Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Syy synnytyksen jälkeiseen masennukseen on selvinnyt: neuvolan tuputus?

Järkytyin eilen pahemman kerran kun sain kaverilta kehotuksen katsoa Maria Nordinin uusimmat IG Storyt. Niissä Nordin kertoili huolettomasti kameralle ihmetelleensä väitettä, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhuttaisiin liian vähän. Hänestä siitä puhutaan liikaa, sitä suorastaan tuputetaan.

Nordinin ulosanti videoilla oli todella ylimielinen. Hän kertoi, että neuvolassa on kysytty, onko hän kärsinyt masennuksesta. No en ole, hän lausui tuhahtaen videolla. Mahtaileva virnistys omasta erinomaisuudesta meni ihon alle.

Nordinin mielestä neuvolaseinien masennuksesta kyselevät julisteet ja neuvolahoitajien äitejä kohtaan kokema huoli suorastaan kannustavat masentumiseen. Hän kommentoi masennusta yleisestikin väittämällä, ettei se ole sairaus vaan addiktio. ”Addiktio negatiivisiin ajatuksiin ja ajatusten herättämien tunteiden tuottamaan hormonicocktailiin.”

Mitä mä just luin?

Olen vilpittömän iloinen, etteivät äitiyden mustat tunteet ole koskettaneet Nordinia. Hän on hyvin onnekas. Synnytyksen jälkeistä herkistymistä eli baby bluesia esiintyy noin 50 − 80 prosentilla synnyttäneistä. Synnytyksen jälkeinen masennus on sekin yleistä, Suomessa sen arvellaan koskettavan 9-16 prosenttia äideistä. (Lähde: THL).

Varsinkin silloin, kun ei ole mitään virallisia meriittejä kommentoida sairauksia tai muita terveydentiloja, pitäisi olla aika varovainen lausunnoissaan. Pitäisi kuulostella herkällä korvalla ihmisiä ja olla ennen kaikkea empaattinen. Jokaisella on oikeus tuoda esiin mielipiteensä, mutta vaikuttajalla on myös vastuu sanoistaan. Kuka tahansa voi väittää, ettei masennus ole sairaus vaan oma halu ajatella negatiivisesti, mutta minusta kannattaa miettiä, haluaako ihan oikeasti sanoa niin.

Kommentoin Nordinin videoita eilen Instagramissa ja sain kymmeniä ja taas kymmeniä viestejä huolestuneilta, vihaisilta, surullisilta ja loukkaantuneilta ihmisiltä. Luin kertomuksia positiivista ihmisistä, jotka ovat taatusti ilman omaa tahtoaan sairastuneet vaikeisiin mielen sairauksiin kuten synnytyksen jälkeiseen psykoosiin. Pahimmassa tapauksessa vuosia sairauksien kanssa kamppaileiden ja itsetuhoisuudesta kärsivien ihmisten ei ole hyvä kuulla arrogantteja lausuntoja siitä, kuinka masennus on addiktio. Mielen sairauksilla on edelleen stigma ja niitä sairastavat kokevat häpeää muutenkin.

Se, että Nordin on kokenut neuvolan huolenpidon tuputuksena, on vain hänen kokemuksensa. Ei fakta. Lukemattomat äidit kokevat edelleen, etteivät he saa apua pahaan oloon, joka on hyvin yllättänyt täysin heidät itsensäkin. Äideistä ei todellakaan voi pitää liikaa huolta. Äidin pahalla ololla voi olla kauaskantoisia, jopa hengenvaarallisia seurauksia.

Kukaan ei masennu siksi, että on nähnyt neuvolan seinällä masennuksesta kertovan julisteen. Tai siksi, että neuvolahoitaja on hoitanut työnsä kunnialla ja kysynyt äidiltä, onko hänellä paha olla. Yksi minulle viestittänyt äiti kysyi, että missähän neuvolassa Nordin käy. Hän nimittäin haluaisi myös sinne, jos siellä hänen paha olonsa otettaisiin vihdoin tosissaan.

Lapsen saaminen saa aika monen äidin mielen matalaksi, enemmän tai vähemmän. Se on kauheaa, mutta yleistä ja normaalia. Tärkeintä olisi saada ammattiapua, ei käsittämättömiä huuhaalausuntoja ihmiseltä, jolla ei ole minkään valtakunnan titteliä sellaisia antaa.

Kirjailijaelämää, korealaista ihonhoitoa ja muita viikon parhaita

Paras tapaaminen

Sain tovi sitten sähköpostiini erikoisen kutsun, jonka luulin ensin olevan virus. Siinä minut kutsuttiin Ruotsin suurlähetystön illallisille ilman sen kummempia muita tietoja, esimerkiksi pukukoodia. Kustantamostani sitten sain tiedon, että ihan oikeasta kutsusta on kyse ja myöhemmin selvisi, että Ruotsin suurlähetystössä juhlitaan kirjailijoita perinteisesti aina Helsingin Kirjamessujen aikaan. Kutsu ei ollut avec ja aloin sitten varovasti kysellä kirjoja kirjoittaneilta tutuiltani, onko joku menossa. Lopulta pääsinkin ujuttautumaan Julia Thurénin porukassa juhliin. Ettei tarvinnut yksin mennä. Tuskin tosin olisin edes mennyt yksin, sen verran sosiaalisesti rajoittunut olen.

Pienen asukriisin jälkimainingeissa sitten astelimme Julian, Pentikäisen Karoliinan ja Tarasovan Anniinan kanssa lähestystöön. Esittäydyimme lähettiläspariskunnalle ja rukoilin mielessäni, etteivät he kysy mitään ruotsiksi. Kielitaitoni on nimittäin suurin piirtein sama kuin ihmisellä, joka on käynyt pari kertaa ruotsin alkeiskurssilla.

