Vuosi eron jälkeen

Erostamme on kulunut aika tarkalleen vuosi. Mietin tänään, että jos olisin vaikka tammikuussa 2019 päässyt aikakoneella tähän hetkeen, kevääseen 2020, en todellakaan olisi uskonut silmiäni. On meneillään joku apokalypsi ja kaiken kukkuraksi minä asun vanhassa kaksiossani Alppilassa SINKKUNA ja olen vieläpä aivan tyytyväinen elämääni. Olisin takuulla kuvitellut, että aikakoneeseen oli tullut joku bugi, joka oli miksaillut menneisyydestäni ja jostakin dystopialeffan kässäristä jotakin todella outoa…

Vuosi sitten elettiin aika tuskallisia hetkiä. Olin Kanarian-lomalla, jonne meidän piti lähteä perheenä, mutta jonne lähtikin aviomieheni sijaan äitini. Vielä tuolla lomalla käytin kaiken liikenevän ajan siihen, että luin aivan kaiken netistä löytyvän tiedon hakusanoilla kuinka estää ero. Tyypillistä Ireneä. Kun minua kohtaa jokin vastoinkäyminen, selviytysmiskeinoni on tieto. Haluan tietää kaiken tuosta minua lähestyvästä uhasta ja oppia, kuinka voin kukistaa sen.

Nuo 11 päivää auringossa huippuhotellissa olivat elämäni hirveimmät, vaikka kepeistä somepäivityksistä sitä tuskin pystyi arvaamaan. Ei mennyt hetkeäkään, ei sekunnin sadasosaa, jolloin en olisi ajatellut eron uhkaa. En halunnut olla tuhansien kilometrien päässä murenevasta avioliitostani. Halusin olla pelastamassa sitä paikan päällä. Viimeistään kotiin palatessamme selvisi kuitenkin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Toisaalta se oli helpotus. Ei ollut enää jossiteltavaa eikä mitään muuta mahdollisuutta kuin jatkaa elämäänsä. Sain antaa periksi. Siihen asti olin elätellyt toiveita, ja se on pidemmän päälle aika kuluttavaa.

Sitten aloin taas opiskella. Tällä kertaa hakusanoilla kuinka selvitä erosta. Luin vertaistarinoita naistenlehtien sivuilta ja opin, että ihmiset olivat selvinneet paljon vaikeammistakin erotilanteista. Luin psykologien ja muiden ammattilaisten tekstejä. Opin, että eron keskellä näköalattomuus on tavallista: on hankalaa nähdä elämää eteenpäin. Luin, ettei ero tarkoita loppuelämän peruuttamista: ero on mahdollisuus parempaan. Luin, että erosta selviää, vaikka erosuru voi olla valtava sokki, joka aiheuttaa fyysisiäkin oireita.

Vuosi sitten janosin tietää, kuinka kauan tämä kestää: koska tämä tuska loppuisi? Monet asiantuntijat arvioivat joidenkin tilastojensa perusteella, että erosta selviämiseen kuluu noin vuosi. Muistan ajatelleeni, etten kestä tätä tuskaa vuotta, että niinkö kauan tätä pitää lusia? Mutta eihän se tietenkään niin mene, että vuoden ajan kärsit ja itket ja 365 päivän kuluttua kuin taikaiskusta tuska katoaa. Voin sanoa olleeni iloinen ja onnellinen jo viime kesänä. Senkin jälkeen tuli takasiskuja, huolia, murheita ja itkuja mutta suunta on kuitenkin aina ollut eteenpäin.

Vuoden aikana olen opetellut kuuntelemaan itseäni ja tarpeitani. En ole kaivannut uuteen suhteeseen, sillä olen tiennyt, ettei sellainen olisi ollut hyväksi. Olen ollut suhteessa 15-vuotiaasta lähtien enkä ole oikeastaan koskaan deittaillut ennen tätä vuotta. Olen ottanut kaiken irti vapaudestani. Olen kohdannut omat tunteeni ja pohtinut omia heikkouksiani ja sitä, miten ne vaikuttavat parisuhteisiini. Olen oppinut, että voin muuttaa vain ja ainoastaan itseäni. Olen käsittänyt, että liian aikaisin aloitetussa uudessa suhteessa toistaisin vain vanhoja virheitäni. Olen miettinyt, millaisia tarpeita minulla on parisuhteessa, jotta voisin olla tulevaisuudessa hyvässä sellaisessa enkä sysäisi itseäni ja tarpeitani sivuun.

Kulunut vuosi on antanut minulle jotain muutakin kullanarvoista. Se on opettanut, että selviän jatkossakin yhtä musertavasta tilanteesta, jos sellainen eteeni vielä tulee.

Erosta selviää, vaikka se sattuu pitkään

Mietin välillä, millä tavalla elämäni ja esimerkiksi kokemukseni erosta näyttäytyvät ulkopuolisen someseuraajan silmissä. Suurinta tuskaani kun en koskaan näyttänyt julkisesti, selviytymisen ja onnen tunteista taas olen puhunut enemmän. Mietin, vaikuttaako elämäni vain helpolta ja onnelliselta. Sillä sitä se ei tietenkään ole pelkästään ollut, vaikka ero loppukevääni ja loppukesäni välillä onkin melkoinen. Kevät meni päivästä toiseen selviytyen ja lokakuun alussa annoin kasvoni erohehkulle Iltalehdessä.

Vaikka olen päässyt jaloilleni enkä palaisi menneeseen mistään hinnasta, suren tietenkin edelleen. Koen pettymystä, mietin missä epäonnistuin. Menneet loukkaukset sattuvat edelleen.

