Kerroin aiemmin, että yritän välttää curling-vanhemmuutta ja samalla tulin taas maininneeksi, etten oikeastaan useinkaan leiki lapsen kanssa. Sain kommentin: ”Eikö lapsia hankita siksi että niiden kanssa ollaan? Minä leikin lapsen kanssa vaikka toki se on välillä tylsää, mutta ei se ole lapsen syytä.”
En nyt mene siihen, onko minusta ok kyseenalaistaa toisen ihmisen motiiveja lapsenhankintaan. Tai arvottaa erilaisia äitiyden tapoja. Vaan siihen, miltä tuntuu, kun itsekin välillä kyseenalaistaa oman soveltuvuutensa äidiksi.
Olen aiemminkin kertonut, että tiesin jo ennen lapseni saamista, etten ole leikkivä äiti. Lapsen kanssa voi ja hänen kanssaan tulee väkisinkin vietettyä aikaa monin, monin muin tavoin. Vaikka olen pohtinut asiaa jo ennen lasta, se ei ole estänyt kokemasta asiasta syyllisyyttä. Syyllisyyden, huonon omatunnon ja paska äiti -kokemusten määrä tuntuu olevan aika vakio meillä äiti-ihmisillä – oli millainen äiti tahansa. Ja teit mitä tahansa, piilee aina sisintä kalvava epäilys, että teet kuitenkin väärin. Että jollakin tavalla pilaat jotakin, kaiken.
Kollegani Iina kertoi tovi sitten, miltä tuntuu olla kontrollifriikki ja äiti. Samastun vahvasti: ”Tiedätkö, mikä on tämän kontrollifriikin pahin painajainen? Äitiys. Jos joku kysyy, olenko hyvä äiti, vastaan empimättä, että olen. Jos taas joku kysyisi, sopiiko äitiys minulle, olen sitä mieltä, että ei oikeastaan. Lapsi toi mukanaan muuttuvia suunnitelmia, myöhästymisiä, improvisointia ja ennalta-arvaamattomuutta. On vaiheita, joiden kestoa ei voi ennustaa. On rintaraivoa, uhmaa, hiljaisempia kausia ja kaikkea, mihin pitää hypätä mukaan nopeasti. Juuri, kun löytää kaavan, millä arjen saa rullaamaan, vaihe päättyy ja alkaa uusi vaihe. Niinhän se elämäkin menee, mutta lasten kanssa kaikki muuttuu niin kovin nopeasti. — Tuntuu, että järjestelen koko ajan elämääni pienistä, pienistä palikoista ja jos yksikin palikka otetaan välistä pois, kaikki hajoaa. Tältäkö tuntuu elää ruuhkavuosien keskellä? Varasin melkein eilen joogaretriitin syksylle, kun ohimosuoni alkoi sykkiä turhan hurjasti.”

Tartuin Iinan kuvailuun ”Olen hyvä äiti, mutta äitiys ei varsinaisesti sovi minulle”. Uskottelin hetken itselleni, että tämä tiivistää myös oman äitiyteni ydinolemuksen. Äitiys ei varsinaisesti sovi minullekaan, kaipaanhan vahvasti kaikenlaista muutakin sisältöä elämääni. Sitten aloin miettiä tarkemmin. Että onkohan meillä vain aivan vääristynyt ja armottoman vanhanaikainen käsitys äitiydestä? Onko meillä vääristynyt käsitys muiden naisten äitiydestä? Aika moni meistä on enemmän tai vähemmän kontrollifriikki, jatkuva metatyö räjäyttää aivan jokaisen pään! Ruuhkavuosissa rämpiminen uuvuttaa enemmän tai vähemmän meistä jokaista. Sataprosenttinen omistautuminen äitiydelle riittää tuskin kenellekään elämän sisällöksi. Ja ehkä niitä on muitakin äitejä, jotka eivät viitsi kauheasti leikkiä lapsen kanssa.
Niinpä tulin siihen tulokseen, että äitiys sopii minulle ihan hiton hyvin! Minun äitiyteni sopii minulle tosi hyvin. Suurperheen curling-kotiäitiys ei sopisi minulle, mutta tämä minun yhden lapsen uraäitiyteni taas sopii kuin nenä päähän! Lyön joskus päätäni seinään, mutta mitä sitten? Ei toimittajan työkään ole aina auvoa, mutten silti epäile uravalintaani. Miksi edes kuvittelemme, että on olemassa jotakin täydellistä äitiyttä, johon ehkä muut, erilaiset äidit kykenevät, mutta itse saavutamme vain jotakin puolivillaista?
Äidillä on niin suuret saappaat, että naiset pelkäävät jo etukäteen, etteivät kykene täyttämään niitä.
