Lapsen tunteiden sanoittamisen vaikeus

Luin hiljattain Iinan postauksen lapsen tunteiden sanoittamisen tärkeydestä ja tunsin piston sydämessäni. Jokainen vähänkin nykykasvatuksen sanastosta perillä oleva tietää, mistä on kysymys. Lapsella on kauheasti kaikkia tunteita, muttei hän oikein tiedä, mitä ne tarkoittavat ja miten niiden kanssa oikein pitäisi olla. Tässä vanhemman pitäisi olla apuna ja kokeneempana kertoa, mitä mikäkin tunne tarkoittaa: miksi on sellainen olo kun on.  Olla tunteiden tulkki käsitteen varsinaisessa merkityksessä. Opettaa tunnetaitoja. Se on hirveän tärkeää ihan maalaisjärjellä ajateltunakin. Tunteiden tunnistaminen ja hallitseminen on välillä vaikeaa aikuisenakin. Tunteet vaikuttavat kaikkeen elämässä. On tärkeää, että terveelle tunne-elämälle luodaan pohja jo varhain.

Olen koko ajan tiedostanut, että tunteita tosiaan pitäisi sanoittaa, mutta olen kokenut sen toisinaan vähän vaikeaksi. Tällä hetkellä uhmakas pian kolmevuotias ryöpsähtelee tunteineen niin voimakkaasti, että olen itsekin toisinaan sormi suussa. En kertakaikkiaan tiedä, miten selittää hänen kaikkia tunteitaan. Kun en ymmärrä niitä aina itsekään. Onneksi suurin osa tunteista on kuitenkin helppo selittää, vaikka niiden voimakkuus olisikin ”ylimitoitettua” noin aikuisen näkökulmasta. Mutta toiset tunnereaktiot jäävät aivan mysteereiksi. Arvatkaapa vain, millaisia huonoista huonoin äiti -fiiliksiä oma ymmärtämättömyyteni aiheuttaa. Välillä tekisi vain mieli kysyä, että mikä ihme sulla nyt on. Tosi rakentavaa. Ollapa Iina, joka löytää ihmislapsen raivostakin positiivista:

Lapsen primitiiviset tunteet ovat voimakkuudessaan hienoja, ja niin aitoja. Jotta kuitenkin jossain vaiheessa lapsuutta päästään siihen, että lapsi ei enää heittäydy spagetiksi ja karju kurkku suorana esimerkiksi joutuessaan tulemaan ulkoa sisälle (vaan ymmärtää, että vaikka nyt harmittaa niin sisälle on mentävä, mutta ulos voi tulla toisena päivänä uudelleen), on tärkeää alkaa sanoittaa lapsen tunteita aina, kun niitä tulee, ihan jo alusta asti.

Kerroinkin teille ennen kuin sain oman lapsen, etten varsinaisesti pitänyt lapsista. En vain osannut olla niiden kanssa. Edelleen tuntuu, että lapsen mielenmaiseman ymmärtäminen on jotenkin sisäsyntyistä. Toiset osaavat luonnostaan olla lapsien kanssa – toiset ovat tällaisiä kuin minä. Me, jotka emme osaa, emme ehkä ymmärrä omiammekaan niin hyvin. Olen mielestäni hyvin toisen ihmisen asemaan asettumaan kykenevä, empaattinen ihminen. Mutta kun kyse on lapsesta, olenkin aivan pöljä.

Iina muistuttaa postauksessaan, että myös ilon ja onnen tunteita on hyvä muistaa sanoittaa. Se onkin paljon helpompaa – täytyy vain muistaa tehdä sitä.

Olisi kiva kuulla teidän mielteitä aiheesta! Miten selviydytte tilanteista, joissa lapsen tunteet menevät yli ymmärryksen? Vai tapahtuuko tätä edes muille kuin minulle!?

3 Comment

  1. Lapsen tunteiden sanoittamista on saanut tehdä paljon.Lapsemme oppi puhumaan vajaa 2 vuotiaana ja kunnolla puhe ryöpsähti päälle puoli vuotta myöhemmin.Paljon on siis ollut haasteita kun toinen ei osaa ilmaista itseään sanoin.Elekieli on auttanut paljon.Nyt kun lapsi on vajaa 5 vuotias ja kirinyt ikätoverinsa kiinni puhumisessa tunteiden ilmaisu on helpompaa ja vanhempanakin tuntuu että nyt vihdoin eletään vähän seesteisempää aikaa.Toki tunteet vaihtelevat mutta ne on helpompi käsitellä kun lapsi osaa itse kertoa tunteistaan sanoin.Ennen äidiksi tuloa en ollut lapsirakas vaikka moni luuli niin.Pidän kyllä paljon lähipiirin lapsista mutta nyt tuntuu että haluamme nauttia yhden lapsen kanssa hieman jo tasaisemmasta arjesta.Ehkä meille suodaan lisää lapsia vielä mutta se ei ole aktiivisesti mielessä.Juuri nyt on hyvä näin.

  2. Toisista lapsista pidän, toisista en. Ja tämä varmaan nimenomaan liittyy siihen, minkälaista lasta ymmärrän, hehän ovat kaikki yksilöitä. Jännittää, minkälainen omasta esikoisestamme tulee, kun hän on vasta himpun päälle vuoden, eli persoonallisuudesta ollaan nähty lopulta vasta pikkuvilaus. Miten osaan toimia lapsen kanssa, jos hän onkin aivan erilainen kuin itselapsena olin? Esim hyvin arka tai perinteisen ”tyttömäinen” lapsi tulisi varmasti olemaan pieni kriisi itselleni, vaikka kovasti yritänkin olla asettamatta odotuksia häntä kohtaan ja tietysti rakastan joka tapauksessa.

  3. Kyllä on haasteita. Pyrin selittämään lapsille milloin mitäkin asioita ja tarvittaessa niitä tunteitakin.

    ”Sinuu kiukuttaa, ku oot väsyny”
    ”Kyl se tuntuu pahalta, kun pikkuveikka hajotti sen leluauton”.

    On vain välillä todella vaikeaa, kun itse on ollut niin väsynyt ja hukassa oman itsensä kanssa.

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.