Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Miksi päätinkin julkaista kuvia, joissa lapsen kasvot näkyvät

Kyselin Instagram Storiesissa tovi sitten postausideoita ja muun muassa tähän asiaan toivottiin selitystä. Olen itsekin miettinyt, että voisin avata asiaa, koska muutos tuli yllättäen. Ensin en halunnut julkaista kuvia, joissa lapsen kasvot näkyivät ja sitten aloinkin julkaista sellaisia kuvia.

Syy miksi en alun perin halunnut, että lapsen kasvot näkyvät blogissa tai Instagramissa (suoraan ja selvästi) olivat kauhutarinat, joita kuulin muilta bloggaajilta. Että lasten kasvoja ja nimiä on urkittu keinoja kaihtamatta ja lasten ulkonäköä on ruodittu rumin sanoin keskustelupalstoilla. Tai jopa ihan kommentoitu lapsen ulkonäköä bloggaajalle suoraan blogissa. Miettikää tässä välissä vähän, millaisessa maailmassa elämme. Että jotkut kommentoivat lapsen ulkonäköä netissä. Jos olet joskus tehnyt niin, toivottavasti häpeät syvästi koko elämäsi.

Luulen, että siihen, että julkaisen nykyisin kuvia lapsestani, on vaikuttanut sellaisen ylenpalttisen kontrollintarpeeni vähentyminen muutenkin. En voi suojella lastani kaikelta enkä ainakaan halua tehdä päätöksiäni joidenkin karseiden nettikiusaajien edesottamusten perusteella.

Tiedän kyllä, että on olemassa paljon muitakin kauhuskenaarioita, mitä lapsen kuvien julkaisemiseen tulee, mutta koen etteivät ne ole kauhean todennäköisiä. Kunhan julkaisee asiallisia kuvia.

Pidän perheblogia ammatikseni, kerron elämästäni suhteellisen avoimesti ja haluan julkaista kivoja kuvia, myös lapsestani. Jos hän myöhemmin sanoo, ettei halua esiintyä blogissani, niin sitten olkoon niin.

Päätökseeni vaikutti myös se, ettei Jaakolle ole koskaan ollut mitään merkitystä näkyvätkö lapsemme kasvot somessa vai eivät. Hän ei siis mitenkään vastustellut haluani alkaa julkaista aivan normaalisti kuvia lapsesta, ilman mitään naaman päälle lytättyjä stickereitä tai muita piilotteluja.

Tärkeä tekijä on tietysti  sekin, että olen tässä vuosien aikana tajunnut, että te olette aika huipputyyppejä. En ole juurikaan joutunut kokemaan nettikiusaamista ja uskallan siksikin antaa osan elämästäni nettiin.

Päätökseni sinetöi vielä eräs Julia Thurenin IG Story, jossa hän kertoi, että aikoo pitää lastaan esillä somekanavissaan eikä koe siinä mitään väärää. Julia on ihminen, jota katson ylöspäin, joten sain häneltä häneltä sopivasti ikään kuin siunauksen omille ajatuksilleni.

Uskon, että somessa ollaan jatkossa yhä enemmän, varmasti myös lapsemme, joka syntyi äitinsä ja isänsä media-ammattien keskelle. Luulen, että tämä tietynlainen, valtavirrasta poikkeava elämämme ja somessa näkyminen ovat tulevaisuudessa lapsellekin itsestään selvyyksiä. En vain yksinkertaisesti näe sellaista skenaariota, että lapseni olisi joskus tulevaisuudessa vihainen siitä, että hän on näkynyt kanavissani. Ja jos on, niin sitten siitä keskustellaan, että miksi äiti julkaisi kuvia.

Ymmärrän täysin, että osa pitää lapsensa visusti poissa julkisuudesta ja somekanavista. Minä päätin kuitenkin, että kasvot saavat vastedes näkyä. Virallista nimeä en kuitenkaan aio hänestä käyttää. Lempinimi on tosin aina välillä vilahdellut milloin missäkin, joten olen pohtinut, pitäisikö se ottaa käyttöön blogissakin. Tuntuu nimittäin välillä vähän tönköltä puhua vain lapsesta.

IHANAT, IHANAT PERHEKUVAT: CAMILLA BLOOM

Miksi koko ajan pitää puhua lapsista?

Tovi sitten Erikan polttareissa huomasin, että olen porukan ainut äiti. Tuntui aika jännältä, ettei illan aikana puhuttu kertaakaan mitään lapsista. Aika usein puhe kääntyy lapsiin ja perhe-elämään porukassa, jossa on paljon vanhempia. Se on ihan luonnollista, koska lapsi tai lapset ovat aika olennainen osa sitä elämää, mitä elämme joka päivä. Olisi aika mahdotonta kuvailla omaa elämäänsä, jos ei saisi mainita lasta.

Osa polttariporukasta oli sitä mieltä, että tarvitseeko niistä lapsista nyt niin jauhaa. Eikö ole mukavaa puhua välillä jostain ihan muusta, kysyttiin.

