Lapsen saanut saa surra entisen elämän menettämistä

Kehuin teille aiemmin Netflixin The Letdown -sarjaa. Kyseessä on siis ensimmäisen lapsen saaneen pariskunnan elämää hauskalla ja varsin realistisella tavalla kuvaava sarja. Ensimmäisessä jaksossa oli kohtaus, joka sai kyyneleet kihoamaan silmiin, vaikka sarja onkin pääosin komediallinen. Siinä päähenkilö Audrey on palaamassa pipariksi menneistä bileistä kotiin bussilla vauvansa kanssa. Hänen piti päästä viettämään ystävänsä syntymäpäiväjuhlia ilman vauvaa, mutta yllättäen mies lähtikin työreissulle eikä hänen oma äitinsä halunnut auttaa lapsenhoidossa. Hän ei pystynyt jättämään vauvaansa tuntemattomalle, palkatulle lastenhoitajalle. Niinpä hän otti vauvan mukaan juhliin, eikä itkevää vauvaa otettu kovin hyvin vastaan juhlissa. Audrey lähti ajoissa kotiin ja purskahti itkuun bussissa.

Sarja on todella taiten tehty: se onnistuu välittämään ne äitiyden todelliset tunteet kauniisti – olematta inhorealistisen masentava. Näin bussissa itkevässä Audreyssa vahvasti itseni lapseni vauva-aikana. Minäkin itkin sitä, että elämäni oli muuttunut ja vapauteni oli tiessään. Tuossa sarjan bussikohtauksessa minua itketti tapa, jolla Audrey katsoi vauvaansa itkun keskeltäkin. Rakkaudella. Sillä ei se suru entisen elämän menettämisestä ja vapauden loppumisesta vie pois rakkautta omaa lasta kohtaan.

Kirjoitin kirjaanikin aiheesta – siitä, että lapsen saamisen ei tarvitse olla vain iloa uudesta. Se saa olla myös surua vanhan menettämisestä. Miksi sitten teit lapsen, kysyvät ymmärtämättömät. Juttelimme aiheesta pian julkaistavassa podcastissa Katja Lahden kanssa ja hänkin innostui kirjoittamaan aiheesta blogiinsa. Lapsiarjen nurjista puolista on saatava puhua ilman disclaimereita.

Seuraava teksti kirjastani Hullu kuin äidiksi tullut:

Ymmärsin lopulta itseäni koko ajan paremmin. Masennuin menetyksestä, kuten moni muukin. Menetykseni kohde olin entinen minäni, vapaa ja verrattain huoleton, fyysisesti ehjä nainen. Minulla oli lupa surra sitä menetystä.

Se että suree kaikkea saamaansa, minkä halusikin ja mitä monet eivät suuristakaan ponnistuksista huolimatta saa, aiheuttaa ristiriitaisia tunteita ja huonoa omatuntoa, mutta sureminen on silti oikeutettua. Minä tarvitsin suruajan, sillä menetin entisen elämäni lopullisesti. Tavallaan halusinkin menettää sen, halusinhan tulla äidiksi. Oikeastaan tiesin, että menettäisin asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Tarvitsin silti aikaa tajutakseni, mitä kaikkea olin menettänyt ja mitä kaikkea olin saanut tilalle.

Elämänmuutos oli järisyttävämpi kuin kukaan osaisi varoittaa etukäteen tulevaa äitiä. Kunpa äitiydessä koetuista menetyksistä puhuttaisiin enemmän ja niiden kohtaamiseen kannustettaisiin. Äitiys ei ole vain saamista vaan myös monesta asiasta luopumista. Se on perustavaa laatua olevaa luopumista. Elina Reenkola kirjoittaa kirjassaan Äidin valta ja voima (2012) juuri tästä aiheesta: uusi äiti voi kokea jäävänsä syrjään opinnoissa tai työelämässä ja traumaattisessa synnytyksessä menettävänsä terveytensä. Äidiksi tuleminen voi tarkoittaa jollekin seksuaalisen viehätysvoiman menettämistä. Puhumattakaan vapauden menettämisestä.

