Herkän on pakko siivota ihmisiä elämästään

Törmäsin tänään Kodin Kuvalehden toimituspäällikkö Mari Markkasen kirjoitukseen Ikävien ihmisten siivoaminen elämästä on trendikästä – mutta onko hylkääminen ihan oikein? Markkanen kuvailee trendiä, jossa jengi heivaa ihmisiä ympäriltään, jos nämä eivät miellytä tarpeeksi itseä.

Raivaussiivoaminen vaikuttaa isolta trendiltä jo ihmissuhteissakin. Olemmeko alkaneet ajatella, että elämän pitää olla leppoisaa puistopiknikkiä samanmielisten seurassa?

Tuntuu ehkä vähän, että kirjoituksessa ylenkatsottaisiin ihmisiä, jotka jonkin trendin tai melkein huvin vuoksi hylkäävät läheisiä ihmisiä. On kieltämättä tietyllä tavalla muodikasta sanoa välttelevänsä ihmisiä, joiden seurassa on huono olla. Mutta minusta se on ainoa oikea tapa, oli se sitten trendi tai ei.

Kirjoituksesta nousi toki esiin tärkeitä ajatuksia:

Jos toinen onkin ikävä, koska on uupunut, eksynyt, jumissa, elämäänsä tyytymätön tai muuten itsetunto kolhuilla? Näenkö ja kuulenko hänet oikeasti vai keskitynkö vain omiin fiiliksiini ja viboihini? Voisinko loukattunakin tulla vähäsen vastaan, sietää epämukavuutta, yrittää ymmärtää, kenties jopa tehdä jotain toisen hyväksi?

Totta kai pitää tulla vastaan, ymmärtää vaikeita elämäntilanteita ja kuulostella, onko ikävien sanojen taustalla vaikka mielenterveysongelmia tai uupumusta. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että ihmistensiivoustrendissä olisi kyse siitä, että välejä pannaan armotta poikki pikkuriitojen jälkimainingeissa. Uskon nimittäin, että trendi, jos sitä siis sellaiseksi voi kutsua, juontaa juurensa pikemminkin siihen, että (erityis)herkkyyteen on alettu kiinnittää huomiota kuin siihen, että eräästä japanilaisesta siivouskirjasta tuli hitti.

Kirjoitus kolahti, koska olen erittäin herkkänä ihmisenä joutunut pohtimaan aihetta monesti. Minä en suostu tuhlaamaan aikaani ja jaksamistani ikäviin ihmisiin. Olen sinä erittäin herkkänä ihmisenä myös huomannut, etteivät vähemmän herkät ihmiset ymmärrä välttämättä ollenkaan, millaisten ajatusten kanssa me herkkikset painimme joka päivä. Tämä kahtiajako on läsnä elämässäni joka päivä, sillä mieheni kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät todellakaan vähästä hätkähdä. Hänen on lähestulkoon mahdotonta ymmärtää sitä, että saatan jäädä märehtimään yhtä ikävää lausahdusta päiväkausiksi. Ne vähemmän herkkikset ihmiset siis ehkä kysyvätkin, miksi jotain siivousta pitää edes tehdä. Me herkkikset taas tiedämme, mitä seuraa, jos päästää ilkeät sanat ja teot jatkuvasti elämäänsä.

Niinpä minun on yksinkertaisesti pakko tehdä tätä ihmissiivousta. Kyse ei todellakaan ole siitä, että kuulostelisin jatkuvasti vain ”omia fiiliksiäni ja vibojani”. Vaan siitä, että ihan tavallinen arkipäivä kuormittaa yleensä aivan tarpeeksi, jotta jaksaisin edes ajatella paskan niskaan vastaanottamista tutuilta tai lähipiiriltä. Sitä kuitenkin elää aika paljon toisille koko ajan, kuitenkin – miksei tässä kohdin siis ajattelisi omia voimavarojaan? Markkanen kirjoittaa, että elämään kuuluu hankaliakin tyyppejä. No niin toden totta kuuluukin. Miksi siis ei valitsisi, jos se on mahdollista? Joidenkin ilkimysten kanssa kun joutuu pakostikin operoimaan.

