Tietoa mainostajalle ›

Mutta kuka hoitaisi äitiä?

Vauva oli niin ihmeellinen. Hän oli juuri sellainen kuin olin haaveillut. Mustatukkainen pieni menninkäinen, niin kaunis, että itkin häntä katsellessani. Samalla tunsin lohdutonta surua siitä, mitä synnytys oli tehnyt keholleni. Se oli repinyt minut riekaleiksi tavanomaista pahemmin, perusteellisemmin kuin suurimman osan synnyttäneistä äideistä. Se oli tehnyt sen, mitä olin pelännyt hirvittävästi koko ajan.

Tulenko koskaan ehjäksi, teki mieleni kysyä mutten rohjennut. En uskaltanut kysyä: tuleeko minusta kuin seniili vanhus, joka ei pysty kontrolloimaan ruumiintoimintojaan? En uskaltanut kysyä, koska pelkäsin vastausta. Se olisi kenties voinut olla pahimmassa tapauksessa, että kyllä. En halunnut kuulla ympäripyöreää vastausta, kuinka useimmiten naisen ihmeellinen ja synnytykseen luotu keho toipuu entiselleen. Enkä varsinkaan pää pahoittelevasti kallellaan lausuttua toteamusta, kuinka joillekin jää pysyviä vaurioita synnytyksestä.

Kuinka kauan kestää, ennen kuin keho palautuu synnytyksestä? googlasin. Minulla meni toipumiseen noin kolme viikkoa, kunnes tunsin, että kaikki on omalla paikallaan, joku vastasi. Pissasin housuuni vielä kahden vuoden päästä, kertoi toinen. En koskaan täysin palautunut synnytyksestä, myönsi kolmas. Olin kauhuissani: voisiko mennä vuosia, ennen kuin saisin oman kehoni takaisin? Jäisinkö jollakin tavalla rikkinäiseksi? Ajatus kylmäsi.

 

Juttelin hiljattain kavereideni kanssa siitä, kuinka synnytyssairaalassa saattaa välillä tuntua siltä, että kukaan ei kerro mitään. Itse synnäriltä lähdettyäni koin, että sain hyvää hoivaa, mutta kun pohdin asiaa tarkemmin, tajusin etten ehkä saanutkaan. Ainakaan sellaista, joka olisi voinut pelastaa niiltä kammottavan pelottavilta tunteilta vauvan ensikuukausina. Kun ajattelen asiaa nyt, tajuan ettei minusta ehkä niinkään enää välitetty. Kaiken keskiössä oli luonnollisesti vauva, mutta olen silti sitä mieltä, että etenkin synnytysmasennukseen taipuvainen äiti pitäisi ottaa tarkkaan syyniin jo synnärillä. Jos hänen papereissaan lukee: pelkosynnyttäjä, pelkää eniten repeämiä, taipumus masennukseen ja hoitokertomuksessaan, että sai pahoja repeämiä, voisi ehkä olettaa, että edes joku tajuaisi, että tässä on nyt tosi kyseessä.

Sain minäkin tietysti lyhyen konsultaation fysioterapeutilta, mutta oma kokemukseni on, että äidin henkisestä tilasta viisveisataan synnärillä. Toisaalta fyysisestäkin. Kukaan ei esimerkiksi kertonut minulle synnäriltä lähtiessämme, kuinka hoitaa täyteen tikattua alapäätä. Neuvot sain lopulta saman kokeneelta ystävältä (öljyä, öljyä, öljyä!).

Eräs tuttavani kertoi, että Ranskassa äitien pimppa-asiat ja parisuhteen tila ovat keskiössä sikäläisessä neuvolassa. Äitien lantiopohjajumpat kustantaa kuulemma valtio ja neuvolassa varmistetaan, että tuoreet vanhemmat tajuavat pitää huolta parisuhteestaan. Samalla sitten vähän kurkataan, että ne vauvatkin ovat suht ok.

Toisaalta tuo kukaan ei kerro mitään -asia saattaa koskea myös vauvoja. Vastasyntyneillä voi olla vaikka ja mitä ongelmaa: alhaisia sokeriarvoja, sinisyyttä, keltaisuutta, sivuääniä sydämissä, you name it. Ammatilaisille nämä ovat arkipäivää ja se, miltä nämä kaikki uudenlaiset ongelmat saattavat kuulostaa hätääntyneiden uusien vanhempien korvissa, voi olla kokeneelle ammattilaiselle tosi hämärtynyt.

