Tietoa mainostajalle ›

Kirje synnytyksen jälkeen ahdistuneelle itselleni

Katselin kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta sitten ottamiani kuvia vastasyntyneestä tyttärestäni. Lukuisia täsmälleen samanlaisia kuvia pienistä ryppyisistä käsistä, jotta muistaisin jokaisen uurteen ja kurtun. PIkkuisista kippuraisista jaloista, leppäkerttupeiton alta pilkottavista pikimustista menninkäisenhiuksista ja sikeästä unesta suppuun painuneesta suusta otetuista lukuisista kuvista heijastui se hätä ja epätoivo, millä häntä ja kaikkea sitä ihmeellistä hänessä yritin ikuistaa. Tallensin ja tallensin, jotta yksikään hetki ei menisi hukkaan.

Pelkistä kuvista ryöppysi samalla kaikki se pelko ja ahdistus, jota koin joka hetki hereillä ollessani. Näin etäältä katsoessa ihmettelen välillä itsekin, miten oloni oli niin pohjattoman hätääntynyt ja onneton, vaikka kaikki oli näennäisesti hyvin ja ympärillämme välittäviä läheisiä. Katsoin itse ottamaani kuvaa, jossa Jaakko pitää nukkuvaa vauvaa sylissään ja äitini pyyhkii samalla kylmällä pyyhkellä Jaakon otsaa. Muistan tuon hetken: oli tuhottoman kuuma heinäkuinen päivä ja sylissämme tuhiseva lämpöpatteri sai meidät hikoilemaan. Meillä ei ollut kerrassaan mitään hätää – mutta minä olin hätääntyneempi kuin koskaan.

Kunpa voisin puhua nyt silloiselle itselleni. Kertoa myötätuntoisesti, ettei ole mitään hätää, vaikka elämänmuutoksen lopullisuus tuntuikin sietämättömän pelottavalta. Käskisin lopettamaan suorittamisen ja rutiinien pakonomaisen noudattamisen. Sanoisin kokeneena konkarina, ettei tämä lapsen saaminen  itse asiassa ole ollenkaan niin vakavaa, kuin miltä se aluksi tuntuu. Kunpa voisin kirjoittaa itselleni kirjeen. Se menisi jotenkin näin:

Et osannut aavistaa, että se tuntuisi näin pahalta. Tuntuu, että koko elämäsi on yhtäkkiä jonkun toisen etkä osaa olla siinä uudessa elämässä. Haaveilet vanhasta elämästä, koska kaikki oli silloin niin helppoa. Mutta tässä se elämä nyt on, älä pelkää. Kaikki järjestyy ja lupaan, ettei tämä elämä tunnu enää myöhemmin vieraalta ja lapsesi kuin ulkoavaruudesta tulleelta. Myöhemmin on itse asiassa aika vaikeaa edes muistaa, millaista elämä oli ennen häntä.

 

Tiedän, että ahdistusta on mahdotonta järkeistää. Olosi on kamala ja osasyy ovat hormonit, joiden temppuilulle et voi nyt mitään. Älä kuitenkaan hetkeäkään ajattele, että olisit onneton ikuisesti. Paremmat ajat ovat lähempänä kuin arvaatkaan.

 

Ja arvaa mitä! Et todellakaan ole ainut tunteinesi, joista et rohkene vielä puhua ääneen. Kun myöhemmin uskallat kertoa niistä, ilmoittautuu kymmeniä ja taas kymmeniä, jotka kertovat tunteneensa täsmälleen samalla tavalla. Luulit, että olisit ajatuksinesi ja ahdituksinesi täysin uniikki, mutta saat vielä nähdä ja ihmetellä! Joukossa on myös ystäviäsi. Mitä jos puhuisi tunteistasi heille, sensuroimatta. Huomaisit, ettet ole mikään kummajainen. Nyt yrität hädissäsi etsiä vertaistukea anonyymeistä nettikirjoittajista, mutta kuuntele, millaisia tarinoita lähipiirilläsi on kerrottavanaan.

 

Älä muutenkaan käperry kuoreesi. Juuri nyt tuntuu siltä, ettet yksinkertaisesti kykene muuhun kuin pyörittämään arkeanne täsmälleen samanlaisena päivästä toiseen, neljän seinän sisällä. Aikataulusi noudattaminen ei kuitenkaan ole mikään hyve eikä itse asiassa tee sinulle ollenkaan hyvää. Lähde ulos, vaikka se tuntuu aluksi sietämättömältä. Riko rutiineja, niin huomaat, että elämä jatkuu ilman niitäkin. Tapaa ihmisiä ja kerro heille totuus.

