Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Äiti, miksi kiusaat toista äitiä?

Olen miettinyt jälleen viime aikoina mom shamingia, äitihäpäisyä, äitien kokemaa tuomitsemista ja ihan puhdasta kiusaamista ja somessa lynkkaamista. Aiheen pinnalle toivat caset Rita Niemi-Manninen ja korvikemaito sekä myöhemmin Karoliina Pentikäinen hotellissa.

Niemi-Manninen lopetti Imetyksen tuki ry:n imetysvaikuttajana toimimisen saamansa rajun kritiikin vuoksi. Hän oli arvostelijoiden mukaan liian hyvinvoivan näköinen pestiinsä ja syyllistyi synneistä pahimpaan eli lapsensa ruokkimiseen äidinmaidonkorvikkeella.

Myös bloggaaja Karoliina Pentikäisen synti on äitisheimaajien asteikolla pahimmasta päästä eli hotelliyö miehen kanssa, vaikka parilla on pienet kaksosvauvat. Vauvat olivat isovanhempien hellässä huomassa omassa kodissaan. Hotelliyö oli kuitenkin arvostelijoiden mukaan heittellejättöä pahimmillaan: pyhistä pyhimmän kiintymyssuhteen vaarantuminen nostettiin esiin välittömästi kommenttiboksissa Karoliinan kerrottua rentouttavasta hotelliyöstä blogissaan.

Karoliinan saamien kommenttien silmäily vahvisti päätelmiäni äitilynkkausten taustalla olevista syistä. En usko nimittäin, että yksikään arvostelijoista on oikeasti huolissaan toisen ihmisen lapsista tai heidän kiintymystyylistään. Uskon, että osa muiden äitien valinnoista hermostuneista on kateellisia, kenties katkeriakin siitä, ettei heillä ole mahdollisuutta toimia toisin. He ovat uupuneita, ehkä masentuneitakin eikä valoisampia päiviä ole näköpiirissä. Hekin haluaisivat hotelliin nukkumaan, mutta eivät syystä tai toisesta pääse. Minäkin olen ollut kateellinen joillekin äideille siitä, kuinka helposti he pääsevät tekemään omia juttujaan ja kuinka ihanan kannatteleva on heidän tukiverkkonsa. Kateus on ihan inhimillinen ja ok tunne, mutta sen purkaminen muihin ei.

Toisenlainen lynkkaajatyyppi tuntee epävarmuutta omista valinnoistaan. Äitiydessä onnistuminen on monelle niin tärkeää, että toisten äitien toisenlaiset valinnat koetaan uhaksi. Sekin on inhimillistä. Oma lapsi on tärkein asia maailmassa. Tietysti haluaisimme olla varmoja, että teemme tämän äitiytemme oikein. Jos joku tekee toisin, se muistuttaa joskus pelottavallakin tavalla siitä, ettei varsinaisesti ole mitään vakuuksia siitä, että oma tapamme on oikea.

Minua itseäni ärsyttävät kaikenlaiset määreet, termit ja teoriat, joita vanhemmuuteen liittyy. Ne antavat äideille mittareita, joilla arvioida omaa ja muiden äitiyttä. Niihin saattaa myös helposti hurahtaa tai saada niitä kohtaan aivan pakkomielteen ja niillä voidaan täyttää tyhjiä kohtia elämässä.

Esimerkiksi täysimetys-termi saa savun nousemaan korvistani. Jotkut pitävät sitä täydellisen imetyksen mittarina. Jos et täytä täysimetyksen pilkuntarkkoja sääntöjä, olet epäonnistunut ja huono äiti? Onneksi et. Rakastin imettämistä joka solullani (kun se viimein sujui) mutta en todellakaan ollut täysimettäjä eikä minulla ollut pienintäkään kiinnostusta sellainen olla. Toisinaan pumppasin maitoa pullosyötöille, toisinaan en. Lapseni sai vatsaansa iloisen sekamelskan äidinmaitoa ja korviketta ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Myös kiintymyssuhdeasiat voivat selkeästi sekoittaa pään. Pahoittelut rönsyilystä, piti puhumani äitikiusaamisesta mutta muutama sana myös kiintymyssuhteesta. Ilta-Sanomissa oli nimittäin niin tärkeitä ja ihanan freesejä ajatuksia aiheesta. Ilta-Sanomat siis käsitteli Karoliinan casea muutenkin kuin vain esittelemällä typeriä sheimauskommentteja. Lehti oli haastatellut Väestöliiton pari- ja perhesuhteiden asiantuntija Minna Jaakkolaa ja lastenpsykiatrian professori ja Tampereen yliopistollisen sairaalan ylilääkäri Kaija Puuraa aiheesta, voiko pienen vauvan jättää isovanhempien luoksi hoitoon.

