Tovi sitten Erikan polttareissa huomasin, että olen porukan ainut äiti. Tuntui aika jännältä, ettei illan aikana puhuttu kertaakaan mitään lapsista. Aika usein puhe kääntyy lapsiin ja perhe-elämään porukassa, jossa on paljon vanhempia. Se on ihan luonnollista, koska lapsi tai lapset ovat aika olennainen osa sitä elämää, mitä elämme joka päivä. Olisi aika mahdotonta kuvailla omaa elämäänsä, jos ei saisi mainita lasta.
Osa polttariporukasta oli sitä mieltä, että tarvitseeko niistä lapsista nyt niin jauhaa. Eikö ole mukavaa puhua välillä jostain ihan muusta, kysyttiin.
Omasta kokemuksesta tiedän, että lapsen saaminen voi muuttaa ystävyyssuhteita. Muistan ajan, kun lapsuudenkaveriporukassani puolet olivat äitejä ja toinen puolikas lapsettomia. Jakaannuimme pikku hiljaa illanvieton aikana eri huoneisiin: toisessa huoneessa puhuttiin lapsiarjesta, toisessa jostain muusta. Tuolloin kyseiset lapset olivat vielä vauvaikäisiä, joten kysyttävää ja ihmeteltävää riitti – vertaistuelle oli valtava tarve. Ymmärrän sen tietysti nyt. Tuolloin ihmetytti, että miksi pitää puhua jostain mukuloista, kun kerrankin saa olla vapaalla niistä. Siinä pikkulapsikuplassa voi kuitenkin olla aika vaikeaa edes keksiä mitään muuta puheenaihetta, koska elämässä ei välttämättä ole juuri tuolla hetkellä muuta.
Myöhemmin, kun äitiys ei ole enää niin uutta ja ihmeellistä, on helpompi vaihtaa puheenaihetta. Mutta puhumme me edelleen lapsista kavereiden kanssa – koska se on elämäämme. Nyt lapsuuden kaveriporukassamme kaikki ovat yhtä lukuunottamatta äitejä. Usein niihin lapsiin liittyvät esimerkiksi tämänhetkisen elämämme suurimmat tuskastumiset ja raivot. Mikä olisi parempaa kuin päästä avaamaan patoutumia nimenomaan vertaisille. Se puhdistaa ja se on valtavan tärkeää.
Ehkä sellaiset yksityiskohtaiset vaippamerkkien arvioimiset, tiheän imun kaudet ja muun äitiysjargonin voi jättää sivuun, jos porukassa on lapsettomia. Se on vain kohteliasta, sillä on aika ikävää istua kuuntelemassa tuntikaupalla sellaista paapatusta, johon ei voi ottaa yhtään mitään kantaa. Mutta olisi ihan älytöntä vaatia äitiä olemaan puhumatta omasta elämästään, johon lapsi tai lapset kuuluvat hyvin vahvasti.
Millaisia kokemuksia teillä on? Ovatko äitien lapsipuheet ärsyttäneet tai lapsettomien toivomukset olla puhumatta lapsista? Onko lapsen tulo jopa rikkonut ystävyyssuhteen?
Kävin niin mielenkiintoisen keskustelun viikonloppuna siskon häissä, että on pakko avata sitä vähän teillekin. Olen usein kertonut, että kaipaan vanhemmuuteen tietynlaista vanhanaikaista yhteisöllisyyttä. Koko kylä kasvattaa ja niin pois päin. Häissä sain ihan uuden näkökulman aiheeseen. Olen itse kaivannut apua ja tukea omaan vanhemmuuteeni, mutten ole tullut ajatelleeksi, kuinka paljon toiset vanhemmat voivat antaa lapselle.
Juttelin häissä pitkään Erikan lapsuudenystävän kanssa, joka vietti aikoinaan paljonkin aikaa meillä. Hän sanoi ihailleensa tuolloin äitimme rentoa tapaa toivottaa kaikki tervetulleeksi kotiimme ja ruokapöytäämme. Vanha kaverimme muisti hyvinkin tarkkaan, mitä ruokaa meillä tarjottiin ja kuinka hyvältä maistui äidin tekemä iltapalalautanen porkkanatikkuineen. Äiti tarjosi sopivassa suhteessa turvaa ja toisaalta luottamusta siihen, että lapset pärjäävät itsekseenkin. Meillä sai aina seikkailla mielin määrin isossa pihapiirissä eikä lapsia hyysätty turhaan.
