Tietoa mainostajalle ›

Äitiyteen liittyy vaikeita ja häpeällisiä tunteita

Olen saanut aivan uskomattoman lämmintä, lohduttavaa, liikuttavaa ja kertakaikkisen ihanaa palautetta kirjastani sen julkaisemisen jälkeen. Halusin julkaista yhden näistä palautteista siksi, että siinä tiivistyvät niin täydellisesti kaikki ne äitiyden vaikeat tunteet, jotka ovat edelleen tabuja ja joista pitää siksi puhua ääneen – ja kovaa.

 

Aloitin kuuntelemaan kirjoittamaasi kirjaa eilen, enkä saa siitä tarpeekseni. En malttaisi lähteä töihinkään, kun kuulokkeet päässä nyökyttelen kirjan tahtiin. Henki salpautuu välillä ja kyyneleetkin nousee silmiin. Tuntuu, kuin Minttu Mustakallio lukisi osittain omaa tarinaani, mistä ei vain useimmiten uskalla puhua ääneen.

Joten kiitos. Kiitos siitä, että annat meille kaikille äideille luvan tuntea kaikkia niitä tunteita, jota raskaus, synnytys ja äitiys tuo tullessaan. Some on täynnä ihania raskauskuvia, hymyileviä äitejä, onnea, autuutta. Omakin profiilini. Oli pakko myös kelata sinun Instagram-profiilia raskausaikoihisi ja peilata sitä kirjasi sisältöön. Helpotuin, kun taas tajusin, ettei äitiys ole aina niin itsestäänselvän onnellista niilläkään, joiden kohdalla se ehkä ulospäin siltä vaikuttaakin.

Minulla on kaksi lasta, joista ensimmäisen kohdalla kaikki tuntui helpolta. Silloin ihmettelin, mihin tarvitsen sitä kaikkea apua, mitä ympärilläni oli saatavilla. Ja luojan kiitos oli. Sillä toisen raskauden ja lapsen myötä ymmärsin. Toisen lapsen jälkeen meinasin musertua kaiken alle. Väsymyksen, masennuksen, riittämättömyyden ja kaikkien kauheiden ajatuksien.

Vielä jälkikäteen itkettää, kun muistan ajatelleeni, että miksi ihmeessä halusin toisen lapsen kun kaikki on niin kamalaa. Muistan tuijottaneeni vauvaa turtana ja ahdistuneena, vihaisenakin. Samaan aikaan rakastin molempia lapsia niin paljon, etten ymmärtänyt miten riittäisin molemmille.

Pienempi itki, yöt ja päivät, kannoin häntä lähes ensimmäisen elinvuotensa. Koliikki. Ja paljon muuta. Kurkkua kuristaa, haluaisin unohtaa itseni sellaisena, kuin olin silloin.

Myöhemmin, kun hyvin hitaasti asiat alkoivat helpottaa, olen hävennyt itseäni ja ajatuksiani. Minulla on kaksi ihanaa, tervettä, rakasta lasta ja olisin valmis uhraamaan henkeni heidän puolestaan. Koskaan ei ole ollut kysymys siitä, ettenkö heitä rakastaisi.

Taakka silloin vain tuntui liian raskaalta. Kaikki ajatuksesi raskaudesta, synnytyksestä, imettämisestä, äidinrakkaudesta, äitiydestä kolahtaa kuin klapi otsaan. Ymmärrän myös miestäni paremmin, kuunneltuani miten kuvailet Jaakon reaktioita eri asioihin liittyen. Olen nauranut monta kertaa kirjan aikana kovaa ääneen, vaikka samanlaiset kommentit omalta mieheltä on saanut aikaan lähes murhanhimoisia ajatuksia.

En ikinä vaitaisi äitiyttäni pois, tuskin kukaan muukaan. Se on antoisaa, kouriintuntuvaa elämää, jota siivittävät lasten nauru, riemu, oivallukset, ilot ja surutkin. Tänä päivänä suurin osa kyyneleistä on onnen kyyneleitä, kun katson lasta ja ymmärrän, että me olemme saaneet jotain niin hienoa ja arvokasta.

Kun lapsi kertoo rakastavansa, tai silmät loistaen juoksee syliin, tuntuu, etten muuta tarvitse. Vaikka tarvitsenkin, asuuhan sisälläni edelleen myös ihminen, yksilö, nainen, puoliso, minä. Olkoonkin se sitten kuinka itsekästä tahansa!

Nykyään koen olevani kohtuullisessa tasapainossa, vaikka arki kahden pienen lapsen kanssa saa edelleen ajoittain hulluksi. Mutta se asia ei taida poistua koskaan. Jatkan nyt kirjasi kuuntelua, itkua ja naurua. Ja yritän olla myöhästymättä töistä.

♥ Kiitos ♥

Hullu kuin äidiksi tullut – 5 faktaa kirjastani

♥ Kirjoitin kirjaani kokonaisuudessaan vain pari kolme kuukautta. Aloitin viime vuoden tammikuussa, kirjoitin noin yhden kolmasosan lopullisesta tekstimäärästä, tarjosin sitä kustantantamoille ja vasta kun sain kustantajan syksyllä, kirjoitin loput tekstit mahtavan kustannuspäällikön ja editoijan, Maria Säntin viisaita mielipiteitä ja ohjeita kuunnellen.

♥ Kirjani on narrative nonfiction genreä. Se on siis tositarina, joka on kirjoitettu osin fiktiivisen romaanin muotoon. Se on myös tietokirja/elämäntaitokirja – siihen on siis oman tarinani lisäksi haastateltu asiantuntijoita ja käytetty tietokirjoja lähteenä.