 

Kaikista tärkeintä olisi, että uskaltaisit myöntää, ettet jaksa kantaa taakkaasi yksin. Nyt ei ole aika olla se reipas tyttö, joka ei luovuta. Pärjäämisestä ei saa palkintoa, päinvastoin. Katkeroidut, kun koet ettei kukaan auta, mutta pyysitkö edes? Nyt saa olla heikko ja sanoa, ettei jaksa.

 

Onko muka niin kiire? Jani Toivolan kirja avasi silmät

Kuuntelen parhaillaan Jani Toivolan uutta, hienoa kirjaa Kirja tytölleni. En ole vielä päässyt edes puoleen väliin, mutta halusin silti kirjoittaa aiheesta, koska yksi kohta sai sydämeni muljahtamaan. Ja itse asiassa itkemään kävelyllä liikennevaloissa. Vieläkin itkettää, kun luen tuon kohdan.

Jani kirjoittaa kirjassaan rohkeasti aggressiivisista tunteista, joita omat perheenjäsenet, eli myös lapset, meissä väkisinkin välillää herättävät, mutta joista on hirveän vaikea puhua muille ja jopa myöntää itselleen.

Jani kuvailee kirjassaan aamuista kiireen tunnetta, jonka tunnistanee meistä ruuhkavuosissaan elävistä jokainen – riippumatta siitä, millä kulkuvälineellä työmatkansa taittaa. Jani vie lapsensa päiväkotiin työmatkallaan pyörällä:

– Olen kironnut mielessäni elämääni, jossa poljen hikipäässä samaa reittiä joka aamu. Painava reppu hiertää selkää ja puvun paita on hiestä litimärkä jo ennen ensimmäistä kokousta. Ajattelen, että juuri minun kohdalleni sattuu joka aamu kovin vastatuuli ja eniten punaisia valoja. Tuuli vinkuu korvissa ja sinä et tajua olla hiljaa, vaan selität jotain taukoamatta ja minä en kuule mitään.

Yhtenä päivänä Jani oli kuitenkin pysähtynyt. Kirjaimellisesti pysähtynyt tien laitaan ja kuunnellut tytärtään. Jani kuvailee, että tytär oli itse asiassa yrittänyt saada asiansa kuulluksi jo puolen vuoden ajan.

– Yhtäkkiä tajusin, ettei meillä ole niin kiire. Ymmärsin, että se, mitä sinä yritit sanoa, oli niin paljon tärkeämpää kuin ensimmäisen kokoukseni ensimmäiset kolme minuuttia. Minun on annettava sinulle oikeus tulla kuulluksi ja kokemus siitä, että ajatuksesi ovat arvokkaita. Ajoin pyörän sivuun ja käännyn puoleesi. Kohtasin kertomisen tarpeesta pyöristyneet hehkuvat silmäsi. Nieleskelit hetken hämmennyksestä etkä meinannut saada ajatusta suustasi ulos, vaikka se oli ollut siellä jo tovin. Aloitit lausetta muutaman kerran, tapailit ennen kuin sanat alkoivat rullata kieleltäsi. Kerroit, että satamaan oli tullut uusi laiva sen pienemmän laivan viereen, jonka kannella oli palmuja ja aurinkotuolit.

Minä kipuilen koko ajan kiireen ja stressin kanssa – sen kanssa, mitä tämä ruuhka tekee perheelleni. Elämäni muuttuu paljon, kun päivätyöni huhtikuun puolessa välissä päättyy, mutta tiedän, että minulla on vielä paljon opittavaa. Haluan oppia olemaan paikoillani ja läsnä, yrittämättä jatkuvasti maksimaalista tehokkuutta. On vaikeaa olla paikoillaan, kun on elänyt jo vuosia säntäillen ja suorittaen.

Tuo kohta Janin kirjasta sai silmiäni avautumaan taas pikkuisen enemmän. Ajatus siitä, ettei tyttäreni kokisi tulevansa kuulluksi, saa sydämeni särkymään.

Pääsiäinen on hyvä hetki rauhoittua – tai minun kohdallani harjoitella rauhoittumista. Kuuntelen lapseni hassuja juttuja, ettei vain yksikään menisi ohi. Rauhallista pääsiäistä ♥

Vauvavuosi jätti arvet – mikä minussa on vikana?

