Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Hyvästi koti – muutto nosti tunteet pintaan

Minulla on mennyt olosuhteisiin nähden aika hyvin. Kyyneleet olivat niin lopussa, että luulin jo olevani täysin kykenemätön enää itkemään. Viikonloppuinen muutto konkretisoi kuitenkin kaiken lopullisuuden ja toi kaikenlaiset tunteet pintaan. Otin ne vastaan jopa ihan tyytyväisenä: kyyneleitä onkin jäljellä, en ole aivan kyynistynyt. Olen muutenkin opetellut hyväksymään tunteitani ja yrittänyt antaa niiden tulla ja mennä. Olisi tärkeää, ettei jäisi jumiin mihinkään ikävään tunteeseen. Se ahdistaa.

Viimeaikaisten tunteiden kirjo yllätti ja kohtasin sellaisiakin fiiliksiä, joita en uskonut enää olevan olemassakaan. Yksi päällimmäisistä tunteista on ennen muuttoa ollut viha, nyt mukaan tuli hetkeksi lempeämpää kaihoa.

Muutosta teki paljon lohduttomampaa lapsen suuri suru. Hän oli hirveän huolissaan, saako kaikki lelut varmasti mukaan vanhasta kodista. Hän ei olisi halunnut lähteä vanhasta kodista ja haluaisi asua yhdessä äidin ja isän kanssa. Olemme puhuneet paljon asiasta ja kaikki tunteet on saanut näyttää. Yleensä hän on onneksi oma iloinen itsensä.

Haluaisin tosi paljon kirjoittaa teille enemmän ja useammin. Joka kerta, kun vähän raotan eron ja uuden elämän tuomia tunteita, saan lukuisia viestejä niiden jakamisen arvosta. Olen avannut kaikkea mielestäni tosi vähän ja siksi yllätyn siitä, kun joku sanoo saaneensa minulta vertaistukea. Eräskin seuraaja kertoi olevansa samassa tilanteessa ja kertoi pelkäävänsä pienen lapsensa puolesta. Hän kuitenkin kertoi saaneensa lohtua siitä, kun olen näyttänyt Instagramissa oman lapseni iloisia höpötyksiä ja leikkejä – että ei tämä ero ja elämänmuutos ole lasta aivan lannistaneet. Tästä tuli minullekin niin hyvä olo. Haluan auttaa ja näyttää muille samassa tilanteessa oleville, ettei tämä ole maailmanloppu. Vaikka se saattaa ehdottomasti siltä jossakin vaiheessa tuntuakin.

Toivottavasti jaksatte tätä verkkaista kirjoitustahtiani ja seuraatte minua Instagramissa – siellä ennätän olla vähän aktiivisempi. Remontointi ja muutto veivät ja vievät vieläkin voimiani aivan valtavasti. Nukuin kahtena edellisenä yönä kellon ympäri ja nyt tuntuu, että olen saanut voimiani hiukan takaisin. Tällä hetkellä minulla on myös aika paljon töitä, sillä tuurailen ihmisiä kesälomilla.

PS. Rempasta ja uuden kodin tyylistä on toivottu kovasti sisältöä ja sitä on tulossa, I promise!

PPS. Lontoo-vinkkejä tulossa myös pian, kun vain suinkin ennätän!

Me ollaan Lontoossa! Mitä täällä kuuluu tehdä?

Huomasitteko, miten onnistuin vastustamaan kiusausta nimetä postaus sillä kaikista kliseisimmällä tavalla 😀

Tulimme siis siskon kanssa tänne aamuvarhaisella ja tarkoituksemme on paitsi tutustua kaupunkiin myös toimia hoitajina vanhan tuttumme hauvalle.

Tarina tämän reissun takana ulottuu aina vuoteen 1996, jolloin tapasimme Gran Canarian reissulla mukavan perheen, johon kuului Erikan ikäinen tyttö. Erika kaverustui tähän tyttöön niin paljon, että he tapasivat joitakin kertoja Suomessakin. Itse löysin tämän tytön joskus reilut kymmenen vuotta myöhemmin Facebookista, mutta jäimme vain etäisiksi Facebook-tutuiksi.

Tänä vuonna kuitenkin tämän henkilön Face-päivitys nousi omaan feediini. Siinä hän etsi koiransa hoitajaa Lontoon kimppakämpälleen hänen itsensä vieraillessa Suomessa. Koska uuteen elämääni kuuluu hetkiin tarttumista, sanoin heti, että minä voin ilmoittautua koiranhoitajaksi. Ja niinpä olemme täällä nyt.

Olemme täällä neljä kokonaista päivää ja nyt kiinnostaisi tietää, onko jokin aivan erityinen must-juttu, joka täällä pitää ehdottomasti kokea. Menemme tietysti hoitokoiramme ehdoilla, mutta jonkin verran kuljemme varmasti myös ilman häntä. Haluaisin esimerkiksi itse käydä jossakin musikaalissa! Muutoin kävelemme ehkä vain semi-päämäärättömästi ympäriinsä, bongailemme kauniita rakennuksia, puistoja ja kivoja kahviloita.