Juron isämmekin hän muisti tarkasti. Kerran isä oli tuhahdellut lasten yrityksille uittaa yksinkertaista kaarnavenettä ojassa, kadonnut verstaalleen ja palannut mukanaan hieno puuvene kaikkine yksityiskohtineen. Lapset olivat sitten uittaneet uutta venettään kilometrejä lähiojissa. Se oli isän tapa osoittaa kiinnostusta ja välittämistä, vaikkei oikeita sanoja aina löytynytkään.
Meidän äiti ja isä olivat ihan erilaisia vanhempia kuin lapsuudenystävän omat vanhemmat. Hän kertoi kokeneensa, että he, erityisesti kaikille avoimeen ruokapöytään kutsuva äitimme, paikkasi hänen omien vanhempiensa puutteita. Puutteita, joita on varmasti meissä kaikissa. Eikö olisi hieno ajatus, että joku muu voisi antaa omalle lapselle jotakin sellaista, jota ei itse oikein osaa.
Olisi hienoa olla itsekin se vanhempi, joka jättää jälkeensä kauniita muistoja muillekin lapsille. Minä muistan erityisesti erään ystäväni nyt jo edesmenneen isän, joka jaksoi aina kuljettaa meitä laskettelemaan. Muistan ikuisesti automatkat ja pysähdykset huoltoasemilla, joilla hän tarjosi minullekin munkit ja kaakaot, vaikka yritinkin vastustella ja maksaa omasta kukkarosta. Tuo mies tartutti minuunkin liikunnallisuutta, jota omat vanhempani eivät minulle niinkään opettaneet.
Toivon, että osaan itsekin olla tarvittaessa varaäiti. Sellainen äiti, joka antaa jonkin mieleenpainuvan muiston, tärkeän opin ja turvallisuuden tunteen muidenkin lapsille.
Millaisia kokemuksia teillä on varaäideistä ja -isistä?
Lopetin imetyksen melkein puolitoista vuotta sitten, mutta silti siitä vain riittää aika ajoin sanottavaa. Aina imetyspostauksen jälkeen mietin, että nyt olen sanonut sanottavani, ei voi enää tulla aihetta, johon minun pitäisi nokkani tunkea, mutta niin vain tulee. Nyt tuli Ylen juttu, jonka bongasin alun perin Satu Rämön blogipostauksesta, joka sekin kritisoi älytöntä imetyshypeä. Ylen juttu kertoo siis Elias-vauvasta, joka hädin tuskin pysyi hengissä Kättärillä, kun kätilö ei suostunut antamaan hänelle lisämaitoa. Koska vauvamyönteisyys. Vauvamyönteisyys tarkoittaa, että kaikenlaiset tutit ja tuttipullot ovat aivan suoraan saatanasta. Imetys on ainoa oikea tapa ruokkia lasta eikä lisämaitoa anneta ennen kuin ehkä sitten, kun vauva on juuri kuolemassa kuivuuteen, jos silloinkaan.
Synnytin samassa sairaalassa, mutta minulla on erilainen kokemus lisämaidosta. Meille sitä tuputettiin jopa liikaa, mutta asialla eivät olleet kätilöt vaan lääkäri. Olen muutenkin huomannut, että äideillä on kovin erilaisia kokemuksia imetyksestä synnytyssairaalassa, vaikka sairaala olisi sama. Toiset ovat kaataneet väkisin tuputettua lisämaitoa salaa viemäristä alas ja toiset ovat rukoilleet armoa korviketta pihtaavilta kätilöiltä.
Omat kokemukseni jaan kirjassani, josta seuraava ote:
Imetyksen alku oli kivinen. Vauva ei saanut kiinni olemattomasta nännistäni, ja kätilö kiikutti rintakumin, josta vauva sai heti otteen. Maitoa ei tullut, ja vauva imi henkensä pitimiksi muutaman säälittävän tipan ternimaitoa. Viiltävän kipeät haavat halkoivat nännejäni. Kun lapsi imi, tuntui kuin joku olisi repinyt nännieni ihon läpi rautalankaa. Kipu oli niin kova, etten kestänyt sitä.