Omasta kokemuksesta tiedän, että lapsen saaminen voi muuttaa ystävyyssuhteita. Muistan ajan, kun lapsuudenkaveriporukassani puolet olivat äitejä ja toinen puolikas lapsettomia. Jakaannuimme pikku hiljaa illanvieton aikana eri huoneisiin: toisessa huoneessa puhuttiin lapsiarjesta, toisessa jostain muusta. Tuolloin kyseiset lapset olivat vielä vauvaikäisiä, joten kysyttävää ja ihmeteltävää riitti – vertaistuelle oli valtava tarve. Ymmärrän sen tietysti nyt. Tuolloin ihmetytti, että miksi pitää puhua jostain mukuloista, kun kerrankin saa olla vapaalla niistä. Siinä pikkulapsikuplassa voi kuitenkin olla aika vaikeaa edes keksiä mitään muuta puheenaihetta, koska elämässä ei välttämättä ole juuri tuolla hetkellä muuta.

Myöhemmin, kun äitiys ei ole enää niin uutta ja ihmeellistä, on helpompi vaihtaa puheenaihetta. Mutta puhumme me edelleen lapsista kavereiden kanssa – koska se on elämäämme. Nyt lapsuuden kaveriporukassamme kaikki ovat yhtä lukuunottamatta äitejä. Usein niihin lapsiin liittyvät esimerkiksi tämänhetkisen elämämme suurimmat tuskastumiset ja raivot. Mikä olisi parempaa kuin päästä avaamaan patoutumia nimenomaan vertaisille. Se puhdistaa ja se on valtavan tärkeää.

Ehkä sellaiset yksityiskohtaiset vaippamerkkien arvioimiset, tiheän imun kaudet ja muun äitiysjargonin voi jättää sivuun, jos porukassa on lapsettomia. Se on vain kohteliasta, sillä on aika ikävää istua kuuntelemassa tuntikaupalla sellaista paapatusta, johon ei voi ottaa yhtään mitään kantaa. Mutta olisi ihan älytöntä vaatia äitiä olemaan puhumatta omasta elämästään, johon lapsi tai lapset kuuluvat hyvin vahvasti.

Millaisia kokemuksia teillä on? Ovatko äitien lapsipuheet ärsyttäneet tai lapsettomien toivomukset olla puhumatta lapsista? Onko lapsen tulo jopa rikkonut ystävyyssuhteen?

Ne tärkeät varaäidit ja -isät, jotka paikkaavat oikeiden vanhempien puutteita

Kävin niin mielenkiintoisen keskustelun viikonloppuna siskon häissä, että on pakko avata sitä vähän teillekin. Olen usein kertonut, että kaipaan vanhemmuuteen tietynlaista vanhanaikaista yhteisöllisyyttä. Koko kylä kasvattaa ja niin pois päin. Häissä sain ihan uuden näkökulman aiheeseen. Olen itse kaivannut apua ja tukea omaan vanhemmuuteeni, mutten ole tullut ajatelleeksi, kuinka paljon toiset vanhemmat voivat antaa lapselle.

Juttelin häissä pitkään Erikan lapsuudenystävän kanssa, joka vietti aikoinaan paljonkin aikaa meillä. Hän sanoi ihailleensa tuolloin äitimme rentoa tapaa toivottaa kaikki tervetulleeksi kotiimme ja ruokapöytäämme. Vanha kaverimme muisti hyvinkin tarkkaan, mitä ruokaa meillä tarjottiin ja kuinka hyvältä maistui äidin tekemä iltapalalautanen porkkanatikkuineen. Äiti tarjosi sopivassa suhteessa turvaa ja toisaalta luottamusta siihen, että lapset pärjäävät itsekseenkin. Meillä sai aina seikkailla mielin määrin isossa pihapiirissä eikä lapsia hyysätty turhaan.

Juron isämmekin hän muisti tarkasti. Kerran isä oli tuhahdellut lasten yrityksille uittaa yksinkertaista kaarnavenettä ojassa, kadonnut verstaalleen ja palannut mukanaan hieno puuvene kaikkine yksityiskohtineen. Lapset olivat sitten uittaneet uutta venettään kilometrejä lähiojissa. Se oli isän tapa osoittaa kiinnostusta ja välittämistä, vaikkei oikeita sanoja aina löytynytkään.

Meidän äiti ja isä olivat ihan erilaisia vanhempia kuin lapsuudenystävän omat vanhemmat. Hän kertoi kokeneensa, että he, erityisesti kaikille avoimeen ruokapöytään kutsuva äitimme, paikkasi hänen omien vanhempiensa puutteita. Puutteita, joita on varmasti meissä kaikissa. Eikö olisi hieno ajatus, että joku muu voisi antaa omalle lapselle jotakin sellaista, jota ei itse oikein osaa.

Olisi hienoa olla itsekin se vanhempi, joka jättää jälkeensä kauniita muistoja muillekin lapsille. Minä muistan erityisesti erään ystäväni nyt jo edesmenneen isän, joka jaksoi aina kuljettaa meitä laskettelemaan. Muistan ikuisesti automatkat ja pysähdykset huoltoasemilla, joilla hän tarjosi minullekin munkit ja kaakaot, vaikka yritinkin vastustella ja maksaa omasta kukkarosta. Tuo mies tartutti minuunkin liikunnallisuutta, jota omat vanhempani eivät minulle niinkään opettaneet.

Toivon, että osaan itsekin olla tarvittaessa varaäiti. Sellainen äiti, joka antaa jonkin mieleenpainuvan muiston, tärkeän opin ja turvallisuuden tunteen muidenkin lapsille.

Millaisia kokemuksia teillä on varaäideistä ja -isistä?