Eniten suren sitä, että menetän hetkiä lapseni elämästä. Maanantiaamuna itkin, kun olin lähdössä viemään lasta päiväkotiin. Meillä oli ihana pitkä viikonloppu yhdessä. Nautin jokaisesta hetkestä. Onneksi olemme erossa vain pari päivää kerrallaan. Mutta hänellä on elämä, johon minä en kuulu, ja se sattuu.

Onneksi surun ja murheen hetkiä on vain vähän ja yhä vähemmän. Uusi elämä on paitsi jännittävää ja onnellista, myös koko ajan normaalimpaa.

Tuntuu, että olen pikakelannut selviytymistäni ainakin vähän ja siitä saan kiittää terapeuttiani. Hän muistutti alusta asti, että tämä muutos on alku paremmalle elämälle. Jokaisessa vaikeassa tilanteessa hän muistutti, että olen sellaisessa ensimmäistä kertaa ja on siksi normaalia tuntea, kuten tunnen. Jokaisen tuskaisen tunteen hetkellä hän kehotti pysähtymään ja miettimään, mitä tunne yrittää minulle viestittää. En tiedä, missä suossa olisin, jos olisin yrittänyt paeta ja tukahduttaa niitä tunteita. Kun tunteet kohtaa, niiden kanssa oppii elämään. Tietää aina tietyn tunteen tullessa, että ai niin, tämä on nyt tämä ja kohta se menee ohi. Tästä selvittiin viimeksikin.

Tiedän kokemuksesta, että eron hetkellä haluaa vain tietää, selviääkö siitä koskaan. Siksi haluan muistuttaa, että ero oli ja on elämäni vaikeimpia ja tuskallisimpia asioita, mutta ennen kaikkea haluan näyttää, että siitä selviää. Elämä voi olla yllättävän nopeastikin iloista ja onnellista, kunhan ei pakene tunteitaan ja uskoo, että muutos on mahdollisuus parempaan.

Uuden vuoden suunnitelmia ja treenirakkautta

Monet naureskelevat uuden vuoden lupauksille, jotka unohtuvat pahimmassa tapauksessa jo vuoden ensimmäisellä viikolla. Vuodenvaihde on kuitenkin aika luonteva hetki aloittaa mikä tahansa elämänmuutos eikä uuden vuoden lupausten tekemisessä ole mitään pahaa tai naurettavaa (vaikka itsekin jaoin alla olevan meemin IG Storyssani). Tärkeintä on, että muuttaa elämäänsä, jos sellaiselle on tarvetta.

Uskon, että kaikenlaiset elämänmuutokset ovat mahdollisia, jos niitä vain oikeasti haluaa, tekee päätöksen ja pysyy niissä. Sellaiset epämääräiset pitäisi varmaan liikkua enemmän -lupaukset harvoin pitävät. Jos muutos ei lähde itsestä, omasta halusta ja vakaasta päätöksestä, se tuskin vie mihinkään. Ja mitä tarkempi päätös on, sen parempi. Jos haluat aloittaa liikunnallisemman elämäntavan, älä lupaa epämääräisesti, että liikut enemmän. Tee suunnitelma: koska treenaat ja miten. Aseta myös konkreettisia tavoitteita, joita kohti mennä.

Olen itse aloittanut paremmat elämäntavat aika monia kertoja, tammikuussa ja maanantaina, ja luisunut sitten taas pikku hiljaa vanhoihin pahoihin tapoihin. Lapsen saamisen jälkeen hukkasin ehkä itseni enkä osannut pitää itsestäni tarpeeksi hyvää huolta. ”Päätin” monesti, että nyt saa riittää, mutta päätökset eivät pitäneet. En vain muka löytänyt aikaa liikkumiselle, ja samalla ruokailurytmikin oli mitä sattui.

Eron aikana huomasin, että liikkuminen oli ainut keino, jolla pystyin itse vaikuttamaan mielialaani. Kun rehkin salilla, murheet unohtuivat tehokkaasti – endorfiinit ja niin pois päin. Treenin aikana ja sen jälkeen oli hyvä olo, vaikka elämässä myrskysi. Tajusin, kuinka tärkeää siitä elämäntavasta on pitää kiinni. Kun sain niin konkreettisen opetuksen liikkumisen mahtavasta voimasta, että sitä tuskin unohtaa enää koskaan. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ihan aidosti haluan lähteä salille ja hermostun, ellen pääse sinne. Aiemmin treenasin paljon pinnallisemmista syistä ja jouduin välillä ruoskimaan itseni liikkeelle.

Sitä elämänmuutosta ei siis tarvitse nyt näin vuoden ja vuosikymmenen vaihteessa tehdä, se on onneksi ollut jo pidempään meneillään! Sen sijaan olen miettinyt ainakin yhtä suurempaa tavoitetta tälle vuodelle.

Tänä vuonna lupaan keskittyä entistäkin tiiviimmin työhöni, johon myös tämä blogi kuuluu. Ehkä jopa uraani! Kevään vaikeiden aikojen jälkeen olenut kokenut jotenkin yllättävän vaikeaksi palata normaaliin postausrytmiin. Olen muutenkin pitänyt työtahdin aika maltillisena ja elänyt fiiliksen mukaan. Miettinyt, mitä oikeasti juuri nyt kaipaan ja tarvitsen. Syksyllä teki mieli ottaa iisisti ja ihmetellä uutta elämääni. Kun sitä parisuhteen peruskalliota ei olekaan enää ollut, on ollut aika jännä huomata, mihin sitä keskittyykään ja mitä kaipaa elämäänsä. Työ ja ura eivät olleet tarvelistan ykkösinä.

Nähdään siis täällä blogissa useammin kuin aiemmin! Keväällä on tiedossa jotain tosi jännittävää ja uutta, toivottavasti voin kertoa siitä teille pian!

Teittekö te uuden vuoden lupauksia?