Tietoa mainostajalle ›

Julki-imetys on tasa-arvoasia

Hyvää kansallista imetysviikkoa kaikille! Imetys on ihana asia ja rakastin sitä koko sydämestäni sitten, kun se viimein alkoi meillä sujua. Kirjoitan imetyksestä myös paljon kirjassani.

Imetys on ollut paljon mielessäni, vaikka omasta viimeisestä imetyskerrasta on jo puolisen vuotta aikaa. Näin erään äidin imettävän pr-toimiston pressipäivillä ja koko kroppaani säväytti sellainen ihana, lämmin tunne, kun näky sai muistamaan, miten ihanaa imetys oli. Vaikka tuo näkemäni imetettävä vauva oli pienen pieni ja itselläni sen ikäisen imettäminen oli kuin kauhuelokuvaa, silti lämpimät muistot valtasivat mielen.

Muutama päivä sitten istuin pienessä ravintolassa naisen vieressä, joka yritti imettää pientä vauvaansa paidan alla. Vauva ei suostunut syömään. Teki mieli sanoa, että älä ainakaan minusta välitä, voit imettää täysin vapaasti, ei tarvitse piilotella. Minusta on niin kurjaa, että äidit joutuvat häpeilemään imetystään ja yrittävät piilotella sitä kaikin keinoin. Tietysti ymmärrän, että piilossa imettäminen voi olla myös äidin oma tahto – mutta siihenkin vaikuttavat usein muiden ihmisten oletettu paheksunta. Minäkään en uskaltanut imettää kovin näkyvästi, mutta todennäköisesti olisin uskaltanut, jos olisin kokenut asenteet julki-imetystä kohtaan myönteisemmiksi.

Naisten pitäisi voida imettää missä, milloin ja miten haluavat – se on kaiken muun lisäksi tasa-arvoasia.  Luen nyt kolmatta kertaa upean feministin, toimittaja-kirjailija Anu Silfverbergin maanmainiota Äitikorttia, jota käytän kirjassanikin lähteenä. Siinä Silfverberg kehottaa puolustamaan imetysvapautta nimenomaan tasa-arvoargumentilla, ei sen luonnollisuudella. Luonnollisuusargumentti kun on paljon helpompi kumota – monet muutkin yksityiseksi koetut asiat kun ovat niin ikään luonnollisia.

Julkisella paikalla imettämisen ei tarvitse sopia kaikille siksi, että se on luonnollista. Sen täytyy sopia kaikille siksi, että ilman sitä imettävät naiset eivät koskaan pääsisi mihinkään. Ne, jotka sanovat, että lapsia saaneet voisivat imettää kotonaan, haluavat oikeasti sanoa: naisten pitäisi jäädä kotiin ja sulkea ovi takanaan.

Tässä maailmassa kuitenkin syntyy lapsia, eivätkä ne ole asia, joka kuuluu yksityiden piiriin, kotiin. Lapset kuuluvat maailmaan, ja niiden äidit totta vie varsinkin kuuluvat maailmaan myös. Jos nainen pystyy istumaan tuntemattoman vieressä paljaana ja epävarmana elämäntilanteessa, jossa hänen elämänsä on mullistunut täysin ja hänen ruumiinsa yllättäen alkanut tuottaa ruokaa, olisi kohtelias läsnäolon suvaitseminen vähintä, mitä tuntematon voi tässä tilanteessa tehdä. 

Feministisen kysymyksen tunnistaa siitä, että jotakin asiaa (lapsen ruokinta, lähestyvä tai juuri päättynyt sota, kansantalouden taantuma) käytetään perusteluna sille, että naisten ja miesten elinpiirit erkanevat. Imetys on tästä lähes tyylipuhtain esimerkki. Ne, jotka väittävät, että äiti on pienen vauvan ensisijainen hoitaja, viittavat aina jossain vaiheessa imetykseen. Imetys on sukupuolittuneen vanhemmuuden tärkein peruste ja syy. Se nostaa äidin kodin keskelle jalustalle ja pelkistää toisen vanhemman vain apuriksi. 

