koskaan saanut <3

  2. Mahtava kirjoitus! Juuri tuolta minusta tuntui lapsen synnyttyä. Kiitos!

  3. Ymmärrän nämä sanat täysin. Voisi olla minun kynästäni. Onneksi kirjoitat näistä avoimesti ❤️

  4. Kyyneleet vaan valuu, kiitos tästä ❤ Meillä on yksi lapsi ja ollaan toisen lapsen toivossa hedelmöityshoidoissa. Nämä hormonit on pistäneet mun pään niin sekaisin, että välillä tuntuu etten kestä enää päivääkään. Mulla oli ensimmäisen lapsen kanssa henkisesti tosi vaikea raskaus, joten samalla sekin hirvittää että jos tulen raskaaksi, niin miten selviän siitä 9 kuukaudesta. Viimeksi vauvan syntymän jälkeen kuitenkin helpotti ja nyt olen aloittanut myös terapian, joten eiköhän sen voimalla näistä hormonihuuruista selvitä. Ja onhan meillä toki aina mahdollisuus lopettaa hoidot, mutta vielä en ole valmis kuitenkaan luovuttamaan. Ihan hullua miten paljon hormonit voi vaikuttaa mieleen, varsinkin tällaiselle herkemmälle tapaukselle. Aina välillä (tai aika usein) tuntuu siltä, että on ahdistuksiensa kanssa ihan yksin maailmassa, vaikka järjellä ajateltuna tietää, että samasta asiasta kärsii tosi monet. Mahtavaa, että näistä asioista puhutaan ääneen, kiitos tuhannesti!

  5. Ihana kirjoitus, ihanat kuvat ♡
    Tuollaisen kirjeen minäkin olisin tarvinnut esikoisemne synnyttyä.

  6. Juuri tuolta minusta tuntuu juuri nyt, 6 viikkoisen ihanan vauvan äitinä. Joka viikko vähän parempi. Kiitos, tämä helpotti niin kovin.

  7. Annikki says: Vastaa

    Ihanan koskettava ja lohduttava kirjoitus! Kiitos <3

  8. Kiitos sinulle tästä kirjoituksesta ja ennen kaikkea kiitos krjastasi. Tätä kirjoitan 2 kuukauden ikäinen esikoinen sylissäni. Luin kirjasi ahmimalla raskauden loppuvaiheessa. Sinun kirjasi sanat ja blogisi lohduttavat ja luovat toivoa kun välillä mieli on eksyksissä ja ihmeissään uuden edessä. On niin tärkeää tuntea että olen normaali kun joskus tuntuu raskaalta vaikka vauva onkin niin toivottu ja rakas. Kiitos että kirjoitat.

  9. Irene, luin kirjasi ahmimalla muutama päivä sitten. Kiitos kun kirjoitit sen! Niin moneen tunteeseen pystyin samaistumaan, mutta hieman eri syistä. Minulla oli helppo raskaus, kaikki sujui oppikirjan mukaan, ei pahoinvointia, ei raskausajan diabetesta. Käynnistetty synnytys oli kivulias (jopa epiduraalin kanssa), mutta selvisin ilman pahempia repeytymiä.
    Mutta, kaikki alkoi siitä kun imetys ei meinannut lähteä sujumaan, kotiin ei päästykään kun vauvan paino laski liikaa, vauva itki vatsakipuja monta kuukautta eikä nukkunut hyvin, kannoin lasta liinassa muutaman ensimmäisen kuukauden lähes taukoamatta, jotta hän olisi tyytyväinen. En lähtenyt kotoa yksin muualle lapsen kanssa kuin ulkoiluttamaan koiria. Tai jos silloin tällöin otin omaa aikaa, olin huolissani siitä miten mieheni jaksaa huutavaa vauvaa.
    Itkin vähintään kerran päivässä. Olin haaveillut vaunuissa nukkuvasta lapsesta samalla kun minä huolehdin koirien ulkoilusta ja saan itse raitista ilmaa ja karistan raskauskilot hyötyliikkumalla. Todellisuus oli aivan jotain muuta.
    Jo ennen kirjasi julkaisua olen kovin paljon kaunistelematta kertonut läheisilleni, myös tuoreille vanhemmille, kuinka pettynyt olin pikkuvauva-aikaan, romuttuneisiin unelmiin, raastavia tunteita herättäneeseen vauvan itkuun. Monet uskaltavat kertoa vain sen verran, että on ollut rankkaa, mutta seuraavassa hengenvedossa täytyy jo sanoa, että kaikki on kuitenkin aivan ihanaa, ettei kukaan vain epäilisi että he eivät rakastaisi lastaan.
    En enää oikein tiedä mihin pyrin tällä kommentilla 😀 Ehkä vain kiittämään siitä, että kirjoitit aiheesta, jotta muutkin uskaltavat puhua ääneen kaikenlaisista tunteistaan liittyen raskauteen ja äitiyteen.