”Pienen vauvan voi jättää hoitoon tutulle ja turvalliselle aikuiselle vauvan omassa kodissa, eikä vauva vahingoitu tästä”, Jaakkola sanoi. Puura on täsmälleen samoilla linjoissa ja muistutti vielä, ettei kiintymyssuhdeteoriaan pitäisi suhtautua niin pelokkaasti, kuin moni nykyvanhempi suhtautuu. ”Kiintymyssuhde ei ole ihan niin hauras, että siihen yksi tai kaksi yötä vaikuttaa. Eroja voi tulla siitäkin syystä, että lapsi joutuu sairaalaan, eikä vanhempi voi olla siellä mukana. Luonto on varustanut ihmislapset tietynlaisella vastustuskyvyllä, emmekä mene niin helposti rikki.” Hän sanoi myös, että on lapsen etu, että tällä on elämässään monta luotettavaa ja hyvää aikuista, joihin hän voi kiintyä.

Voisimmeko siis kaikki ottaa oman äitiytemme ja muiden äitiydet hiukan rennommin? Luottaa siihen, että olemme riittävän hyviä. Lapsemme eivät mene rikki äidinmaidonkorvikkeesta eivätkä siitäkän, että äidit pitävät huolta itsestään ja parisuhteestaan. Lapsemme eivät vaarannu siitäkään, että toiset äidit toimivat toisin kuin me.

Muistojen koru

Sain lapselta äitienpäivälahjaksi tämän korun, mutta vasta nyt sain kuulla häneltä tarinan sen takana.

Tämä kukka on muisto siitä, kun me tehtiin mummin kanssa kukkapanta Harjavallassa. Nämä marjat on muisto siitä, kun me poimittiin mummin kanssa marjoja. Tässä on muisto siitä, kun minä meikkasin. Tämä pallo on muisto siitä, kun me heitettiin palloa ukin kanssa. Nämä tikut on muisto siitä, kun me rikottiin puuta papan kanssa.

Tässä on minun muistoni, että minä rakastan sinua. Kun tässä on sydän.

Huono äiti vai sittenkin ihan tavallinen? Olisiko aika päivittää odotukset hyvästä äitiydestä?

Kerroin aiemmin, että yritän välttää curling-vanhemmuutta ja samalla tulin taas maininneeksi, etten oikeastaan useinkaan leiki lapsen kanssa. Sain kommentin: ”Eikö lapsia hankita siksi että niiden kanssa ollaan? Minä leikin lapsen kanssa vaikka toki se on välillä tylsää, mutta ei se ole lapsen syytä.”

En nyt mene siihen, onko minusta ok kyseenalaistaa toisen ihmisen motiiveja lapsenhankintaan. Tai arvottaa erilaisia äitiyden tapoja. Vaan siihen, miltä tuntuu, kun itsekin välillä kyseenalaistaa oman soveltuvuutensa äidiksi.

Olen aiemminkin kertonut, että tiesin jo ennen lapseni saamista, etten ole leikkivä äiti. Lapsen kanssa voi ja hänen kanssaan tulee väkisinkin vietettyä aikaa monin, monin muin tavoin. Vaikka olen pohtinut asiaa jo ennen lasta, se ei ole estänyt kokemasta asiasta syyllisyyttä. Syyllisyyden, huonon omatunnon ja paska äiti -kokemusten määrä tuntuu olevan aika vakio meillä äiti-ihmisillä – oli millainen äiti tahansa. Ja teit mitä tahansa, piilee aina sisintä kalvava epäilys, että teet kuitenkin väärin. Että jollakin tavalla pilaat jotakin, kaiken.

