Muistelen, että olen tehnyt tällaista listaa ennenkin, mutta teki mieli kirjoittaa aiheesta uudelleen. Tuli nimittäin yhden viikon sisään niin paljon erilaista äititunteiden vuoristorataa, että oli pakko kirjata ajatuksia vähän ylös.
Yksinolosta nauttiminen
Tämä tuli hyvin vahvasti esiin jo vanhemmuuteni ensi hetkinä. Yksi vauvavuoden suurimmista unelmistani oli lukittautua yksin hotellihuoneeseen, omaan rauhaani edes yhdeksi yöksi. Koin siis vauvavuonna myös lamaannuttavaa yksinäisyyttä, mutta tunne oli pinnalla erityisesti vauvan kanssa kaksin ollessa ei siis niinkään yksin ollessa. Harvemmin sitä vauvan kanssa nimittäin edes on kirjaimellisesti yksin.
Edelleenkin yksin oleminen houkuttelee aika ajoin ja nautin siitä suuresti. Yksilapsisenkin perheen kakofonia ja ainaiset vaatimukset ovat toisinaan liikaa ainakin erityisherkälle, joten välillä sitä haluaisi olla ihan vain hiljaa itsekseen. Niin ettei tarvitsisi vastata kenenkään pyyntöihin, vaatimuksiin tai tarpeisiin.
Viimeksi sain palata tyhjään kotiin blogipikkujouluista, kun Jaakko oli vanhemmillaan yötä lapsen kanssa. Kun aloin tehdä lähtöä juhlista valittelemalla, että minulla on tunnin matka kotiin, Johanna ehdotti, että tulisin heille yöksi. Sanoin, etten missään nimessä halua! 😀 Vaikka jouduin köröttelemään sen tunnin bussissa, oli aivan kertakaikkisen ihanaa olla yö yksin kotona ja herätä päivällä aamulla rauhassa.
Synnytyksistä ja vauvoista herkistyminen
Tämä on jotain todella mystistä. En voi enää katsoa ainuttakaan, edes fiktiivistä, synnytystä kyynelehtimättä. Viimeksi porasin oikein urakalla, kun Kardashianeissa näytettiin Khloen synnytys. Hän oli takuulla saanut samat dropit kuin minäkin, koska synnytys ei näyttänyt tekevän ollenkaan kipeää. Hetkestä tuli niin vahvasti mieleen oma synnytykseni, että liikutuin todella. Ja siis todellakin myös fiktiiviset leffasynnytykset saavat minut ihan tolaltani. Katson myös mielelläni ihan aitoja videoita ja kuvia synnytyksistä nyt, kun omaa synnytystä ei tarvitse enää jännittää. Ennen ahdistuin niistä, nyt ne ovat mielestäni uskomattoman hienoja ja maagisia. Myös pienet vauvat saavat minussa nykyisin aikaan kummallisia herkistymisen reaktioita, joita en todellakaan kokenut ennen omaa lasta.
Muiden lasten puolesta ahdistuminen
En edelleenkään ole varsinaisesti lapsirakas, en osaa vieläkään olla lasten kanssa tai puhua heille mitään järkevää. Mutta auta armias, kun näen tai koen, että jotakin lasta kohdellaan huonosti tai ihan vain jos lapsella on muusta syystä huono olla. Tovi sitten eräs tyttö itki sydäntä särkevästi kaupassa, koska ei saanut jotakin haluamaansa. Isä oli selvästi jo kyllästynyt rääkymiseen ja kadonnut mielenosoituksellisesti jonnekin hyllyjen väliin. Hän saapui kyllä paikalle siinä vaiheessa, kun joku kävi kyselemässä tytöltä, onko hän kadottanut vanhempansa. Ennen omaa lasta, olisin itsekin ärsyyntynyt itkusta ja varmaan dorkana ajatellut, että tarviiko noita mukuloita tuoda kauppoihin pillittämään. Nyt huomasin itkun nousevan omaankin kurkkuun, teki mieli mennä lohduttamaan lasta. En todellakaan tiedä tilanteen taustoja, mutta tuntui pahalta. Lapsen ylenpalttinen parkuminen jostain saamatta jäänestä tavarasta tuntuu usein aikuisesta täysin ylimitoitetulta, mutta tuska on silti lapselle totisinta totta siinä tilanteessa. Ymmärrän, ettei kukaan ole täydellinen vanhempi, mutta pienen lapsen jättäminen yksin isoine tunteineen kaupan käytävälle ei minusta vain ole ok.
Katumus
Kaikenlaiset riittämättömyyden fiilikset tuovat pintaan myös katumusta ja vatvomista siitä, olinko tarpeeksi hyvä. Olinko tänään tarpeeksi läsnä lapselle, teinkö liikaa töitä, saiko lapsi tarpeeksi virikkeitä ja monipuolista ravintoa? Jopa: pesinkö hampaat tarpeeksi huolellisesti, luoja paratkoon. Olen yrittänyt antaa itselleni armoa, mutta välillä tuntuu, että teen taatusti kaiken väärin. Jossakin vaiheessa kaduin jokaista pientäkin suutahdustani viimeistään siinä vaiheessa, kun katsoin illalla nukkuvaa lasta sängyssään. Sekin on kummallinen olo, kun olet koko päivän vähän hermona uhmaraivokkaan lapsen kanssa ja kun se viimein nukahtaa, se on taas parasta, ihaninta, kauneinta, mitä maailmassa on.
Häpeä
Äitihäpeä on ihmeellinen juttu, josta olen keskustellut viimeksi tänään Instagramin yksityisviesteissä. Sitä saattaa pelätä niin valtavasti, että kyky olla äiti kyseenalaistetaan, että yrittää välttää kaikenlaisia pienimpiäkin ”virheitä” vanhemmuudessa. Valitin IG Storyssa, kuinka meillä on noin ziljoonaa lapsen sukkaa, joilla ei ole paria. Eräs äiti sanoi, että kannattaa vain käyttää eriparisukkia lapsella, sillä siitä ongelmasta pääsee. Sanoin, että käytänkin kotona, mutta jonkinlainen äitihäpeä estää minua pukemasta lapselle eriparisukkia päivähoitoon. Aivan kuin se kertoisi, että meillä on muutkin asiat ihan vinksallaan. Järki sanoo, ettei kukaan kyseenalaista vanhemmuuttani eriparisukkien vuoksi, mutta se outo, kalvava äitihäpeä pakottaa etsimään hoitoaamuina sukille oikean parin.
Lapsen kasvamisesta ahdistuminen
Muistan tämän kummallisen tunteen vaivaneen jo vauvavuonna. Oli kertakaikkisen kauheaa huomata, että lapsi on kasvanut. Pieneksi jäänyt body aiheutti romahduksen. Mikä siinä on? Miksi väistämätön tosiseikka ja kaiken lisäksi erittäinkin välttämätön asia saa nyyhkimään harva se päivä. Katsoin Parenthoodia ja siinä oli kohtaus, jossa puhuttiin siitä, kuinka oma herttainen lapsi onkin yhtäkkiä vihainen murrosikäinen. Itkin varmaan puoli tuntia putkeen, kun mietin omaa pientä lastani, joka vielä käpertyy syliin, pussaa ja halaa. Rakastaa hengailla iskän ja äidin kanssa. Ja joka on lyhyeltä tuntuvan ajanjakson päästä teini, jota saa tuskin koskea, joka ei kerro mitään ja jota ei kiinnosta olla kotona.
Mitkä tunteet ovat yllättäneet sinut vanhemmuudessa?
Lue myös