Olenko sanonut, että rakastan Anu Silfverbergiä? Kursivoitu teksti on hänen kirjastaan Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä (Teos 2013).

Mikä on paras ikä saada lapsi?

Niinistö-Haukion perheen ilouutinen kiiri korviimme eilen. Tonneittain onnea presidenttiparille! Olipa muuten taas hienoa olla iltapäivälehden toimituksessa, kun uutinen alkoi levitä. Isot uutiset tuovat toimitukseen aina eloa ja ääntä, ihmiset alkavat melkein juosta viedäkseen toisilleen tehtävänantoja ja keskustellakseen mahdollisimman nopeasti työnjaosta, tekeillä olevista jutuista, kuvituksista ja niin edelleen. Se on oikeasti hieno fiilis ja kerrankin pöhinän toi positiivinen uutinen.

Minä olin vilpittömän onnellinen, kun kuulin uutisen. Ihan kyyneleet nousivat silmiin, kun luin, että parilla on jo vuosia ollut haaveita ja haasteita asian kanssa, ja että viimein heidän unelmansa kävisi toteen. Niin kertakaikkisen hienoa saada maahan ihan oikea presidentillinen vauva. Sekin on hienoa, että Suomella on yhteinen onnen ja ilon aihe – vielä isompi kuin Lennu! Tietysti toivon, ettei Lennu jää nyt aivan paitsioon 😉

Eilispäivän ihana uutinen viritti monilla keskustelua siitä, millaista on saada lapsi vasta vanhemmalla iällä. Presidenttimme kun on ensi vuonna jo 70-vuotias. Hesari tiesi kertoa, että suurten ikäluokkien eli vuosina 1945-1950 syntyneistä miehistä kaikkiaan vain 13 sai lapsen viime vuonna. Haukiokin on kymmenisen vuotta vanhempi kuin keskiarvoinen esikoisen synnyttäjä maassamme.

On kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia ihmisillä on vauvan saamisesta missäkin iässä. Jotkut ovat sitä mieltä, että mitä nuorempana, sen parempi. On sitten aikaa relata vanhempana. Toiset taas ovat sitä mieltä, että parempi elää ja kartuttaa kokemuksia  vailla vastuuta lapsesta madollisimman pitkään ja hankkia kersat sitten hiukan vanhempana. Molemmissa on puolensa.

 

Itse olen toivonut tulevani äidiksi ennen kolmeakymppiä niin kauan kuin muistan. Jo joskus alakouluikäisenä sanoin, että 28 vuotta olisi sopiva ikä lapsen saamiseen. Ajattelin, että siihen ikään mennessä olisin kouluttautunut ja ehtinyt jo eteenpäin urallani. Ja olisin ehtinyt nauttia nuoruudestani ilman jälkikasvun tuomaa vastuuta. Tulin sitten äidiksi 29-vuotiaana. Olin onnekas, kun ”suunnitelmani” onnistuivat. Lapsen saaminen, puhumattakaan lapsensaamisiästä, kun ei tietenkään ole aina vain tahdon asia.

Äitini sai minut vasta 31-vuotiaana, mikä jo se oli hiukan poikkeuksellisempaa vielä 80-luvulla. Ensisynnyttäjien keski-ikä oli tuolloin viitisen vuotta matalampi. Suomen luku oli korkeampi muihin pohjoismaihin nähden. Isäni taas oli minut saadessaan jo 47. Muistan aina tietyllä tavalla kärsineeni ja jopa hävenneeni lapsena sitä, että isäni oli vanha isä. Kyselin aina häneltä, että kyllähän hän elää vielä, kun minä olen aikuinen ja saan lapsia. Hän lupasi, että ehtisin saada 80 lasta ennen kuin hän kuolisi. Lupaus ei pitänyt, eikä hän ehtinyt nähdä lastani. Sitä kyllä suren aina, muttei isän ikä tietenkään niin paljon enää aikuisuudessa mietityttänyt. Totta kai surin aikuisenakin, että minulla olisi todennäköisesti vähemmän aikaa isäni kanssa kuin muilla ikäisilläni.