♥ Kirjani luki äänikirjaksi ihailemani näyttelijä Minttu Mustakallio. En tiennyt tästä mitään etukäteen enkä oikeastaan edelleenkään tiedä, millä systeemillä kirjoista tehdään äänikirjoja, haluavatko jotkut kirjailijat vaikuttaa siihen, kuka heidän tarinansa lukee ja niin edelleen.

Mintun käyttämisestä äänenä minua informoi eräs blogini lukija. Kirjani löytyy äänikirjana (ja Mintun lukemana) ainakin Bookbeatista ja Storytelistä – tämä infoksi teille, jotka mieluummin kuuntelet kuin luet kirjasi.

Tähän liittyy myös hauska tarina, kun Jaakko oli mennyt moikkaamaan Minttua Kultainen Venla -gaalassa. Minttu oli nauranut, ettei olisi ikinä uskonut, että törmäisi ensimmäisenä gaalassa juuri Jaakkoon, jonka perhe-elämästä oli lukenut aivan hiljattain hyvin yksityiskohtaisesti.

♥ Kirjassa on käytetty joitakin tähän blogiin kirjoitettuja tekstejä, lähinnä siksi, että ne näyttävät surullisellakin tavalla sen, kuinka eri tavalla olen kertonut elämästä täällä julkisesti vs. se, miten oikeasti tunsin. Pääosin kirja on tietysti uutta, kirjaa varten kirjoitettua tekstiä ja siinä on paljon asioita, joista en ole aiemmin kertonut kenellekään. Ja esimerkiksi sellaisia faktoja minusta ja menneisyydestäni, joista en ole koskaan hiiskunut tässä blogissa.

♥ Kirjassa on myös muutamia tyhjiä sivuja, joille lukija voi kirjoittaa omia mietteitään ja ajatuksiaan tietyistä aiheista. Sitä voi siis käyttää myös kevyesti päiväkirjana raskauden ja vauvavuoden aikana. Kirjoittamisen tarkoituksena on jäsentää omia ajatuksiaan ja toisaalta myös muistuttaa itseään äitiyden hyvistä hetkistä.

  

 

Äitiys tekee hulluksi

Eräs äiti-ihminen sanoi hiljattain minulle, että epäili aluksi kirjani nimeä. Sitten asiaa pohdittuaan, hän tajusi että äitiys todellakin tekee hulluksi.  Vaikkei saisikaan mitään diagnoosia. Olen luonnollisesti samaa mieltä: äitiys horjuttaa mieltä jollakin tavalla, jossain vaiheessa. Herkempiä mieliä enemmän ja muunlaisia vähemmän.

Tunne-elämää kohtaa lapsen synnyttyä niin suunnaton muutos, että jo se saa tuntemaan itsensä ihan tärähtäneeksi. Eikä niiltä hulluksi tulemisen tunteilta säästytä paremmissakaan piireissä. Olin iloinen, kun huomasin, että syyskuussa esikoisensa saanut tennistähti Serena Williams on kertonut vaikeista tunteistaan julkisuudessa. En siis tietenkään ole iloinen siitä, että hän on tuntenut olonsa kurjaksi, vaan siitä että yhä useampi äiti uskaltaa nykyisin puhua vaikeuksistaan vanhemmuudessa. Ja vielä isosti Voguen kansijutussa. Ja hienoa, että Voguen kaltainen lehti nostaa tällaisia aiheita kansijutuikseen.

No one talks about the low moments — the pressure you feel, the incredible letdown every time you hear the baby cry. I’ve broken down I don’t know how many times. Or I’ll get angry about the crying, then sad about being angry, and then guilty, like, ‘Why do I feel so sad when I have a beautiful baby?’ The emotions are insane.”

 

Olen pähkäillyt aihetta pähkäilemästä päästyäni – kokonaisen kirjan verran itse asiassa. Tuntuu, että aika monen äitiyshullutuksen taustalla ovat paitsi elämänmuutoksen tuoma sokki ja tietysti ne katalat hormonit myös kontrollin tarve ja se, ettei elämäänsä voi lapsen myötä enää kontrolloida niin visusti kuin aiemmin.

Helsingin Sanomien toimittaja kysyi minulta, millaisen neuvon antaisin nyt itselleni vauva-aikaa varten – nyt, kun jo tiedän, millaista se on. Vastaus oli, että yritä päästä kontrollintarpeesta keinolla millä hyvänsä. Tee se vaikka väkisin. Jos tekee mieli kirjoittaa miehelle vauvanhoito-opas, kun itse lähtee puoleksi tunniksi ruokakauppaan, älä tee sitä. Lähde vain, taaksesi katsomatta. Usko siihen, että kaikki järjestyy, vaikket olisi häsläämässä vieressä. Hellitä.

Luulin pitkään, että kontrollissa pysyminen oli pelastukseni vauva-aikana. Että ilman sitä olisin romahtanut täysin. Olin kuitenkin väärässä. Se teki olostani entistä vaikeamman. Kun kysyin kirjaani varten haastattelemaltani varhaisen vuorovaikutuksen psykoterapeutti Mirja Sarkkiselta, miten hän olisi hoitanut minua synnytysmasennukseni aikaan, hän sanoi nimenomaan: auttamalla pääsemään kontrollintarpeestani. Auttamalla minua tekemään asioita jotka pelottivat ja huomaamaan siten, ettei niissä ole mitään pelottavaa. Lähtemään vauvan ja vaunujen kanssa junalla keskustaan. Pyytämään ihmisiä kylään. Rauhoittumaan vaikka vauva itkee. Olemaan vaatimatta itseltäni täydellisyyttä. Olemaan pelästymättä tunteita, jotka ovat niin vahvoja, että ne melkein kaatavat kumoon. Hellittämään. Turhista peloista ja kontrollista.