Kirjoitin kirjaani, että vauvavuoden vaikeuksien keskellä minun oli tärkeää tehdä itselleni ja muille selväksi, etten koskaan ryhdy samaan pyöritykseen uudelleen – eli että meille ei tulisi koskaan toista lasta. Kirjan julkaisun jälkeen minulta on kysytty monesti, olenko vielä samaa mieltä. Ajatuksiani aiheesta on vaikea pukea sanoiksi.

Juttelimme myös Annan podcastissa aiheesta. Anna kertoi vannoneensa ääneen välittömästi synnytyksensä jälkeen, ettei hän koskaan ainakaan synnyttäisi enää. Kuitenkin jo samana iltana hän oli sitä mieltä, että voisi tehdä saman vaikka heti. Kuulostaa oudolta, mutta toisaalta luulen, että näin sen tietyllä tavalla ehkä kuuluisi mennä. Ajan, jopa aivan lyhyen sellaisen, kuuluisi kullata muistot, kun kyseessä on lisääntyminen. Raskaus, synnytys ja vauva-aika voivat olla niin rajuja kokemuksia, että olisimme jo kuolleet sukupuuttoon, jos aika ei kultaisi muistoja. Siksi koen olevani hiukan kummajainen, luonnonoikku, kun minun muistojani aikakaan ei onnistu kultaamaan.

Haluaisin (haluta) toisen lapsen. Haluaisin tuplata sen rakkauden, jota tunnen lastani kohtaan. Minulla ei edelleenkään ole vauvakuumetta, mutta haaveilen ajasta joskus 20-30 vuoden päästä, jolloin minulla olisi lapsia, joiden elämää voisin seurata sivusta ja jotka tulisivat sunnuntailounaalle lapsuudenkotiinsa. Haluaisin myös, että lapsellani olisi sisarus.

Vauva-aika jätti kuitenkin arvet, joita en itsekään täysin ymmärrä. Ahdistus oli tuolloin niin syvää ja jopa fyysistä, että sen tuomat tunteet ovat seuraneet minua näihin päiviin asti. Ajatus siitä, ettei meille tulisi enää toista lasta, tuntuu surulliselta. Toisaalta ajatus toisesta raskaudesta, synnytyksestä ja vauva-ajasta tuntuu pelottavankin ahdistavalta. Ahdistus ylipäätään on kummallinen olotila – on välillä hirveän vaikeaa saada siitä kiinni. Se on kuin märkä saippua kylpyhuoneen lattialla. En esimerkiksi todellakaan tiedä, miksi kaksivuotiaan yöllinen itku saa sydämen hakkaamaan tuhatta ja sataa ja tuntuu siltä kuin tiiliskivi putoaisi rinnan päälle. Jotain tiedostamatonta siihen liittyy – lapseni ei juuri valvottanut edes vauvana, joten mitenkään tiedostaen en ole peloissani siitä, että hän herää yöllä.

Ymmärrän tietenkin täysin päätöksen yksilapsisesta perheestä, mutta omalla kohdallani näin ei täysin ole. Haluaisin toisen lapsen, mutta ajatuskin pelottaa. Pelottaa synkällä tavalla. Sillä tavalla, että sitä pelkoa on pakko kuunnella eikä niinkään kohdata sitä.

Mitä tulee lapsen saamisen, mikään ei ole koskaan varmaa. Lähtien tietysti jo siitä, saako niitä lapsia ollenkaan. Voi olla, että jos saisimme toisen lapsen, kaikki olisikin huomattavasti helpompaa ja pelkoni olisivat turhia. Voi olla, että kaikki olisi vielä tuplasti vaikeampaa. Mitään ei voi tietää varmaksi ja minulta puuttuu ripauskin sitä rempseää asennetta, joka auttaa olemaan pelkäämättä etukäteen, elämään päivän kerrallaan ja ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se sattuu eteen tulemaan. Ihailen suuresti niitä ihmisiä, jotka osaavat suhtautua elämään niin, että tulee mitä tulee, turha etukäteen murehtia. Minulla taas on murehtimisen maailmanmestaruus.

Tiedän, että äitiyteen kuuluu vaikeita tunteita ja pidän kaikkien muiden sellaisia täysin normaaleina, mutta kun katse kääntyy minuun, tunnen itseni välillä edelleen kummajaiseksi.