Kaupunki on lapsiperheen paikka

Olen usein puhunut siitä, kuinka koen tällä hetkellä kaupungissa asumisen ja ydinkeskustan läheisyyden tärkeäksi ja itselleni sopivaksi. Ajauduin kahdeksan vuotta sitten kauemmas kaupungista ja aloin uskotella itselleni, että haluan asua niin.

Nyt kantakaupungin läheisyydessä tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään. Rakastan sitä, että ympärilläni on koko ajan ihmisiä ja palveluita, voin kävellä joka paikkaan ja voimme tehdä lapsen kanssa kaikenlaista todella ex tempore.

Oma lapsuuteni oli hyvin erilainen kuin lapseni tulee olemaan. Asuin jättimäisessä maalaistalossa, jonka ulko-ovi oli tuskin lukossa öisin. Elli asuu kahdessa eri kerrostaloasunnossa. Me kirmasimme lapsena keskenämme metsissä rakentamassa milloin mitäkin majaa. Lapseni ei voi lähteä yksin ulos aivan niin aikaisin kuin itse lähdin. Olen silti onnellinen kaupungissa ja uskon, että lapsenikin on.

Yhtenä lämpimänä syksyisenä päivänä juttelimme kavereiden kanssa leikkipuistossa, että mikähän tässä kaupunkiasumisessa muka on vikana? Miksi pitäisi sännätä suin päin periferiaan välittömästi, kun raskaustesti näyttää plussaa? Lapsemme ovat maailman ihanimmassa päiväkodissa ja se kalliolainen leikkipuistomme aina täynnä ihmisiä ja leikkikavereita.

Ymmärrän tietenkin niitä, kenelle kaupunkiasuminen on nimenomaan välivaihe ja oikeasti odotetaan muuttoa väljemmille vesille, suurempiin neliöihin ja omille pihoille. Mutta uskon, että joillekin (kuten itselleni) se kaupungista muutto voi olla ajattelematon virhe. Asia joka ikään kuin kuuluu tehdä, joka määrätään jostain ylhäältä: lapsen ei ole hyvä varttua kaupungissa, kyllä pitää olla oma piha, jossa lapset voivat leikkiä, pitää olla turvallisen väljät kadut koulumatkoille. 

Monelle esikaupunkiin tai ihan muualle muutto voi tietysti olla myös esimerkiksi taloudellisen pakon sanelemaa. Emme mekään olisi voineet aikoinaan ostaa yhtään neljääkymmentä neliötä suurempaa asuntoa kantakaupungin liepeiltä. Toisaalta ei ole mitenkään ihmeellistä, että perheet elävät hyvinkin pienissä neliöissä. Kun ei hamstraa, niin mahtuu pienempäänkin ja kaupungissa elämä levittäytyy helposti oman kodin seinien ulkopuolelle. Yksi hyvä esimerkki on Parosen perhe, josta kirjoitin viime vuonna jutun: he asuvat onnellisina 60 neliössä vaikka lapsia on peräti kolme.

Jos voisin kääntää kelloja ja tehdä toisenlaisia ratkaisuja (olettaen, että perheen silloinen toinenkin osapuoli niihin suostuisi), en kuitenkaan vaatisi niin paljon neliöitä tai pihaa grilleineen, vaan parempaa sijaintia. Sellaista sijaintia, ettei ystävien tapaamiseen ja kaupungilla kiertelyyn olisi yhtä suurta kynnystä.

En voi olla miettimättä, kuinka erilaista lapseni vauva-aika minulle olisi ollut, jos en olisi kokenut olevani niin kaukana kaikesta. Se kokemus oli ehkä vain päänsisäinen kokemus eikä todellisuutta ollenkaan, mutta uskon silti, että toisenlainen asuinpaikka olisi tehnyt vauvavuodesta minulle helpomman. Vauva-ajan kodistamme oli 50 minuutin matka keskustaan ja se oli liikaa, jotta olisin lähtenyt. Koin monesti olevani kodin vanki.