  10. Todella kaunis kirjoitus <3 Pystyin samaistumaan joka sanaan, toki äitinä, mutta ihan toisenlaisen elämäntilanteen vuoksi, joka meidän perhettä on tällä hetkellä kohdannut. Joten nuo sinun kauniit ja rakastavat sanat sopivat varmasti moneen muuhunkin tilanteeseen, missä elämänmuutos on yllättänyt kulkijan.

  11. Nää on kyllä sydämeenkäyviä nää sun tekstit, kirjakin. Kiitos niistä! Jos joskus saat toisen lapsen, toivon, että sulle käy kuin mulle: vaikka raskausaika oli toisella ja kolmannellakin kerralla hirveä, synnytys ja vauva-aika sujuivat aivan eri lailla kuin ekalla kertaa. En olis kuunaan uskonut, että ekan kerran traumoista voi selvitä kokemalla ”saman” uudelleen. Voi hyvin! <3

  12. Luin kirjasi yhdellä ahmaisulla. Kiitos siitä, olet tehnyt erittäin tärkeän teon kirjoittaessasi sen.

    Oma esikoiseni on nyt lähes vuoden, ja olisin tarvinnut kirjasi jo vuotta aiemmin, niin osuvasti siinä kuvattiin monia minunkin silloin kokemiani tunteita. Äidiksi kasvaminen toki jatkuu edelleen monenlaisine tunteineen, mutta kohdallani alku oli kyllä uskomattoman.. no, intensiivistä aikaa. Itseltäni kului nimenomaan äitiyden ensi kuukausina valtavasti energiaa siihen, että yritin tuntea jotain muuta kuin tunsin. Olin ahdistunut ja pohdin jatkuvasti vain sitä, miten muka voin olla niin ahdistunut kuin olin. Eihän siihen ollut mitään syytä! Ristiriita ja syyllisyys olivat valtavia. Aivan kuin sinullakin kirjassasi.

    Lopulta pääsin noin kolmen kuukauden jälkeen hiljalleen asiassa eteenpäin kun aloin monien ihmisten kanssa keskusteltuani oivaltaa, ettei siinäkään ole mitään järkeä kun kyselen ympäristöltäni eri tavoin: ”Saako äiti tuntea näin?”. Tajusin vähitellen, etten voi loputtomasti kysyä ensin joltain toiselta, mitä voin tuntea tai kokea. On alettava alkaa puolustaa itseään ja oikeuttaan tuntea kaikkea sitä mitä tuntee. Ja kas, sain huomata että aika harva lopulta vaatiikaan minua tuntemaan muuta kuin tunnen, vaan suurin osa niistä peloista on vain pääni sisällä. Suurin vaatija olen minä itse. Ja siihen voin onneksi myös vaikuttaa eniten, omiin käsityksiini. Siitä on alkanut kohdallani oivallusten polku, joka on mutkainen ja kivuliaskin, mutta vie uskoakseni lopulta oikeaan suuntaan kohti terveempää äitiyttä. Kaikkine tunteineen ja tarpeineen.

    Kiitos!

    P.S. Aion suositella tätä kirjaa kaikille äideille ja raskaana oleville, ja sellaisten kanssa eläville – siis kaikille 😉

  13. Hei itku tuli täällä. Luen just kirjaasi ja se toimii mulle terapeuttina (edullisena sellaisena!). Tyttö on nyt 6 kk ja mennyt puoli vuotta niin hullun rankka, etten välillä vieläkään tiedä, miten selviän hengissä tästä vauvavuodesta. Toisin kuin teillä, meillä on ollut niin paljon itkua, että pää on meinannut hajota, lääkäreissä ravaamista, lumimyrskyssä kuus kertaa päivässä tarpomista, jumppapallon päällä pomppimista 7 h päivässä parin kuukauden ajan…huh. En olis tähän ryhtynyt jos oisin tiennyt mitä on luvassa! Mutta silti, mun tyttö. <3

Vastaa

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.