KUVA: UNSPLASH.COM

Kaikki järjestyy – sittenkin

Elämäni vaikeimpien kuukausien keskellä olen saanut huomata, että asioilla todellakin on tapana järjestyä. Asiani ovat järjestyneet suorastaan yliluonnollisen hyvin. Jopa niin hyvin, että olen epäillyt, olenko ollenkaan ansainnut niiden järjestyvän niin hyvin. Niin huijarisyndroomainen sitä voi ihminen olla. Että käy läpi ajanjakson, joka on viedä voimat täysin. Rämpii läpi elämänsä vaikeimmat tunteet. Ja silti kokee, ettei ole ansainnut sitä kaikkea hyvää, mitä elämä antaa…

Hyvä onneni alkoi asunnosta. Eräänä mustaakin mustempana päivänä päätin tehdä yhden hyödyllisen asian. Olin huutoitkenyt koko päivän ja soittanut äidille, etten yksinkertaisesti kestä. Etten voi olla yksin, sillä pelkään etten yksinkertaisesti kestä. Puhelun jälkeen sain sen verran voimaa, että päätin tehdä asian, jota olin lykännyt monta viikkoa. Soitin lähes kymmenen vuoden takaiselle vuokraisännälleni ja kysyin, onko vanha asuntoni tyhjillään. Tiesin, ettei asunnossa ollut asunut ketään pitkään aikaan, mutten ollut nähnyt kämppää markkinoillakaan. Vuokraisäntäni vastasi ja sanoi, että asunto oli sinä samaisena päivänä mennyt välittäjälle. Pyysin välittäjän yhteystiedot. Monien mutkien kautta, välittäjän hyvän idean ja varmasti myös asunnon omistajan hyväsydämisyyden avulla pystyin ostamaan itselleni vanhan asuntoni ennen kuin se edes ehti mennä myyntiin.

Jo tieto siitä, että pääsisin takaisin vanhaan rakkaaseen asuntooni, johon liittyi niin paljon ihania muistoja, helpotti pahaa oloani roimasti. Olin ollut pitkään ahdistunut siitä, että joutuisin kenties asumaan jollakin vieraalla asuinalueella kaukana läheisimmistä. Asunto vanhassa tutussa kaupunginosassa aivan parhaan ystäväni naapurissa oli todellinen lottovoitto.

Kaiken asuntohässäkän keskellä pelkäsin myös jääväni kahden asunnon loukkuun. Otin pienen riskin tehdessäni uudet asuntokaupat, kun vanha ei ollut vielä mennyt edes myyntiin. Välittäjä kuitenkin lupaili, ettei vanhan asuntomme myyntiin voisi mennä kolmea kuukautta kauempaa. Lopulta kun saimme nykyisin asuntomme myyntiin, taisi mennä kolme päivää ostotarjoukseen, jonka hyväksyimme. Olin niin huojentunut ja helpottunut, etten osaa edes kuvailla sitä oloa.

Seuraavaksi päänvaivaa aiheutti lapsen tuleva päivähoitopaikka, sillä olimme auttamatta myöhään liikkeellä. Emme voineet hakea paikkaa neljää kuukautta ennen hoidon tarvetta, sillä emmehän edes tienneet, missä seuraavaksi asuisimme. Kun uusi koti oli selvillä, aloin selvittää päivähoitopaikkoja. Tuttuni suosittelivat erästä päiväkotia, mutta kun viimein sain kiireisen päiväkodinjohtajan kiinni, hänellä oli tarjota vain ei-oota. Kaikki alueen päiväkodit olivat aivan täynnä. Myös eräs yksityinen päiväkoti, joka olisi ollut sijainniltaan ja suuntaukseltaan meille passeli, oli täynnä. Vaihtoehdoiksi jäivät vanha päiväkotipaikka, jonne tulisi julkisilla matkaa uudesta kodistamme 40 minuuttia ja yksityinen päiväkoti, joka ei ollenkaan vakuuttanut, kun kävimme siellä vierailulla.

Eräänä päivänä samainen päiväkodinjohtaja sitten soitti ja oli itsekin ymmällään. Hän sanoi, että harvemmin saa soittaa tällaisia iloisia uutisia, mutta meille oli kuin olikin löytynyt päiväkotipaikka. Päiväkodissa oli ihmetelty ja laskeskeltu moneen kertaan ja lopulta oli tajuttu ilmeisesti, että eräs lapsi oli laskettu epähuomiossa kahteen eri ryhmään. Elli pääsisi vielä erääseen erikoisryhmään, jonne erityisesti olisin hänet halunnut ja jonne ei ainakaan pitänyt olla mitään mahdollisuuksia mahtua.

Tämä kaikki hyvä onni ja asioiden järjestyminen pelottaa minua edelleen – jännitän koko ajan, että joku menee vielä pieleen. Pelkäsin edes kirjoittaa asiasta tänne blogiin, koska pelkään, että jinxaisin vielä jotenkin koko homman huutelemalla hyvää onneani kaikille.

Mutta ehkä mä tosiaan olen ansainnut tämän kaiken hyvän. Uuden alun.