Ternimaito olisi kai riittänyt normaalisti, mutta meidän vauvamme kärsi alhaisista verensokerilukemista, ja siksi tunsin hirvittävää painetta pystyä täyttämään lapseni olematon vatsalaukku maidollani.
Kerran imetin perhehuoneemme nojatuolissa muovirinkulan päällä, en voinut edes kuvitella istumista normaalisti. Vauva tykästyi selvästi asentoonsa imetystyynyn päällä ja viihtyi vihdoin rinnalla pidemmän aikaa. Juuri silloin laboratoriohoitaja tuli vaatimaan vauvaa sängylle verinäytteenottoon. Viimein onnistuvaa imetystä seurannut kätilö ehdotti, että hoitaja ottaisi näytteen samalla, kun imetin.
– Kaikenlaisissa asennoissa sitä joutuu työtään tekemään, laboratoriohoitaja sihahti hampaidensa välistä ajattelematta lainkaan, että muistaisin sanat loppuelämäni.
Hirvittävä kipu nänneissäni ei loppunut, ja kätilö ehdotti, että pumppaisin joka toiselle ruokailulle omaa maitoani ja juottaisimme sitä vauvalle ruiskulla. Tuttipulloja ei imetysmyönteisessä synnytyssairaalassa käytetty. Sairaalan rintapumppu imi sekin nännini kipeiksi muttei niin pahasti kuin vauva.
Sain pumpattua pullon pohjalle vähän keltaista maitoa. Katsoimme Jaakon kanssa maitoa. Tähän oli tultu, tämä oli nyt elämäämme. Yhteinen onnenaiheemme oli se, että olin saanut pumpattua kymmen millilitraa rintamaitoa. Iloitsimme, kun sitä joka pumppauskerralla oli vähän enemmän.
Istuin iltaisin kuolemanväsyneenä pumppaushuoneessa, jonka täyttivät pumpun tasainen ryystö ja jytke. Vauvan sokeriarvot olivat silti liian alhaiset. Arvon pitäisi olla yli 2,6 millimoolia litrassa, mutta äidin raskausdiabetes aiheuttaa usein alhaisemmat arvot. Matalan verensokerin oireita ovat vapina, velttous ja vaisuus, mutta mitään näistä en huomannut vauvallani.
Laboratoriohoitajat lappasivat huoneessamme, tiristivät verta vastasyntyneen jalkapohjista, ja sydäntäni riipaisi joka kerta. Yksi hoitajista kivahti, että meidän pitäisi syöttää vauvaamme vähän enemmän, jotta arvot olisivat normaalit. Valikoituiko juuri laboratoriohoitajiksi elämäänsä kyllästyneimmät ja ilkeimmät ihmiset, en voinut olla ajattelematta. Mikä heitä riivasi? Varmaankin verinäytteiden ottaminen ympäri vuorokauden. Silti toivoin, etteivät he purkaisi pahaa oloaan meihin uusista elämistään hölmistyneihin äiteihin.
Tilanne tuntui älyttömältä ja pelkkä ajatuskin väsyttävältä. Olin aina luullut, että vauvat söisivät sitten kun tulee nälkä, eikä niitä ainakaan herättää saisi. Olisi pelkästään suuri onni, jos ne nukkuisivat hyvin. Nyt pitikin repiä itsensä ja lapsensa hereille keskellä yötä.
Olisin halunnut protestoida: Minä olen väsynyt, miksei kukaan ymmärrä! En minä halua laittaa herätyskelloa soimaan, minullahan on vauva! Jos haluatte, että vauva herää väkisin yöllä, tulkaa itse herättämään ja antakaa minun nukkua. Halusin nukkua. Olin valvonut kolmatta vuorokautta putkeen.
Miksi kukaan ei ymmärtänyt auttaa siinä tilanteessa, mietin. Minun maitoani oli jääkaapissa, joku muu olisi voinut aivan hyvin hoitaa yhden syöttökerran, jotta olisin saanut nukkua. En voinut olla ajattelematta, olisiko yksi pidempi unijakso tehnyt koko vanhemmuutemme alusta vähän helpompaa. Baby blues ei ehkä olisi runnonut ylitseni niin valtavalla voimalla.
