Vuosi eron jälkeen

Erostamme on kulunut aika tarkalleen vuosi. Mietin tänään, että jos olisin vaikka tammikuussa 2019 päässyt aikakoneella tähän hetkeen, kevääseen 2020, en todellakaan olisi uskonut silmiäni. On meneillään joku apokalypsi ja kaiken kukkuraksi minä asun vanhassa kaksiossani Alppilassa SINKKUNA ja olen vieläpä aivan tyytyväinen elämääni. Olisin takuulla kuvitellut, että aikakoneeseen oli tullut joku bugi, joka oli miksaillut menneisyydestäni ja jostakin dystopialeffan kässäristä jotakin todella outoa…

Vuosi sitten elettiin aika tuskallisia hetkiä. Olin Kanarian-lomalla, jonne meidän piti lähteä perheenä, mutta jonne lähtikin aviomieheni sijaan äitini. Vielä tuolla lomalla käytin kaiken liikenevän ajan siihen, että luin aivan kaiken netistä löytyvän tiedon hakusanoilla kuinka estää ero. Tyypillistä Ireneä. Kun minua kohtaa jokin vastoinkäyminen, selviytysmiskeinoni on tieto. Haluan tietää kaiken tuosta minua lähestyvästä uhasta ja oppia, kuinka voin kukistaa sen.

Nuo 11 päivää auringossa huippuhotellissa olivat elämäni hirveimmät, vaikka kepeistä somepäivityksistä sitä tuskin pystyi arvaamaan. Ei mennyt hetkeäkään, ei sekunnin sadasosaa, jolloin en olisi ajatellut eron uhkaa. En halunnut olla tuhansien kilometrien päässä murenevasta avioliitostani. Halusin olla pelastamassa sitä paikan päällä. Viimeistään kotiin palatessamme selvisi kuitenkin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Toisaalta se oli helpotus. Ei ollut enää jossiteltavaa eikä mitään muuta mahdollisuutta kuin jatkaa elämäänsä. Sain antaa periksi. Siihen asti olin elätellyt toiveita, ja se on pidemmän päälle aika kuluttavaa.

Sitten aloin taas opiskella. Tällä kertaa hakusanoilla kuinka selvitä erosta. Luin vertaistarinoita naistenlehtien sivuilta ja opin, että ihmiset olivat selvinneet paljon vaikeammistakin erotilanteista. Luin psykologien ja muiden ammattilaisten tekstejä. Opin, että eron keskellä näköalattomuus on tavallista: on hankalaa nähdä elämää eteenpäin. Luin, ettei ero tarkoita loppuelämän peruuttamista: ero on mahdollisuus parempaan. Luin, että erosta selviää, vaikka erosuru voi olla valtava sokki, joka aiheuttaa fyysisiäkin oireita.

Vuosi sitten janosin tietää, kuinka kauan tämä kestää: koska tämä tuska loppuisi? Monet asiantuntijat arvioivat joidenkin tilastojensa perusteella, että erosta selviämiseen kuluu noin vuosi. Muistan ajatelleeni, etten kestä tätä tuskaa vuotta, että niinkö kauan tätä pitää lusia? Mutta eihän se tietenkään niin mene, että vuoden ajan kärsit ja itket ja 365 päivän kuluttua kuin taikaiskusta tuska katoaa. Voin sanoa olleeni iloinen ja onnellinen jo viime kesänä. Senkin jälkeen tuli takasiskuja, huolia, murheita ja itkuja mutta suunta on kuitenkin aina ollut eteenpäin.

Vuoden aikana olen opetellut kuuntelemaan itseäni ja tarpeitani. En ole kaivannut uuteen suhteeseen, sillä olen tiennyt, ettei sellainen olisi ollut hyväksi. Olen ollut suhteessa 15-vuotiaasta lähtien enkä ole oikeastaan koskaan deittaillut ennen tätä vuotta. Olen ottanut kaiken irti vapaudestani. Olen kohdannut omat tunteeni ja pohtinut omia heikkouksiani ja sitä, miten ne vaikuttavat parisuhteisiini. Olen oppinut, että voin muuttaa vain ja ainoastaan itseäni. Olen käsittänyt, että liian aikaisin aloitetussa uudessa suhteessa toistaisin vain vanhoja virheitäni. Olen miettinyt, millaisia tarpeita minulla on parisuhteessa, jotta voisin olla tulevaisuudessa hyvässä sellaisessa enkä sysäisi itseäni ja tarpeitani sivuun.

