Tietoa mainostajalle ›

Jos vain kaikki rakastaisivat lapsiaan

Purskahdin tänään pyytämättä ja yllättäen itkuun, kun näin ystäväni julkaiseman kuvan nukkuvasta vauvastaan ja siinä kuvatekstin: I wish you could see yourself through my eyes.

Aloin miettiä, kuinka paljon paremmin ihmiset voisivat, jos he todella voisivat katsoa itseään äitiensä silmillä. Vanhempiensa rakastavalla katseella. Jos rakastaisimme itseämme yhtä paljon kuin vanhempamme rakastavat meitä. Se, ettei ihminen rakasta itse itseään, on niin monen ongelman ja pahoinvoinnin taustalla. Myötätunto muita ihmisiä kohtaan kumpuaa myös terveestä itsetunnosta.

Sitten muistin, ettei vanhemman rakkaus lastaan kohtaan ole itsestään selvyys vaan peräti etuoikeus, jota jokaisella ei todellakaan ole. Se on asia, jota ainakin minun on tässä maailmassa kenties vaikeinta ymmärtää. Ettei joku rakasta omaa lastaan.

Ja vaikka saisikin osakseen vanhemman rakkautta, harvinaisempaa on saada vanhemmaltaan tinkimätöntä, ehdotonta kunnioitusta ja hyväksyntää. Oman elämänsä jörndonnereita on aika paljon. Sellaisia, jotka vain päättävät olla rakastamatta ja päälle vielä syyttävät lapsia itsejään siitä, että kokevat heidän olevan jotenkin epäonnistuneita.

On vaikeaa kuvitella, että kadottaisin joskus sen katseen, jolla nyt katson omaa lastani. Hän on täydellinen, pieni ihme! Kunpa hän vain näkisi itsensä kuten minä hänet näen. Elämäni ylivoimaisesti tärkein tehtävä tästä ikuisuuteen on se, että onnistuisin näyttämään hänelle edes pienen häivähdyksen siitä, mitä äiti näkee, kun katsoo häntä.

Kontrollifriikin äidin nousu ja tuho?

Tiedättehän – olen joutunut opettelemalla opettelemaan kontrollista irti päästämistä tässä äitiyteni aikana. Siihen ovat auttaneet yllättävän paljon viimeaikaiset reissuni. Vielä Mallorcalle lähtiessäni vähän stressailin, miten kaikki nyt järjestyy kotona, kun en ole paikalla. Silloin piti ihan tietoisesti olla jättämättä miehelle mitään aikatauluja, muistutuksia ja ohjeita. Lähteä vain ovesta ulos ja olla ylianalysoimatta.

Viime viikolla lähdin Pariisiin huomattavasti kevyemmin mielin. En ehtinyt käydä ostamassa lahjaa syntymäpäiväjuhlille, jonne Jaakko oli lapsen kanssa menossa reissuni aikana. Suomeen palattuamme tajusin lentokentällä, etten oikeasti ollut edes muistanut suoda ajatustakaan sille, mitä lapsi pukee juhliin päällensä. Entinen minä olisi todellakin asetellut vaatteet valmiiksi jo hyvissä ajoin ennen matkaa. Olo oli itse asiassa aika huojentunut, kun tajusin, etten ollut edes ajatellut koko asiaa. Tämä voi kuulostaa hölmöltä ja vähäpätöiseltä, mutta tämä oli iso askel minulle, sillä pitkälle on tultu siitä, kun kirjasin selviytymisoppaita miehelle, kun olin kaksi tuntia pois vauvan luota. Vaatteet ovat tietysti vain pintaa, mutta sopivan pieni asia harjoitella sitä, ettei ole jatkuvasti päsmäröimässä kaikessa.

Kun tajusin kömmähdykseni, kysyin heti Jaakolta, mitä lapsella oli juhlissa päällä. Sain asukuvan paluuviestinä.

Jaakko oli kuulemma itsekin ihmetellyt, etten ollut jättänyt juhlavaatteita valmiiksi. Ei siinä, että hän kokisi itse tarvitsevansa apua vaatteiden valinnassa, mutta tiesi kyllä tapani ja tarkkuuteni vaatteiden suhteen. Hän oli käynyt ostamassa synttärijuhliin teemaan sopivan lahjan ja tytölle kauniin yksisarvisaiheisen mekon Cubuksesta. Ihan täydellinen!

Sen sijaan lapsen hiusten kanssa oli tullut on ongelmia, kun Jaakko ei löytänyt hiusharjaa. Kysyi kotiin tultuani, että eikö harja ole harjalaatikossa.

”En tiennyt, että meillä on jokin erillinen laatikko Tangle Teezerille.”

”Siis sä tiedät, mikä on Tangle Teezer?”

”Tietysti.”

Äitiys on haastavampaa kuin isyys?

Silmiini osui tovi sitten Vauva-lehden julkaisu, joka kertoi, että 86 prosenttia Meidän perheen kyselyyn vastanneista äideistä oli sitä mieltä, että äitiys on haastavampaa kuin isyys. Kyselyyn vastanneiden äitien mielestä lapsiperheen työnjako on epätasainen ja syyt tähän löytyvät äidin ja lapsen vahvasta suhteesta, perinteestä ja miesten uraohjautuvuudesta.