Siksi toivoisin, että synnytyksen ja muutenkin terveydenhuollon ammattilaiset ymmärtäisivät: me ei tiedetä mitään! Meillä on todennäköisesti ensimmäistä kertaa pimppi tikattu takapuoleen asti. Ole siis ystävällinen ja kerro, mitä se tarkoittaa ja miten sitä hoidetaan. Meillä on ensimmäistä kertaa oma lapsi, jolla on joku pelottavalta kuulostava lääketieteellinen ongelma, joten kerro mitä se tarkoittaa – niin, että ymmärrämme. Ymmärrä, kuinka pelottavassa ja meille ainutlaatuisessa tilanteessa olemme. Kanna huolta meistäkin. 

Alun kursiiviteksti kirjastani Hullu kuin äidiksi tullut, joka julkaistaan tammikuun ensimmäisellä viikolla. 

Vanhemmuus on jatkuvaa menettämistä

Äitiys on kaunein ja tärkein tehtävä, jonka nainen voi saada. Samalla se on hirveä ja epäkiitollinen tehtävä. Aluksi äiti joutuu repimään selkänahastaan kaiken, antamaan aivan kaikkensa itsestään tulleelle tuntemattomalle ja avuttomalle ihmiselle – vaikka väkisin. Sen jälkeen pitäisi osata päästää irti, antaa hänen mennä, olla itsenäinen. Eikä vaatia mitään vastalahjaksi. Erkanemisen tuskaa on vaikea selittää edes itselleen.

Yksi hämmentävimmistä tunteista äitiydessä on ollut se, kuinka paljon lapsen kasvaminen riipii sydäntä. Jo vauva-aika sen avuttoman vastasyntyneen jatkuva, nopea kasvu ja kehitys ahdisti niin paljon, että sitä oli vaikea ymmärtää. Varsinkin kun tiesin, että oma oloni helpottuu huomattavasti, kun lapsi ei ole enää niin kertakaikkisen riippuvainen minusta. Miksi siis välillä pyyhin lohduttomia kyyneleitäni pieniksi jääneisiin vauvanvaatteisiin?

Edelleen se on asia, joka surettaa lapsen kanssa eniten. Se, että hän erkanee minusta pala palalta. Eräänä iltana itkin Big Little Lies -sarjaa katsoessani, kun Madeline katsoi vihaista, murrosikäistä tytärtään ja muisteli, millainen tämä oli lapsena. Haluaisin vain pysäyttää ajan joka hetki. Kun lapsellani oli tapana vastata on kaikkeen sellaiseenkin, mihin vastaus ei sopinut, toivoin ettei hupsu tapa häviäisi hänestä koskaan. Haluan, että hän mahtuu ikuisesti syliini ja puhuu niin hassusti kuin kaksivuotias vain voi. En halua, että hänestä tulee murrosikäinen ja lopulta itsenäinen aikuinen, joka muuttaa pois kotoa! Vaikka totta kai haluan juuri sitä.

Mietin tätä asiaa tosi paljon kirjoittaessani kirjaa, josta alun kursiivilla merkitty otekin on. Lapsi ja vanhempi ovat niin eri pisteessä siinä vaiheessa, kun lapsi syntyy. Lapsi on silloin melkein yhtä vanhempansa kanssa, se ei epäile millään lailla tarvitsevuuttaan. Mutta heti syntymästä alkaa erkaantuminen: sen opettelu, että voi lopulta elää vain itseään varten. Vanhempi taas vasta opettelee olemaan niin tarvittu, tutustuu, kiintyy ja rakastuukin ehkä vasta pikku hiljaa.

Vanhemmuus on jatkuvaa menettämistä. Joka hetki pieni pala siitä alkeellisesta ihmisestä on poissa ja tilalla hiukan valmiimpi ihminen. Tietysti samalla jokaisesta oman lapsen kehitysaskeleesta voi olla hirveän ylpeä ja onnellinen. Vaikka koko ajan menettää, saa myös tilalle.

Siltikin kysyn. Miten ihmeessä siitä selviää, ettei se pieni ja pehmoinen lapsi kohta enää kiipeä syliin silitettäväksi?

Vauvan raateleva koira ja muut pelottavat ajatukset

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan mielestäni jo suhteellisen avoimesti. Sen oireista sen sijaan ei. Ymmärsin itsekin vasta kirjaa kirjoittaessa, kuinka paljon itsekin kärsin pakkoajatuksista, joita synnytysmasennukseen usein liittyy.