Kulunut vuosi on antanut minulle jotain muutakin kullanarvoista. Se on opettanut, että selviän jatkossakin yhtä musertavasta tilanteesta, jos sellainen eteeni vielä tulee.

Ulkonäköpaineet (eron jälkeen)

Katsoitko eilen viraaliksi lähteneen Girls. Girls. Girls. -lehden kampanjavideon? Jos et, katso se nyt. Se on tärkeä muistutus siitä, millaisessa maailmassa elämme.

Be a Lady They Said from Paul McLean on Vimeo.

Paul McLeanin ohjaamalla videolla Sinkkuelämää-sarjastakin tuttu Cynthia Nixon lukee Camille Rainvillen tekstin siitä, millaisia ristiriitaisiakin vaatimuksia ja oletuksia naiset kohtaavat elämässään päivittäin: ole nainen, näytä seksikkäältä, älä ole provosoiva, älä ole lihava, älä ole laiha, syö, lopeta syöminen, poista karvat, peitä raskausarvet, valkaise, meikkaa, ole viaton, ole tuhma, älä tule raiskatuksi.

Video muistuttaa myös, että meidän oletetaan pitävän erityisen tärkeänä sitä, millaisia olemme miesten näkökulmasta. Miehet eivät tykkää, jos yrittää liikaa, miehet pitävät naisista, joilla on lihaa luidensa ympärillä, miellytä miehiä, miehet eivät tykkää lutkista.

Video on kaikessa karmeudessaan totuudenmukainen. Olen kuullut näitä samoja sanoja omassa elämässäni niin kauan kuin muistan. Varhaisteininä sain jatkuvasti kuulla, että näytän pojalta, olen liian laiha ja lauta enkä ole tippaakaan naisellinen, jotta kukaan poika voisi kiinnostua minusta. Kun sitten vihdoin sain niitä kauan kaivattuja naisellisia muotoja, ajattelin että se ulkonäkö, joka nyt vihdoin kelpaa muille (erityisesti pojille) on tärkein ominaisuuteni.

Valitettavasti en ole päässyt kauhean pitkälle tuosta 15-vuotiaan ajatuksesta.

Olen tehnyt elämässäni oikeasti merkityksellisiä asioita, mutta mietin silti päivittäin lukuisia kertoja sitä, miltä näytän. Ja nykyisin sinkkuna erityisesti sitä, miltä näytän miesten silmissä, kelpaanko jollekin.

Olen julkaissut itsestäni kuvia joka viikko kymmenille tuhansille ihmisille 12 vuoden ajan. Olen poseerannut, miettinyt missä asennossa näytän parhaimmalta, photoshopannut finnejä piiloon. Julkaissut ja jättänyt julkaisematta, ellen ole näyttänyt tarpeeksi hyvältä. Ja koko ajan olen tullut epävarmemmaksi ulkonäöstäni: olen saanut lapsen, kiloja, ikää, arpia, juonteita ja lisää finnejä. Mikään näistä ei nykyisten kauneusihanteiden valossa varsinaisesti lisää naisen viehätysvoimaa.

Kaiken tämän jälkeen pamahdan sinkuksi 33-vuotiaana. Hiukan painavampana, ryppyisempänä ja väsyneempänä kuin silloin joskus, kun viimeksi olin sinkku. Ja koska olen sinkku tässä ajassa, olen myös Tinderissä, joka perustuu ainakin ensipyyhkäisyllä lähes pelkästään ulkonäköön.

Elämäni pyörii siis entistäkin vahvemmin ulkonäön ympärillä ja se on välillä aika uuvuttavaa. Olen entistä tietoisempi kauneusihanteista ja siitä, miltä näytän, miltä haluaisin näyttää ja miltä ”kuuluisi” näyttää. Ei ole peiliä tai mitä tahansa heijastavaa pintaa, jota en ohi mennessäni katsoisi. Syynään toista kymmentä vuotta kestäneiden iho-ongelmien jättämiä arpia, otsani juonteita ja muita asioita kasvoillani ja vartalollani, joista en pidä. Pääni sisäinen puhe itselleni ja ulkonäölleni ovat kaikkea muuta kuin mairittelevaa.