Olen itse ehkä enemmän niissä joukoissa, joiden mielestä lapset kannattaisi saada ennemmin nuorempana kuin vanhempana. Sanoin juuri kavereilleni, että ihanaa olla nelikymppisenä jo kymmenvuotiaan äiti. Mutta kuten sanoin, olin onnekas, kun haaveeni toteutuivat. Uskon vahvasti, että olisin toivonut tulevani vielä nelikymppisenä äidiksi, ellei se olisi aiemmin syystä tai toisesta onnistunut.

Mikä mielestäsi olisi ideaali ikä saada lapsi/lapset ja miksi? Onko sinulla ollut toiveita ihanteellisesta lapsensaamisiästä ja toteutuivatko toiveesi?

Vihdoinkin voin paljastaa: yksi suurimmista unelmistani toteutuu

Nyt pääsen viimein paljastamaan asian, jota olen kaikessa hiljaisuudessa puuhannut jo enemmän ja vähemmän vuoden! Yksi suurimmista unelmistani on nimittäin toteutumassa, minusta tulee kirjailija.

Tai olen jo kirjailija? En vielä hallitse näitä käytäntöjä: olenko kirjailija vasta sitten, kun kirjani on julkaistu? Niin tai näin, esikoiskirjani julkaistaan tammikuussa. Aiheena on äitiys, tarkemmin sanottuna kokemani haasteet äitiydessä, pääosin kärsimäni synnytyksen jälkeinen masennus.

Olen aiheesta aiemmin kirjoittaessani ja nyt aineistoa kirjaani varten etsiessäni tajunnut, että tällaiselle kirjalle ihan todella on tarvetta. Liian usein äidit eivät edes ymmärrä kärsivänsä masennuksesta, liian usein hoidon aloittaminen viivästyy ja äidit saavat liian vähän tietoa ja vertaistukea.

Haluan, että kirjani on vertaistuki paitsi masentuneille äideille myös terveille äideille. Sillä vaikkei synnytys sairastuttaisi, äitiys on toisinaan ihan jokaisella sellaista hullunmyllyä, että vertaistarinat ovat kultaakin kalliimpia.

Olen tehnyt kustannussopimuksen Minerva Kustannuksen kanssa jo tovi sitten, mutta kieltämättä vähän panttasin tätä uutista teiltä. Se nimittäin jännittää, suorastaan kauhistuttaa välillä aivan pirusti. Tuntuu, että kun todella paljastan, että kirjani julkaistaan, tämä kaikki onkin totisinta totta enkä voi enää perua. Aivan kuin siis muutenkaan voisin perua, olen sopimukseni tehnyt. Nyt laastari on kuitenkin repäistävä irti ja myönnettävä asia: minä julkaisen kirjan.

Uumoilen, että kirjani nimi saattaa herättää tunteita. Olen siihen itse todella tyytyväinen, sillä se oli kirjani työnimi alusta asti. Kirjoitin sen tekstinkäsittelyohjelmaan ennen mitään muuta. Ymmärrettävästi se on siis minulle rakas ja olen onnellinen, etten joutunut kill my darling. Pelkäsin, että se saatetaan torpata, koska hullulla on negatiivinen kaiku.

On luonnollista ja normaalia kamppailla joskus mielenterveytensä kanssa. Olla vähän hullu. Äitiyteen liittyy myös paljon muuta hulluutta kuin masennusta. Siitä kaikesta haluan kirjoittaa, jotteivät äidit kokisi olevansa yksin tunteidensa kanssa. Jos ihmiset kertoisivat avoimesti mielenterveysongelmistaan, niihin uskallettaisiin hakea rohkeammin apua.

Olen niin innoissani, sanokaa että tekin olette <3