Olen itsekäs, haluan olla välillä vapaa vastuusta, huolista ja peloista. Haluan helppoa elämää, edes hetkeksi toisinaan. Olen laiska, heikko ja väsynyt. Vaikeinta ei ollut näiden tunteiden käsittely vaan sen hyväksyminen, että ne olivat aivan normaaleja tunteita, joita muutkin kokevat. Yleisiä, vaarattomia, ohimeneviä ja sallittuja. Äidit kipuilevat jatkuvasti ajatuksiensa kanssa, koska ne tuntuvat monesti niin kielletyiltä. Saako näin edes ajatella, he kysyvät. Samalla he uskovat, ettei kukaan varmasti ajattele samalla tavalla.

Moni uskoo, että kaikki muut äidit haistelevat vauvansa päätä pehmeän hattaraisessa vauvakuplassaan ja kiittää luojaansa jokainen hetki, että on saanut jotain niin uskomattoman kallisarvoista elämäänsä. Joku ehkä on tällainen onnekas äiti, mutta usko, meitä on toisenlaisiakin äitiä. Meitä, jotka punaisen viivan piirryttyä pissaiseen tikkuun ajattelevat, etten minä sittenkään tätä halunnut. Ainakin hetkellisesti. Meitä, jotka raskauden tuskissaan ajattelevat, että jos vain olisin tiennyt, että tämä on näin kauheaa, en taatusti olisi alkanut tähän. Ja kuukausia kestäneen nukkumattomuuden keskellä pelkäävät tehneensä elämänsä suurimman virheen. Ne ajatukset ovat sallittuja! Ne eivät vie omaa lasta pois tai tee hänestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän rakasta. Näistä ajatuksista ei kannata kertoa lapsettomuuden kanssa kamppaileville mutta niitä saa ajatella. Vaikka olisi itsekin kamppaillut lapsettomuuden kanssa.

Vaikeinta on sallia itselleen rumia ajatuksia, sietää ristiriitaa ja riittämättömyyttä. Mutta se on onnen edellytys – että sallii.

Kaikki muut paitsi ylitsevuotavan rakkauden tunteet tuntuvat äidistä usein vääriltä, häpeällisiltä ja kielletyiltä. Niitä ei osaa sivuuttaa samaan tapaan kuin vastaavanlaisia kurjia tunteita muissa elämäntilanteissa. Niihin saattaa jäädä rypemään siksikin, että ne tuntuvat niin kertakaikkisen vääriltä ja käsittämättömiltä, varsinkin jos odotukset vauva-ajan tunne-elämästä ovat olleet tyystin toisenlaiset.

Äiti tarvitsisi rinnalleen jonkun, joka lupaa, etteivät hänen kielletyiksi kokemansa tunteet olekaan kiellettyjä.

3 Comment

  1. Nipsuuh says: Vastaa

    Istun aamupalalla sylissäni 4 kk esikoinen, ja tuli itku. Viimeisen viikon ajan kaikki muut ovat hehkuttaneet kesän tuloa, mutta itseä melkein harmittaa se. Kylmällä oli kivaa möllöttää pojan kanssa sisällä, nyt aurinko vain muistuttaa, että tämä kesä on erilainen, eikä vielä tietoa kuinka siitä nauttisi vauvan kanssa.
    Ja viime aikoina on tullut suttua myös sitä, miten 9 vuotta kestänyt parisuhde on ihan pohjalla, vaikka vahva perusta olikin, ja vauva toivottu, mutta vielä on opettelua uuden elämän kanssa, kun mikään ei ole kuin ennen.
    Vauvakerhoissa kyllä jaetaan valvottuja öitä ja väsymystä, mutta silti tällaisista toisella tavalla vaikeista asioista vaietaan…

  2. Viisaita sanoja! Itsekin koin huonoa omaatuntoa siitä, että ahdistuin lapsen saatuani vapauden menetyksestä, pallosta jalasta. Tuntui, ettei niistä fiiliksistä voinut puhua oikein muille kuin miehelle, etenkin kun meillä oli vuosien lapsettomuus takana ja lapsi oli erittäin toivottu. Silti. Ei ne tunteet rakkautta häneen vähentäneet.

  3. Kiitos taas, Irene! Kirjoitin aiheesta inspiroituneena myös omaan blogiin. Tsekkaa, jos ehdit 🙂 http://www.lily.fi/blogit/vauvanrakennustyomaa/rip-vanha-elamani

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.