Terapeuttini antoi minulle tehtävän: kuuntele, mitä sisäisellä puheellani on asiaa ja keksi sille sitten vastaväite. Kirjoita vastaväite ylös. Viikon jälkeen minulla pitäisi olla paperilla realistisia toteamuksia ulkonäöstäni. Minusta tämä kuulosti kauhean vaikealta, sillä ainakin tällä hetkellä tuntuu, että sisäinen puheeni on oikeassa ja vastaväite olisi valhe. Lupaan kuitenkin yrittää.

Luulen, että ulkonäkökeskeisyys on tässä ajassa ja omassa päässäni niin vahvasti läsnä, etten pääse siitä koskaan eroon. Ainakaan täysin. Toivon kuitenkin, että tyttäreni säästyisi näiltä paineilta edes osittain ja yritän tehdä osani. Keskityn kehumaan hänen taitojaan, tekojaan ja luonteenpiirteitään ja jätän vähemmälle kommentit ulkonäöstä. Haluan muistuttaa häntä joka päivä siitä, kuinka hyvä tyyppi hän on, en aina siitä kuinka kaunis hän on. Kehun hänen vartaloaan siksi, että se toimii ja jaksaa, en siksi että se on jonkun mielestä oikean näköinen.

Sanon hänelle kuitenkin toisinaan myös, että hän on söpö. Kerran kysyin retorisesti: miksi sä oot niin söpö. Hän vastasi: koska sä rakastat mua.

Lapset tietää.

Erosta selviää, vaikka se sattuu pitkään

Mietin välillä, millä tavalla elämäni ja esimerkiksi kokemukseni erosta näyttäytyvät ulkopuolisen someseuraajan silmissä. Suurinta tuskaani kun en koskaan näyttänyt julkisesti, selviytymisen ja onnen tunteista taas olen puhunut enemmän. Mietin, vaikuttaako elämäni vain helpolta ja onnelliselta. Sillä sitä se ei tietenkään ole pelkästään ollut, vaikka ero loppukevääni ja loppukesäni välillä onkin melkoinen. Kevät meni päivästä toiseen selviytyen ja lokakuun alussa annoin kasvoni erohehkulle Iltalehdessä.

Vaikka olen päässyt jaloilleni enkä palaisi menneeseen mistään hinnasta, suren tietenkin edelleen. Koen pettymystä, mietin missä epäonnistuin. Menneet loukkaukset sattuvat edelleen.

Eniten suren sitä, että menetän hetkiä lapseni elämästä. Maanantiaamuna itkin, kun olin lähdössä viemään lasta päiväkotiin. Meillä oli ihana pitkä viikonloppu yhdessä. Nautin jokaisesta hetkestä. Onneksi olemme erossa vain pari päivää kerrallaan. Mutta hänellä on elämä, johon minä en kuulu, ja se sattuu.

Onneksi surun ja murheen hetkiä on vain vähän ja yhä vähemmän. Uusi elämä on paitsi jännittävää ja onnellista, myös koko ajan normaalimpaa.

Tuntuu, että olen pikakelannut selviytymistäni ainakin vähän ja siitä saan kiittää terapeuttiani. Hän muistutti alusta asti, että tämä muutos on alku paremmalle elämälle. Jokaisessa vaikeassa tilanteessa hän muistutti, että olen sellaisessa ensimmäistä kertaa ja on siksi normaalia tuntea, kuten tunnen. Jokaisen tuskaisen tunteen hetkellä hän kehotti pysähtymään ja miettimään, mitä tunne yrittää minulle viestittää. En tiedä, missä suossa olisin, jos olisin yrittänyt paeta ja tukahduttaa niitä tunteita. Kun tunteet kohtaa, niiden kanssa oppii elämään. Tietää aina tietyn tunteen tullessa, että ai niin, tämä on nyt tämä ja kohta se menee ohi. Tästä selvittiin viimeksikin.

Tiedän kokemuksesta, että eron hetkellä haluaa vain tietää, selviääkö siitä koskaan. Siksi haluan muistuttaa, että ero oli ja on elämäni vaikeimpia ja tuskallisimpia asioita, mutta ennen kaikkea haluan näyttää, että siitä selviää. Elämä voi olla yllättävän nopeastikin iloista ja onnellista, kunhan ei pakene tunteitaan ja uskoo, että muutos on mahdollisuus parempaan.