Missä te kasvatatte mieluiten lapsenne?

5 Comment

  1. Meiltä kävelee Jyväskylän keskustaan kymmenessä minuutissa, bussilla keskusta on kahden pysäkinvälin päässä. Mies on kotoisin maalta, mutta ikinä emme edes miettineet, että muuttaisimme täältä lasten syntymän jälkeen kauemmas lähiöön tai edes omakotitaloon. Ensimmäiset kahdeksan vuotta asuttiin lasten kanssa 58 neliön kolmiossa, kunnes useamman vuoden kyttäilyn jälkeen löysimme ja viime keväänä ostimme tämän 105 neliön 5h+k-kerrostalokodin. Meidän takapiha on aina ollut lähipuisto, johon kävelee parissa minuutissa ja lähellä ovat niin harrastukset kuin lasten kaveritkin. Nautin myös siitä, että keskustaan on lyhyt matka eikä se arkenakaan ole mikään projekti.

    Itse olen asunut koko elämäni kerrostalossa, joten en edes osaa kaipaa muuta. Ja miehen puolelta meidän pojilla on kuitenkin se maalaismummola, jossa saa juosta pitkin peltoja ihan vapaasti.

  2. Valintani on ehdottomasti maaseutu. Me asutaan pienissä neliössä (60m2 6hlö) täysin tyytyväisinä. ( https://www.tiamustajarvi.fi/2019/11/suurperhe-pienessa-asunnossa.html?m=1) ehkä joskus rakennamme lisää tilaa, mutta nyt on hyvä näin. Tärkeää itselle on myös pieni velka, joka mahdollistaa tekemisen. Ensimmäinen vauvavuosi oli rankka, koska vuokrakodissa ei ollut mahdollisuutta elää oman näköistä elämää.
    Mua ahdistaisi, jos olisi ihmisiä lähellä. Kerran oli lähellä ettei muutettu taajamaan ja mä ajattelin miten käyn edes lenkillä kun siellä voi olla muitakin 😅. Olen sosiaalinen, jos saan vastapainoksi olla omissa oloissani.

    Jokainen omalla tyylillään ❤️

  3. Asun melkein Helsingin kantakaupungissa enkä todellakaan muuttaisi täältä lapsen kanssa mihinkään esikaupunkialueille. Tiedän tosi monia yksinäisiä äitejä, jotka asuvat kaukana kaikesta.
    Ajatus itsestäni jossain suuressa omakotitalossa yksin vauvan kanssa on aika kamala.

  4. Itse olen lapsena aina asunut omakotitalossa lähellä keskustaa (tämä ollut ratkaisu sekä Suomessa ja ulkomailla asuessa). Oli kyllä aika toimiva ratkaisu, omaa rauhaa, mutta ei kuitenkaan mitenkään eristyksissä. Teineinä pääsimme helposti kulkemaan joka paikkaan.
    Sukulaisemme asuivat kauan ihanassa pienessä kylässä/lähiössä noin 20 minsan junamatkan päästä Manhattanilta. Juna-asemalle käveli viidessä minuutissa ja nopeasti pääsi ihanalta vehreältä omakotialueelta Manhattanin sykkeeseen. Oli kyllä aivan mahtavaa lapsiperheelle, sitä kyllä jaksoimme aina ihastella ja toitotella 😀

  5. Olen ikäni asunut kaupungissa, enkä siten muusta tiedä mitään. Jo lapsena rakastin ihmisvilinää, valoja, sateisia katuja, rautatieasemia ja kaupunkielämää, mitä rakastan vieläkin. Kivijalkaliikkeet, kahvilat, elokuvat, baarit ja ratikat, ne ovat keskustan sokeri ja suola, mitä ilman en voisi elää.
    Maalla viihdyn päivän kaksi ja pian takaisin kaupunkiin.

Vastaa

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.