Kollegani Iina kertoi tovi sitten, miltä tuntuu olla kontrollifriikki ja äiti. Samastun vahvasti: ”Tiedätkö, mikä on tämän kontrollifriikin pahin painajainen? Äitiys. Jos joku kysyy, olenko hyvä äiti, vastaan empimättä, että olen. Jos taas joku kysyisi, sopiiko äitiys minulle, olen sitä mieltä, että ei oikeastaan. Lapsi toi mukanaan muuttuvia suunnitelmia, myöhästymisiä, improvisointia ja ennalta-arvaamattomuutta. On vaiheita, joiden kestoa ei voi ennustaa. On rintaraivoa, uhmaa, hiljaisempia kausia ja kaikkea, mihin pitää hypätä mukaan nopeasti. Juuri, kun löytää kaavan, millä arjen saa rullaamaan, vaihe päättyy ja alkaa uusi vaihe. Niinhän se elämäkin menee, mutta lasten kanssa kaikki muuttuu niin kovin nopeasti. — Tuntuu, että järjestelen koko ajan elämääni pienistä, pienistä palikoista ja jos yksikin palikka otetaan välistä pois, kaikki hajoaa. Tältäkö tuntuu elää ruuhkavuosien keskellä? Varasin melkein eilen joogaretriitin syksylle, kun ohimosuoni alkoi sykkiä turhan hurjasti.”

*Mama-paita saatu Gina Tricotilta.

Tartuin Iinan kuvailuun ”Olen hyvä äiti, mutta äitiys ei varsinaisesti sovi minulle”. Uskottelin hetken itselleni, että tämä tiivistää myös oman äitiyteni ydinolemuksen. Äitiys ei varsinaisesti sovi minullekaan, kaipaanhan vahvasti kaikenlaista muutakin sisältöä elämääni. Sitten aloin miettiä tarkemmin. Että onkohan meillä vain aivan vääristynyt ja armottoman vanhanaikainen käsitys äitiydestä? Onko meillä vääristynyt käsitys muiden naisten äitiydestä? Aika moni meistä on enemmän tai vähemmän kontrollifriikki, jatkuva metatyö räjäyttää aivan jokaisen pään! Ruuhkavuosissa rämpiminen uuvuttaa enemmän tai vähemmän meistä jokaista. Sataprosenttinen omistautuminen äitiydelle riittää tuskin kenellekään elämän sisällöksi. Ja ehkä niitä on muitakin äitejä, jotka eivät viitsi kauheasti leikkiä lapsen kanssa.

Niinpä tulin siihen tulokseen, että äitiys sopii minulle ihan hiton hyvin! Minun äitiyteni sopii minulle tosi hyvin. Suurperheen curling-kotiäitiys ei sopisi minulle, mutta tämä minun yhden lapsen uraäitiyteni taas sopii kuin nenä päähän! Lyön joskus päätäni seinään, mutta mitä sitten? Ei toimittajan työkään ole aina auvoa, mutten silti epäile uravalintaani. Miksi edes kuvittelemme, että on olemassa jotakin täydellistä äitiyttä, johon ehkä muut, erilaiset äidit kykenevät, mutta itse saavutamme vain jotakin puolivillaista?

Äidillä on niin suuret saappaat, että naiset pelkäävät jo etukäteen, etteivät kykene täyttämään niitä.

Kuuntelin hiljan Auta Antti -podcastia, jossa Antti Holma vastailee erilaisiin ihmisten hänelle lähettämiin kysymyksiin. Eräs kysyjä halusi saada vastauksen kysymykseen, kannattaisiko hänen hankkia lapsi. ”Ongelma” nimittäin oli, ettei kysyjä kokenut ”kutsumusta äitiyteen”, että hän ”inhoaa kaikkia äitijuttuja” ja että hänestä ”Hoplopit ja kaverisynttärit kuulostavat painajaismaiselta”. Antti ei lapsettomana miehenä osannut vastata kysyjälle itse, joten pyysi apua ystävältään, joka on kahden lapsen äiti. Vastaus on raadollisessa rehellisyydessään mahtava:

”Rehellinen vastaus: vanhemmuutta on aivan turha suunnitella, koska kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Kysyjän dispositiosta jo huomaa, ettei hän ole niitä, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen, että kestovaippailu, sormiruokailu, kantoliinailu ja muut ilut olisivat tarpeeksi tyydyttämään ihmisyyttä hänessä, vaan hän on lisäännyttyään varmasti niitä vanhempia, jotka tuntevat näiden asioiden tyhjyyden kuminan sydänalassaan ja elävät jatkuvan eksistentiaalisen kriisin kourissa: Tässäkö tämä elämä oli, näidenkö olisi tarkoitus olla niitä parhaita vuosia? Millaista sanoinkuvaamatonta paskaa ne muut vuodet sitten ovat?”

