Tietoa mainostajalle ›

Loma ja sen uusi merkitys kaksivuotiaan kanssa

Sain itseni kiinni asettamasta aivan liian suuria odotuksia meneillään olevalle lomalle. Kun ennen loma oli akkujen totaalilatausta, aivojen narikkaan heittämistä ja halutessa x-asennossa makaamista, se ei luonnollisestikaan ole ihan sitä nyt kaksivuotiaan kanssa. Tuo kaksivuotias tättähäärä koettelee äitinsä jo ennestään riekaileisia hermoja tuon tuosta. Aivan kaikki on tällä hetkellä EIEIEI ja äidin jakamaton huomio sekä nöyrät palvelukset ovat oltava saatavilla jokaisella valveilla olon hetkellä.

Minulla oli suorastaan paineita saada kunnolla levätyksi lomalla, koska täydellinen loppuunpalaminen ei ole ollut ennen lomia kauhean kaukana. Aikomus oli siis suorittaa lomakin ja kun hermoromahdus tuntuu edelleen kurkkivan nurkan takana, pettymys kalvaa mieltä. Ja siksi kaksivuotiaan uhmailijan pompoteltavana olo on tuntunut kieltämättä viime viikkoina hivenen heviltä. Jaakko ihmettelee, että mikäs se tässä pienen kullannupun kanssa on ollessa, mutta huomaan tytön käsittelevän isäänsä eri tavalla kuin minua. Äiti on nyt se, keneen kokeillaan rajoja.

Viidenkään viikon loma (toisesta työstä) ei kuittaa alkukesän uupumusta, mutta sellaisia ne ruuhkavuodet kai ovat. Syksyn tullen ja arjen alkaessa on vain maltettava ottaa järeämmät otteet käyttöön rentoutumisen suhteen, kevennettävä taakkaa, oltava itselleen armollisempi ja hoidettava ennen kaikkea itseään, parisuhdettaan ja perhettään ennen kaikkea muuta. Eikä siinä, ainakin olen lomalla saanut nukuttua, sporttailtua, luettua jopa yhden kokonaisen kirjan ja vielä on pari kivaa reissua edessä. Kyl tää tästä!

Mites muilla meni lomat? Miten te koette lomat pienten lasten kanssa?

Sinä, kaksi vuotta

Sinä synnyit kaksi vuotta sitten.

Sinä olit ihmeellinen pieni vauva, pyöräytit äidin elämän niin kovasti ympäri, että se heilahtelee edelleen. Olit hauraudessasi pelottavakin. Äidistä tuntui välillä vaikealta kestää sitä, miten avuton ja alkeellinen olit.

Se pieni vauva on enää muisto. Nyt sinä olet sinä: omilla ajatuksilla, persoonalla, tahdolla, jopa muistoilla varustettu topakka kaksivuotias. Sinä todella tiedät, mitä tahdot ja osaat ilmaista sen.

Minä toivoin salaa, että perisit edes pienen pisaran isäsi rauhallisuudesta ja kärsivällisyydestä, mutta tuntuu siltä, että olet täsmälleen äitisi veroinen tuittupää. Välillä pelottaa, kun mietin, kuinka vielä joskus kaksi oikukasta päätä puskee yhteen.

Mutta et sinä tietenkään ole pelkästään itsepäinen. Sinä olet huumorintajuinen, vitsikäs, nauravainen, puhelias, dramaattinen, kärsimätön, laulavainen, hupsu ja iloinen. Sinä olet kohteliaskin: muistat aina sanoa kiitos, kun ojennan lautasen ja kiität vielä monta kertaa – niin kauan, kun minä jaksan sanoa ole hyvä.

Utelias ja helposti innostuvakin sinä olet. Sinä rakastat koiria, hevosia, autoja, junia, lentokoneita, kaivinkoneita, leikkipuistoja, trampoliineja ja piirtämistä. Sinulle pitää lukea satuja monta kertaa päivässä.

Sinä olet hirveän herkkä, vähän ujo, harkitsevainen ja varovainen. Mutta vauhdikas, villikin, kun tunnet olosi turvalliseksi. Isäsi mielestäsi sinä olet tomera, musikaalinen ja teknisesti lahjakas (taitavampi käyttämään iPhonea kuin äitisi, kuulemma).

Erityisesti sinä olet empaattinen, sen huomasi hoitajasikin heti ensimmäisten hoitopäivien jälkeen. Joskus kun äitiä itkettää, sinä tulet silittämään ja halaamaan. Sinä olet ihana ja niin kaunis.

Kun sinä synnyit, minäkin synnyin kuin uudestaan. Elämään tuli silloin perspektiivi ja syvyys. Tuli pohjaton pelko, mutta myös ennenkokematon rakkaus.

Nyt, kun sinä olet kaksivuotias, minäkin olen kaksivuotias äiti. Minulla on vielä yhtä paljon opittavaa kuin sinullakin. Sinä opetat minua joka päivä. Minä odotan kaikkia niitä seikkailuja, joita meillä on edessämme. Sinulla ja minulla.