Sitäpaitsi Markkasen kirjoitus on minusta semisti optimistinen, mitä ihmisiin tulee. Vaikuttaa siltä, että ihmisen inhottavan käyttäytymisen taustalla olisi aina jokin rankka elämäntilanne tai sairaus. Tiedän, että saatan olla toisinaan tarpeettomankin kova: siivoukseni kohteeksi joutuneet ihmiset eivät hevillä pääse takaisin suosiooni. Olen kuitenkin huomannut, että jotkut vain päättävät kohdella toisia samalla (huonolla) tavalla vuodesta toiseen. Jos toinen ihminen ahdistaa, itkettää ja kuormittaa liian usein, en näe kerrassaan mitään syytä, miksi pitäisi yrittää.

Millaisia kokemuksia teillä on ikävien ihmisten siivoamisesta veks omasta elämästä?

KUVA UNSPLASH.COM

4 Comment

  1. Nimetön says: Vastaa

    Hieno kirjoitus!

    Olen lukenut tuon saman Markkasen tekstin monta kertaa ja miettinyt, että olenko oikeasti ihan helvetin paska ihminen, kun on muutamat siivoukset ja yksi kipeämpi sellainen pitänyt viime vuosien aikana tehdä.

    Mutta mä yritin ymmärtää, olla tietyllä tapaa ”varpasillani”, otin hieman etäisyyttä, toin ilmi etten jaksa mustasukkasuutta ja vainoharhasuutta ja silti sama meno jatkui. Vuosia.

    Olkoonkin taustalla vaikeat ajat elämässä/uupumus/masennus ja kaikkea, mutta mie en koe hyvää ystävyyttä sellaiseksi, että olisin jotenkin tilivelvollinen toiselle tai joutuisin hirveästi perustelemaan, miksi perheemme elämässä tehdään jotkut asiat kuten tehdään.

  2. Tunnistan ja tunnustan, että vaikka muuten en siivousta juuri harrasta niin ihmissuhteissa olen tätä tehnyt. Ja minusta se on myös vain ja ainoastaan oikein! Esim töissä saa jo ihan tarpeeksi sietää niitä hankaliakin tyyppejä, joten kallista vapaa-aikaa en niihin enää todellakaan tuhlaa.

  3. Minusta ystävyydestä puhutaan jotenkin liian pyhästi ajatuksella, että kumppaneista voi erota, mutta tosiystävät pysyvät. En allekirjoita tätä. Jos kumppanista voi erota, yhtälailla ystävästäkin voi. Tokihan se saattaa olla hyvinkin murheellista ja ikävää – onhan kyseessä ero(aminen). Yritin räpiköidä 7 vuotta epäonnisessa kaverisuhteessa, mutta kun kerta toisensa jälkeen homma oli vaikeaa ja dynamiikka junnasi, päädyin eroamaan ystävästäni. En vain jaksanut enää seuraamme; meitä, häntä ja itseäni suhteessa. Ainoa asia, joka enää harmittaa (aikaa kulunut n. 2 vuotta tästä tapahtumasta), on tyyli, jolla tiemme erosivat, mutta ajassa ei pääse taaksepäin. Suhteen loppu jäi ilmaan. Ainakin näillä näkymin en halua häneen olla yhteydessä eikä hän minuun. Ajattelen, että jos seurustelusuhteen kuuluu olla consent, niin samalla tavalla suhteen frendiinkin kuuluu olla suostumuksellinen. Aina voi sanoa ”ei kiitos”. Tottakai sitten se tapa, miten sen sanoo, vaikuttaa paljon.

  4. Hyvinvoinnin takia says: Vastaa

    Olen itse siivonnut viimisen kolmen vuoden aikana ihmissuhteita ja poistunut someryhmistä joissa olimme yhdessä. Itse vuosia olen koittanut ymmärtää ja kestää näiden ihmisten sanoja ja käytöstä ja itse koittaa olla se fiksu suodattaja. Sain lopulta paniikkikohtauksia ja ahdistuin. Pakko oli tehdä jotain. Siivosin nämä (pääasiassa sukulaiset,sisarukset) pois,kävin terapeutilla puhumassa ja nyt vuoden olen voinut hyvin. En kaipaa edes niitä menneitä ja elämässä on tällä hetkellä todelliset ihmiset mukana joiden kanssa viihdyn. Kyllä,toisten mielestä olen julma mutta oma hyvinvointi vaati tämän.

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.