”Vanhemmuus on loppujen lopuksi vain sarja tapahtumia, joiden tarkoitus on osoittaa sulle sun kyvyttömyytesi vanhempana. — Kukaan ei tätä osaa, mutta kaikki luulevat, että muut osaavat. Kaikesta tulee huono omatunto. Jos tämän asian kanssa eläminen on ihan ok, niin siitä vain porsimaan. Vanhemmuuden suurin salaisuus on se, että siinä vain improtaan villisti menemään täysin fiilispohjalta. Jotkut tekevät huonoja kokeiluja, kuten lasten rokottamatta jättäminen, jotkut parempia, esimerkiksi lasten rokottaminen. Mutta pointti on se, että kaikki vain haparoivat pimeässä yrittäen löytää fikkaria. Aivan jokainen vanhempi lähtee esikoisen kanssa sairaalasta epäuskoisena siitä, että antavatko ne tämän nyt minulle mukaan. Olettavatko ne, että minä tiedän, mitä tälle pitää tehdä?”

Välillä esitetään huolestuneita arveluja siitä, näyttäytyykö vanhemmuus nykyisin jopa liian huonossa valossa: kun vanhemmat valittavat väsymyksestä ja ruuhkavuosista, he samalla pelottelevat potentiaalisia uusia vanhempia niin, etteivät nämä uskalla ryhtyä lapsentekoon laisin. Minusta vanhemmuudesta ei voi olla liian rehellinen. En minä halua sensuroida itseäni siksi, että syntyvyys saadaan nousuun! Haluan kertoa, kuulla ja nähdä oikeita tarinoita vanhemmuudesta. Sellaisia jotka muistuttavat, ettei täydellisiä äitejä ole olemassakaan. On riittävän hyviä äitejä, jollainen olen itsekin. On riittävän hyviä äitejä, jotka rakastavat lapsiaan samalla kun lyövät toisinaan päätään seinään kaikesta kyllästymisestä, kiireestä ja rasituksesta.

Antti Holman podcastissa luettu vastaus sai minutkin kokemaan taas vähän vähemmän syyllisyyttä siitä, etten nauti lapsen kanssa leikkimisestä:

”Hoplopia ja kaverisynttäreitä minäkin pelkäsin, mutta nyt koen ne oikein kivoina asioina, koska niiden ajan mun ei itse tarvitse viihdyttää silkohapsia. Leikkiminen on aivan poskettoman tylsää. Lapset rakastavat toistoa ja ovat anaalisen tarkkoja itse keksimistään, täysin mielivaltaisista säännöistä. Se johtaa siihen, että leikkiminen tylsän lisäksi myös täynnä sudenkuoppia, koska jos erehdyt ottamaan jonkin esineen käteesi väärässä kohdassa, kaikki muut esineet lentävät kohta seinään.”

Kaikki tunteet ovat edelleenkin sallittuja. Niin vauva-arjessa kuin isompien lasten kanssa. Antti Holman äitiystävä sanoo vastauksessaan poteneensa omantunnontuskia ajateltuaan, että hänen lapsensa ovat kivempiä sairastaessaan noroa, kuin terveinä, jolloin he ovat riehakkaita, kiukkuisia ja riiteleväisiä. Kaikessa näennäisessä kauheudessaan tämä(kin) ajatus on aivan ok.

”Jos edes mietit sitä, niin anna mennä. Kun mietittiin, yritetäänkö toista, käytiin pitkä keskustelu, että ei saatana, sittenkö taas tulee synnytyksen-jälkeinen masennus ja ehkä keskenmenopettymys ja sitten ei ainakaan koskaan ole enää vapaa-aikaa ja heipparallaa parisuhde ja ei vittu miten typerää on aloittaa alusta ja siirtää taas x vuodella eteenpäin sitä hetkeä, jolloin ollaan taas vapaita edes käymään vessassa yksin. Mutta silti ainoa argumentti, joka siinä keskustelussa merkitsi mitään, oli tämä: entä jos me 60-vuotiaina kadutaan, ettei yritetty. Se oli ainoa argumentti asian puolesta – ja silti se voitti. Ja hetkeäkään en ole katunut. Vaikka järki sanoo, että tämä on täysin mielipuolista, niin kun se oma räkänokka katsoo sua silmiin, sitä ei kadu hetkeäkään.”

Siinäpä se tosiaan on, äitiys pähkinänkuoressa. Missään ei ole mitään järkeä, mutta lopulta kaikessa on.