Lähestystö oli kaikkine kattokruunuineen, samettikalusteineen ja Ruotsin kuningasperheen kuvineen juuri niin upea kuin arvata saattaa. Ujona fanityttönä vilkuilin Riikka Pulkkisen ja Pirjo Hassisen suuntiin ja ajattelin, että täällä minä nyt sitten olen. Kirjailijana kirjailijoiden joukossa.

Parasta illassa oli tutustua paremmin Juliaan, tavata Anniina ja törmätä ensimmäistä kertaa Karoliinaankin. Kun tapasimme Karoliinan kanssa, astelin heti halaamaan häntä kuin vanhaa tuttua, kunnes tajusin ettemme ole itse asiassa koskaan edes esittäytyneet toisillemme. Some välillä vähän vääristää tunnetta siitä, keitä oikeasti edes tuntee. Karoliina on muuten yksi herttaisimmista ihmisistä, kenet olen koskaan tavannut.

Paras päivä

Lauantaina nousin Kirjamessujen Esplanadi-lavalle psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvisen haastateltavaksi yhdessä Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus -kirjan kirjoittaneiden Leena Honkavaaran ja Maiju Majamaan kanssa. Mietin monta kertaa ennen haastattelua, että miksi suostuin tähän, että eikö muka voi kirjoittaa kirjaa ilman, että joutuu esiintymään julkisesti. Tunnen silti itseni tarpeeksi hyvin tietääkseni, että harmittaisi aivan älyttömästi, jos en olisi suostunut. Esiintyminen jännitti etukäteen ja muutamaa tuntia ennen olin hermoraunio, mutta se on kuitenkin pieni hinta kokemuksesta.

Lapsikin pääsi osallistumaan messuille, kun äitini ja anoppini auttoivat hoitamaan häntä. He olivat pääasiassa lasten alueella, missä oli ainakin Pikku Kakkosen messuosasto. He tulivat kuitenkin kuuntelemaan esiintymiseni. Lapsi osoitti kirjani kantta screenillä ja huusi: ”Minä olen tuolla äidin mahassa!”

Esiintymisen jälkeen lounastin vielä kustannuspäällikköni kanssa ja ajatus seuraavasta kirjasta alkoi muodostua…

Paras päätös

Kirjamessuilla tuhansien ja taas tuhansien kirjojen ympäröimänä tajusin taas, että so many books, so little time. Aloin listata päässäni kirjoja, jotka haluaisin juuri nyt lukea ja mitä pidemmäksi lista kävi, sitä turhemmalta tuntui täyttää illat aivottomien telkkariohjelmien katseluun. Niinpä päätin alkaa taas lukea enemmän.

Paras oivallus

Ajattelin tällä viikolla muutakin kuin kirjajuttuja, nimittäin toista intohimoani kosmetiikkaa! Haastattelin yhtä juttua varten Fredmanin Virveä ja tapani mukaan innostuin tosi paljon juttuaiheestani. Olen ottanut jo aiemmin kauneusrutiiniini uusia steppejä ja viimeistään Virven kanssa jutustelun jälkeen päätin alkaa hoitaa ihoani korealaisemmin.

Linkkaan teille vielä myöhemmin Virven haastattelun, kunhan se ilmestyy, mutta siinä yhtenä tärkeänä pointtina on korealainen ihonhoitoideologia. Lyhykäisyydessään: suomalaiset hoitavat ongelmia, korealaiset ennaltaehkäisevät niitä. 

Olen huomannut jo lyhyessä ajassa ihon kunnossa merkittävän eron, kun olen todella alkanut hoivata sitä. Mutta tästä lisää vähän myöhemmin…

Paras dokkari

Kuulin The Work -dokumentista Nonsense by Alexa & Linda -podcastista ja päätin heti, että se pitää nähdä. Huijasin jotenkin syntymäpäiväni varjolla Jaakonkin katsomaan dokkarin kanssani. Se kertoo siis miesten ryhmäterapiaohjelmasta, jota käytetään Folsomin vankilassa Yhdysvalloissa. Terapiassa, johon osallistuu vankeja ja vapaaehtoisia, opetellaan purkamaan tunnepatoutumia, puhumaan tunteista ja näyttämään niitä.

Dokumentti on todella häkellyttävän koskettava ja tunteita herättävä: itkin oikeastaan sen alusta loppuun. Se opettaa ymmärtämään, ettei kiven sisään johtavan väkivallan taustalla ole aina mitään mystistä pahuutta, vaan hankalia tunnelukkoja. Ja niistä tunnelukoista kärsivät nimenomaan miehet, joilla ei ole ollut lupaa näyttää ja käsitellä tunteitaan. Ja joiden isäsuhde on järjestään äärimmäisen mutkikas.

 

Nähdäänkö Kirjamessuilla?

Ilmoitusluontoista asiaa: esiinnyn ensi lauantaina Helsingin Kirjamessuilla paneelissa. Kanssani juttelemassa ovat Leena Honkavaara ja Maiju Majamaa, jotka julkaisivat hekin tänä vuonna kirjan, jonka aiheena on synnytyksen jälkeinen masennus (Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus, Kirjapaja).

Jos siis olet messuilla pyörimässä, tule ihmeessä Esplanadi-lavalle kello 13.30 kuuntelemaan meitä. Paneelikeskustelu kestää puoli tuntia ja signeeraan sen jälkeen kirjojani Minervan osastolla 6 a 68. Tule siis ihmeessä sinnekin moikkaamaan!

Toivottavasti nähdään! <3