Joku irvileuka oli jo jossain kommenttiboksissa kyseenalaistamassa äitien vastauksia ja kysymässä, miten äidit voisivat tietää, kuinka haastavalta isyys tuntuu. Emme tietenkään koskaan pääse kokemaan isyyttä, mutta minusta tuntuu samalta, kuin suurimmasta osasta kyselyyn vastanneista: äitiydessä on usein enemmän työtä kuin isyydessä. Siinä missä äideiltä kysytään, miten he yhdistävät työn ja vanhemmuuden, isiltä samaa kysytään tuskin koskaan. Äidit pallottelevat työn ja perhe-elämän ristitulessa, isät elävät normaalia työssäkäyvän isämiehen elämää.

Äiti on usein vastuussa leijonanosasta perheen systeemeitä – jotenkin vahingossa ja automaattisesti. Minulla ei ole aiheesta mitään faktatietoa, mutta luulen, että nimenomaan naiset uupuvat ruuhkavuosina useimmin kuin miehet. Työssäkäyvän äidin aivot ovat jatkuvasti ylikuumentuneet, kun päätä pakottavat samalla työasiat ja perheen asiat. Äitien ja usein vain äitien tekemää työtä kutsutaan metatyöksi.

Voimme usein syyttää vain itseämme siitä, että metatyö lankeaa vastuullemme. Omaksumme organisaattorin roolin perheessä lapsiemme vauva-ajasta lähtien, jolloin rooli lankeaa meille automaatiolla. Olemmehan jo biologisista syistä kotona kaikki oman aikamme. Emme ehkä jaksa tai uskalla sysätä osaa metatyöstä miesten harteille.

Metatyötaakan keventäminen on vaikeaa, sillä moderninkin äidin takaraivossa saattavat jyskyttää ikiaikaiset odotukset ja oletukset naisen ja äidin rooleista. Äidin kun edelleen oletetaan olevan vastuussa kaikesta siitä näpertämisestä, jota perheen arjessa tehdään. Äiti joutuu siis myös silmätikuksi, jos metatyön eli kaikenlaisen säätämisen ja suunnittelun puuttuminen näkyy lapsessa jotenkin. Ja sitä äiti usein välttää kuin ruttoa: häpeän tunnetta. Häpeä on nimittäin sisintä korventavan kammottavaa, kun siihen liittyvät jollakin tavalla lapsemme.

Niitä äitiodotuksia vastaan voi olla vaikea taistella. Oman äitiyden arvosteleminen tuntuu aina paskalta, vaikka tietäisi arvostelijan olevan ihan hakoteillä. Esimerkki: olen kuullut monesti, että bloggaajia tai muita julkista työtä tekeviä äitejä arvostellaan siitä, että he matkustavat lapsen luota pois ”liian” pitkäksi ajaksi. Siis vaikka lapsi jäisi oman isänsä kanssa kotiin. Äiti on edelleen monesti se päävanhempi ja isä jonkinlainen apulainen, joka ei kelpaa edes pitämään huolta lapsesta äidin matkan aikana. Mom shaming tuntuu aina pahalta. Niin pahalta, että sitä saattaa yrittää välttää vaikka sitten omia periaatteitaan uhmaamalla.

Kuinka äidit sitten pääsevät eroon siitä sisäänrakennetusta uskomuksesta, että he ovat päävastuussa lapsen asioista? Siihen auttaa ainakin aika ja harjoittelu. Vanhemmuus tasa-arvoistuu koko ajan. Uskon vakaasti, että meidän lapsemme jo hihitellevät laajalti iseiksi ja äideiksi tultuaan omille isovanhemmilleen, kenties vanhemmilleenkin, jotka ehkä vielä tarkoin toistivat vanhoja sukupuolirooleja. Nuorissa on onneksi aina tasa-arvoisempi tulevaisuus.

Me tätä aikaa elävät taas voimme harjoitella metatyön delegointia. Omalla kohdallani yksi vanhemmuuden vaativimmista tehtävistä on ollut tietynlaisen rentouden löytäminen äitiyteeni: kontrollista luopuminen. Pikkuhiljaa olen oppinut luottamaan, ettei minun tarvitse säätää, sählätä, ohjeistaa ja pelätä pahinta jatkuvasti. Kontrollifriikin äidin pitää tietoisesti luopua sellaisesta pitääkö mun kaikki hoitaa -ajattelumallista. Jos se vain suinkin on mahdollista.

Voimme myös pitää ääntä: vaikka kysellä isiltä, kuinka he yhdistävät uran ja isyyden. Näyttää, että isienkin tunteet ja isien kokemat haasteet ovat kiinnostavia ja relevantteja. Se voisi joskus vielä muuttaa totuttuja käytäntöjä oleellisesti. Isät eivät esimerkiksi välttämättä uskalla jäädä vanhempainvapaille tai tehdä lyhyempää työviikkoa, koska sellainen ei ole normaalia. Jos yhä useammat isät sanoisivat, että haluaisivat olla enemmän läsnä lapsiensa elämässä, ehkä useammat olisivatkin. Vielä jonain päivänä!