Pakkoajatukset ovat erityisesti niitä juttuja äitiydessä, joista ei tee mieli puhua ääneen. Eikä niistä välttämättä mainita sanallakaan neuvolassa tai synnytyssairaalassa. Minä en muistaakseni sanonut niistä mitään edes terapiassa. Ajatukset voivat olla niin ahdistavia, ettei niistä uskalla sanoa edes terapeutille. Ei edes, vaikka minun pakkoajatukseni eivät oikeastaan koskeneet edes sitä, että olisin itse vahingoittanut vauvaa. Ne liittyivät aina siihen, että joku muu teki pahaa vauvalle tai että minä aiheutin tahattomasti, huolimattomuudellani vahinkoa vauvalle.

Aihe on äärimmäisen tärkeä, koska pakkoajatuksista kärsii joka hetki moni äiti ja häpeää ajatuksiaan aivan turhaan. Siinä hormonimyrskyssä on vaikea käsittää, mistä hirvittävät ajatukset oikein kumpuavat. Luulen, että moni uskoo pelottavan ajatuksen olevan jonkinlainen toive, vaikka se on varmasti usein vain kauhea pelko, jonka hallinantunteen kadottaminen ja oman itsensä vieraaksi tuntemisen olotila aiheuttavat. Että mitä jos nyt tulenkin aivan hulluksi, joku muu ottaa ohjat aivoissani ja työnnän vauvanvaunut mereen.

 

Sivuan aihetta kirjassani, mutta jos haluat oikein kunnolla syventyä aiheeseen ja ymmärtää itseäsi paremmin, suosittelen lukemaan Karen Kleimanin ja Amy Wenzelin kirjan Dropping the Baby and Other Scary Thoughts: Breaking the Cycle of Unwanted Thoughts in Motherhood. Siinä selitetään psykologiaa pakkoajatusten taustalla ja kerrotaan, kuinka niistä pääsee niskan päälle.

Ohessa taas pätkitty ote kirjani käsikirjoituksesta liittyen pakkoajatuksiini. Kerro ihmeessä omia kokemuksiasi kommenttiboksissa.

Huoli voi tehdä sairaaksi, kun se lipsahtaa liiallisuuksiin. Aloin pohtia omia ajatusmallejani lapseni vauvavuonna. Muistan, kuinka ensimmäinen talvi rikkoi rutiineja ja yllytti odottamaan katastrofeja. Kun kerran otin vauvan pakkasesta ja pienet sormet olivat kylmästä punakat, ajattelin että olin epäonnistunut totaalisesti äitiydessä. Tällaisissa tilanteissa terve ja epäterve äitihuoli saa mittasuhteet. Normaalisti huolissaan oleva pohtii, miten pukea vauva seuraaville päiväunille, jotta sormet pysyisivät lämpiminä. Huolesta suunniltaan oleva ahdistushäiriöinen äiti puolestaan saa päähänsä inhottavia kuvia katkeilevista vauvansormista, kun lääkäri amputoi äidin huolimattomuuden vuoksi kuolioon joutuneet sormet. Ahdistunut äiti sättii itseään loputtomiin, ei saa iltaisin nukutuksi, kun kaikki edellisen päivän munaukset ja huomisen mahdolliset katastrofit tunkeutuvat ajatuksiin.

Ahdistuneen äidin pakkoajatukset voivat kuulostaa muiden (myös äidin itsensä) korvissa hulluilta, mutta ne ovat silti äidille totisinta totta. Lisäksi saattaa tuntua, että koska tämä ajatus tuli mieleeni, se voi siksi tapahtua. Kun ajattelin koiramme voivan yhtäkkiä syödä vauvamme aloittamalla tämän kasvoista, ja kun päässäni vilisivät kuvat vauvasta verisenä ilman kasvoja ja vesikauhuisen oloisesta koirasta torahampaat verta valuen, ajattelin ettei ajatus ehkä tullut päähäni turhaan vaan se oli varoitus. Ja ellen välittömästi rynnistäisi pelastamaan vauvaa koiralta, kauhukuvat voisivat toteutua. Alitajuntani oli varoittanut minua, enkä ollut toiminut ennakoivasti! En koskaan voisi elää syyllisyyden kanssa! Jokainen verta ja kuolemaa sisältävä kauhukuva päässäni sai minut pohtimaan vakavasti sitä, olenko mahdollisesti sittenkin saatanan riivaama.