Syntyvyydestä on oltu viime aikoina Suomessa huolissaan. Perhebarometri 2017 totesi, että syntyvyys laskee seitsemättä vuotta, koska lapsiperhearki ei houkuta, tasa-arvo ontuu ja vaativa työelämä pelottaa. Väestöliitto toivoi esimerkkejä iloisesta ja onnellisesta vanhemmuudesta ja perhe-elämästä.
Aloin miettiä, millaisen esimerkin vanhemmuudesta olen itse antanut. Olenko kannustanut lisääntymään vai peräti jarruttanut jonkun perhesuunnitelmia? Raskauden loputtomia vaivoja, synnytysmasennusta, uupumusta… ehkä en ole antanut kauhean ruusuista kuvaa äitiydestä.
Lapsiperhe-elämästä pitää puhua rehellisesti. Kukaan ei hyödy siitäkään, että väistämättömät vaikeat hetket lakaistaan maton alle. Vanhemmuuden vaikeista tunteista on tärkeää puhua, jotta ne paskat hetket olisivat jokaiselle vähän helpompia kestää. Ongelma vain on, että ne konkreettiset perhe-elämän vaikeudet on lapsettomankin huomattavasti helpompi ymmärtää kuin se toinen puoli. Se puoli, joka on ilman pienintäkään epäilystä kaiken sen hetkittäisen tuskan arvoista.
Siitä toisesta puolesta pitäisi osata myös puhua jotenkin konkreettisemmin, jotta vanhemmuus ei näyttäytyisi pelkästään hankaloituneena ajankäyttönä, parisuhdeongelmina ja kakkavaippoina. Se toinen puoli on tietysti se pohjaton onni omasta rakkaasta lapsesta, mikä näin kaksiulotteisena tässä tekstissä ei näytä yhtään miltään. Miten siitä voisi puhua vakuuttavammin?
Uskon nimittäin, että monilla tosiaan on vähän niukka käsitys vanhemmuudesta. Valeäiti kirjoitti aiheesta äskettäin kiinnostavasti ja siksi minäkin päätin tarttua aiheeseen. Hannen kirjoituksen kommenttiboksi kuhisi sekin mielenkiintoisia näkökulmia. Eräs vapaaehtoisesti lapseton tokaisi, että tämä perheellisten onnihypetys näyttää nyt siltä, perheen tavallinen arki on niin rankkaa, että pienikin onnistuminen saa pakahtumaan onnesta. Että mieluummin sitä pitäytyy lapsettomassa elämässä, ”jossa onni syntyy itsessään positiivisista asioista, eikä siitä, että hetkellisesti ei ole kurjaa.”
KUVA CAMILLA BLOOM
Tähän vastalauseena toinen sanoi, että tässä on nyt mennyt sekaisin kaksi tyystin eri asiaa: syvemmän ja pinnallisemman tason onni ja rakkaus. Lapsiarkea ulkopuolelta seuraava ei ehkä tule ajatelleeksi sitä ”syvemmän tason merkityksellisyyttä”, jota lapsi elämään tuo.
Niinpä. Toisen ihmisen arvio siitä, mistä perheellisen onni syntyy, tuntui melkein loukkaukselta. Kun ei hetkellisesti ole kurjaa on jossakin valovuosien päässä siitä onnesta, mitä oman lapseni myötä olen tuntenut. Lapsiperhe-elämä on moninkerroin vaivalloisempaa ja monimutkaisempaa kuin lapseton elämäni. Ruuhkavuodet ovat läsnä vaikka lapsia on vain yksi. Aika usein väsyttää ja uuvuttaa. Mutten haluaisi edes ajatella minkäänlaista muuta elämää. Lapseni on kaikkeni.
Mä oon niin onnellinen, että tänään ei ollut yhtään uhmaraivarikohtausta ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, saattaa kuulostaa rauhalliseen eläämänsä tyytyväisen lapsettoman korvissa mitä karseimmalta skenaariolta, mutta se perhe-elämän onni on tosiaankin jossakin muualla kuin hetkittäisissä onnistumisissa kaaoksen keskellä. Se on jotain perustavanlaatuista.
Ja mitä niihin pinnallisempiin onnen hetkiin tulee, nekin ovat entistä voimakkaampia. Kaiken näkee itsekin kuin uusin silmin, kun elämää katsoo lapsen kanssa. Pienen ihmisen ihmeelliset oivallukset, jotka eivät olisi tulleet aikuisen parkkiintuneeseen mieleenkään, ovat arjen ilo. Lapsen uudet kokemukset karusellista poniratsastukseen tuntuvat äidinkin sydänjuurissa. Kaikki on kertaa sata lapsen kanssa.
Sitä on vanhemmuus, pohjimmiltaan. Suunnatonta, kouriintuntuvaa onnea. Eikä mitään ”alennusjauhelihan metsästämistä tuulipuvuissa Prismassa”.