Kuuntelin hiljan Auta Antti -podcastia, jossa Antti Holma vastailee erilaisiin ihmisten hänelle lähettämiin kysymyksiin. Eräs kysyjä halusi saada vastauksen kysymykseen, kannattaisiko hänen hankkia lapsi. ”Ongelma” nimittäin oli, ettei kysyjä kokenut ”kutsumusta äitiyteen”, että hän ”inhoaa kaikkia äitijuttuja” ja että hänestä ”Hoplopit ja kaverisynttärit kuulostavat painajaismaiselta”. Antti ei lapsettomana miehenä osannut vastata kysyjälle itse, joten pyysi apua ystävältään, joka on kahden lapsen äiti. Vastaus on raadollisessa rehellisyydessään mahtava:
”Rehellinen vastaus: vanhemmuutta on aivan turha suunnitella, koska kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Kysyjän dispositiosta jo huomaa, ettei hän ole niitä, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen, että kestovaippailu, sormiruokailu, kantoliinailu ja muut ilut olisivat tarpeeksi tyydyttämään ihmisyyttä hänessä, vaan hän on lisäännyttyään varmasti niitä vanhempia, jotka tuntevat näiden asioiden tyhjyyden kuminan sydänalassaan ja elävät jatkuvan eksistentiaalisen kriisin kourissa: Tässäkö tämä elämä oli, näidenkö olisi tarkoitus olla niitä parhaita vuosia? Millaista sanoinkuvaamatonta paskaa ne muut vuodet sitten ovat?”

”Vanhemmuus on loppujen lopuksi vain sarja tapahtumia, joiden tarkoitus on osoittaa sulle sun kyvyttömyytesi vanhempana. — Kukaan ei tätä osaa, mutta kaikki luulevat, että muut osaavat. Kaikesta tulee huono omatunto. Jos tämän asian kanssa eläminen on ihan ok, niin siitä vain porsimaan. Vanhemmuuden suurin salaisuus on se, että siinä vain improtaan villisti menemään täysin fiilispohjalta. Jotkut tekevät huonoja kokeiluja, kuten lasten rokottamatta jättäminen, jotkut parempia, esimerkiksi lasten rokottaminen. Mutta pointti on se, että kaikki vain haparoivat pimeässä yrittäen löytää fikkaria. Aivan jokainen vanhempi lähtee esikoisen kanssa sairaalasta epäuskoisena siitä, että antavatko ne tämän nyt minulle mukaan. Olettavatko ne, että minä tiedän, mitä tälle pitää tehdä?”
Välillä esitetään huolestuneita arveluja siitä, näyttäytyykö vanhemmuus nykyisin jopa liian huonossa valossa: kun vanhemmat valittavat väsymyksestä ja ruuhkavuosista, he samalla pelottelevat potentiaalisia uusia vanhempia niin, etteivät nämä uskalla ryhtyä lapsentekoon laisin. Minusta vanhemmuudesta ei voi olla liian rehellinen. En minä halua sensuroida itseäni siksi, että syntyvyys saadaan nousuun! Haluan kertoa, kuulla ja nähdä oikeita tarinoita vanhemmuudesta. Sellaisia jotka muistuttavat, ettei täydellisiä äitejä ole olemassakaan. On riittävän hyviä äitejä, jollainen olen itsekin. On riittävän hyviä äitejä, jotka rakastavat lapsiaan samalla kun lyövät toisinaan päätään seinään kaikesta kyllästymisestä, kiireestä ja rasituksesta.
Antti Holman podcastissa luettu vastaus sai minutkin kokemaan taas vähän vähemmän syyllisyyttä siitä, etten nauti lapsen kanssa leikkimisestä:
”Hoplopia ja kaverisynttäreitä minäkin pelkäsin, mutta nyt koen ne oikein kivoina asioina, koska niiden ajan mun ei itse tarvitse viihdyttää silkohapsia. Leikkiminen on aivan poskettoman tylsää. Lapset rakastavat toistoa ja ovat anaalisen tarkkoja itse keksimistään, täysin mielivaltaisista säännöistä. Se johtaa siihen, että leikkiminen tylsän lisäksi myös täynnä sudenkuoppia, koska jos erehdyt ottamaan jonkin esineen käteesi väärässä kohdassa, kaikki muut esineet lentävät kohta seinään.”
Kaikki tunteet ovat edelleenkin sallittuja. Niin vauva-arjessa kuin isompien lasten kanssa. Antti Holman äitiystävä sanoo vastauksessaan poteneensa omantunnontuskia ajateltuaan, että hänen lapsensa ovat kivempiä sairastaessaan noroa, kuin terveinä, jolloin he ovat riehakkaita, kiukkuisia ja riiteleväisiä. Kaikessa näennäisessä kauheudessaan tämä(kin) ajatus on aivan ok.
”Jos edes mietit sitä, niin anna mennä. Kun mietittiin, yritetäänkö toista, käytiin pitkä keskustelu, että ei saatana, sittenkö taas tulee synnytyksen-jälkeinen masennus ja ehkä keskenmenopettymys ja sitten ei ainakaan koskaan ole enää vapaa-aikaa ja heipparallaa parisuhde ja ei vittu miten typerää on aloittaa alusta ja siirtää taas x vuodella eteenpäin sitä hetkeä, jolloin ollaan taas vapaita edes käymään vessassa yksin. Mutta silti ainoa argumentti, joka siinä keskustelussa merkitsi mitään, oli tämä: entä jos me 60-vuotiaina kadutaan, ettei yritetty. Se oli ainoa argumentti asian puolesta – ja silti se voitti. Ja hetkeäkään en ole katunut. Vaikka järki sanoo, että tämä on täysin mielipuolista, niin kun se oma räkänokka katsoo sua silmiin, sitä ei kadu hetkeäkään.”
Siinäpä se tosiaan on, äitiys pähkinänkuoressa. Missään ei ole mitään järkeä, mutta lopulta kaikessa on.