Koko imettäminen ahdisti muutenkin. Kätilöopiston seinät oli vuorattu imetysjulisteilla, jotka julistivat rintamaidon ylivoimaisuutta. Ne kertoivat, kuinka monta prosenttia mitäkin elämän eliksiiriä oli tipassa äidinmaitoa. Korvikkeessa oli vain välttämättömin ravinto, jolla vastasyntynyt juuri ja juuri pysyisi hengissä. Siinä samassa korvikkeessa siis, jota lääkäri määräsi minunkin antamaan lapselleni, koska en itse kyennyt tuottamaan tarpeeksi maitoa, jotta vauvan sokeriarvot olisivat pysyneet normaaleina. Sekin lääkäri oli minua nuorempi, mitä hän mistään saattoi tietää?
Mittasimme korviketta lääkärin määräämän määrän pienen pieneen lääkekuppiin ja kauhistuimme joka kerta, kuinka paljon nestettä kupissa oli. Yritimme kaataa ravintoa vastasyntyneen suuhun, mutta maidot valuivat saman tien ulos pienistä suupielistä. Ottaisit edes vähän, minä anelin. Kätilö lohdutti, ettei kukaan vastasyntynyt söisi niin paljon. Miksi lääkäri sitten määräsi ylen määrin lisämaitoa? Miksi hän kiusasi minun lastani pakkosyöttämisellä ja meitä uusia vanhempia uskottelemalla, että tehtävämme oli saada kaikki se neste lapsen kurkusta alas onnistuaksemme?
Ennen omaa imetystaivaltani suhtauduin aika nyrpeästi imetyshössötykseen. Vaistosin jotenkin, että tässä on nyt jotain mätää. Vaikka omat kokemukset muuttivat suhtautumistani, en selkeästi edelleenkään ole vauvamyönteinen. En vieläkään ymmärrä, miksi imetys ja kaikki vauvan ruokailuun liittyvä saavat jotkut menettämään järkensä. En, vaikka imetin itsekin selvästi keskivertoa pidempään ja vaikka imetys oli mielestäni yksi parhaimmista kokemistani asioista koskaan.
Miksi täytyy olla joko tai? Joko ei ollenkaan tai sitten vastustetaan kaikkea epäluonnollista siihen pisteeseen, että vauvat kuolevat. Vauvan kuolema oman tai hoitohenkilökunnan ideologian vuoksi on varmasti hyvin harvinaista, mutta ilmeisesti sellaistakin tapahtuu. Ylen artikkelissa mainittiin kirjassanikin esille nostamani Christie Del Castillo-Hegyin perustama Fed Is Best -organisaatio, jonka pyrkimys on levittää todenmukaista infoa vauvan erilaisista syöttämistavoista ja aliravitsemuksen riskistä, joka liian ehdottomissa imetystavoitteissa voi piillä. Christien oma poika oli menehtyä aikoinaan aliravitsemukseen, koska äiti oli täysimetystavoitteessaan ehdoton.
Ärsyttää vähän, kun puhutaankin täysimetyksestä. Kumma ettei ole olemassa tahoa, joka jakelisi jotain pystejä ja mitaleja niille, jotka onnistuvat tässä pyhässä tavoitteessa. Miksi juuri tähän aiheeseen liittyy niin vahvaa ehdottomuutta? Olen satavarma, että imetyksekseen kannustaisi paremmin rento ja salliva suhtautuminen kuin puheet jostakin maagisesta täysimetyksestä, jossa pitää onnistua. Imetystä on kuitenkin paljon muutakin kuin täysimetystä – ihanaa, rentoa, ei-niin-sitovaa ihan tavallista imetystä.
Minun vauvalleni määrättiin aivan helvetisti lisämaitoa jo sairaalassa, mutta maito nousi, kun pääsin kotiin ja sen jälkeen lisämaitoa ei enää tarvittu. Myöhemmin korviketta taas annettiin tuttipullolla, kun satuin olemaan jossain muualla kuin vauvani vierellä enkä ollut jaksanut pumpata omaa maitoa. Jonkun mielestä olimme varmasti tällä tyylillämme aivan vauvakielteisiä.
Millaisia kokemuksia teillä on imetyksestä ja lisämaidosta synnäriltä?