  

Mitkä päätökset lapsi sai pyörtämään?

Äitini oli lukenut postaukseni, jossa ihmettelin Hanna Sumarin blogitekstiä huonosti käyttäytyvistä lapsista ja aikuisista ravintolassa. Äiti oli Sumarin kanssa samoilla linjoilla ja ihmetteli kantaani. ”Vielä vähän aikaa sitten sanoit kasvattavasi ranskalaisilla opeilla”, hän kummeksui muuttuneita mielipiteitäni. Olen edelleen sitä mieltä, että lapsia kasvatetaan (eikä siis vain esimerkillä näytetä, kuinka eletään ihmisiksi) ja että lasten kuuluu oppia käyttäytymään. Kirjoitukseni Sumarin blogitekstistä liittyi lähinnä siihen, miten minusta kenenkään vanhemman valintoja ei pitäisi teilata julkisesti ainakaan tietämättä tilanteesta sen syvemmin. Vanhemmuuteen pitäisi muutenkin liittää enemmän armoa, ymmärrystä ja auttamista kuin tuomitsemista ja paheksumista.

Olen siis ilman muuta saanut enemmän perspektiiviä kaikkeen tullessani itse vanhemmaksi, vaikka monissa asioissa olenkin samoilla linjoilla kuin ennen lapsen saamista. Luen edelleen mielenkiinnolla ranskalaisten oppeja kasvattaa lapsia, mutta toisaalta toivoisin esimerkiksi, että perheet voisivat käydä ravintoloissa ilman huolta tuomitsevista katseista, jos lapset ovatkin juuri sinä päivänä huonolla tuulella.

Huomaan kyllä ajattelevani joistakin asioista eri tavalla kuin ennen, nyt kun olen saanut omakohtaista kokemusta perhe-elämästä, lapsista ja vanhemmuudesta. Vaikken sitä aina haluaisi itselleni myöntääkään. Imetin paljon pidempään kuin olin etukäteen ajatellut, lapsi sai nukkua kanssamme samassa sängyssä paljon pidempään kuin olin ajatellut ja, herra paratkoon, nukuimme toisinaan Jaakon kanssa eri huoneissa tytön nukkuessa vanhempien sängyssä. Puen tytölle usein pinkkiä väriä ja lipsun toisinaan siitä johdonmukaisuudesta, joka lapsen kasvattamisessa on tärkeää.

Yksi tärkeä ajankäyttöön liittyvä asia on nyt hyvin eri tolalla kuin miten lapsettomana päätin. Vapaa-aikamme kuluu nimittäin aika vahvastikin lapsen ehdoilla. Ajattelin ennen, että lapsi vain sujahtaa jo olemassa olevaan elämäämme ja kulkee sujuvasti mukana, kun teemme samoja juttuja kuin aina ennenkin. Olemme kuitenkin tehneet hirveästi sellaisia asioita, joista emme ennen tienneet mitään. Viikonloppuisin käymme leikkipuistoissa, eläintiloilla, trampoliinipuistoissa ja Hoplopissa. Emmekä tee näitä juttuja siksi, että ajattelisimme että näin meidän nyt täytyy taaperon vanhempina tehdä. Minusta on maailman parasta viedä tyttöä uusiin paikkoihin tietäen, että hän kohtaa ihan uuden elämyksen ja seurata sivusta, miten hän reagoi aivan uudenlaisiin kokemuksiin.

Minusta on ihan ok pyörtää päätöksensä, jos saa enemmän tietoa jostakin asiasta ja perspektiivi laajenee. Toisaalta oman identiteetin kannalta on tärkeää, että omat arvot säilyvät, vaikka elämä muuttuu. Minä vannoin, etten päästä parisuhteemme lipsumaan toisarvoiseksi, vaikka saamme lapsen. Ja etten  anna itseni kadota äitiyden syövereihin niin, etteivät edes läheiseni enää tunnista minua. Niistä pidän kiinni. Ja niistä ajattelen olevan tärkeää pitää kiinni.

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että odotas vain -kommentit lapsettomalle ovat edelleen tahdittomia eikä niitä kannattaisi viljellä ainakaan ihan syyttä suotta. Muistan, että raskausaikana oli rasittavaa yrittää tuoda esille mielipiteitään, koska niillä ei ollut mitään arvoa jo lapsen saaneen silmissä. Jo vanhemmaksi tullut pystyy kumoamaan halutessaan jokaisen lapsettoman etukäteen asettaman päätöksen omiin kokemuksiinsa tukeutuen. Ymmärrän tämänkin, ajattelen toisinaan itsekin lapsettomien puheista, että voi, voi sinä et tiedä vielä mistään mitään. Niitä ajatuksia ei vain kannata sanoa ääneen.

Mitä päätöksiä sinä olet pyörtänyt tultuasi vanhemmaksi?

Follow my blog with Bloglovin