Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Sairastinko sittenkään synnytyksen jälkeistä masennusta?

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää ja erilaisia aiheeseen liittyviä somepäivityksiä selattuani ajattelin, kuinka hienoa on, että mielenterveyden ongelmiin liittyviä tabuja rikotaan jatkuvasti. Samalla mietin, että vasta kolme vuotta sitten olin itsekin sitä mieltä, etten halua kertoa synnytyksen jälkeen kokemistani mielenterveysongelmista julkisesti.

Onneksi lopulta kerroin – ihan kirjaksi asti. Ylivoimaisesti upeinta tässä kaikessa kirja- ja sometyössä on nimittäin ollut se, kun olen saanut kokea, että kirjoittamistani asioista on hyötyä ja apua niin monille muille äideille. Olen tuntenut, että työlläni on toden totta merkitystä. Ette tiedäkään, kuinka monesti olen kyynelehtiny koskettavan ja avoimen palautteen äärellä <3

Näin mielenterveyspäivänä ajattelin, että olisi sopiva hetki taas avata kirjani kansia täälläkin ja kyseenalaistaa samalla minulle annetun diagnoosin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, sillä luulen että olin pitkään ikään kuin sen diagnoosin vanki.

Suomalaisessa terveydenhuollossa ei ilmeisesti erotella synnytysmasennusta ja -ahdistusta juurikaan. Olisi kiinnostavaa selvittää tarkemmin, miksei. En koskaan kokenut synnytysmasennuksen oirekuvan sopivan omiin tuntemuksiini. Siksi tuntui vapauttavalta kuulla kirjaa varten haastattelemaltani psykologi Mirja Sarkkiselta, että oireeni vastasivat pikemminkin synnytyksen jälkeistä ahdistusta. Sarkkiselta sain kehotuksen lukea myös Karen Kleiman ja Amy Wenzelin kirjaa Dropping the Baby and Other Scary Thoughts: Breaking the Cycle of Unwanted Thoughts in Motherhood (2010). Kirjassa masennus ja ahdistus erotellaan selvästi.

Sittemmin olen lukenut suurella mielenkiinnolla ulkomaisia artikkeleita aiheesta (lue esimerkiksi tämä Voguen juttu). Suomessa kun helposti niputetaan kaikki huonosti voivat äidit joko babybluesista, masennuksesta tai psykoosista kärsiviksi. Sarkkinen kertoi minulle, että ahdistus kumpuaa eri syistä, voi oireilla eri tavoin ja sitä pitäisi hoitaakin eri tavoin kuin masennusta. Toivoisin ylipäätään, että äitejä kuten kaikkia muitakin potilaita hoidettaisiin yksilöinä. Terveyskeskuslääkärin vastaanotolta masennusdiagnoosi ja mielialalääkeresepti kourassa kotiin -systeemi ei aina toimi. 

Seuraava ote kirjastani:

Halusin ymmärtää itseäni ja synnytyksen jälkeisiä tuntojani paremmin ja päätin kysyä aiheesta psykologian lisensiaatti, psykoterapian erikoispsykologi Mirja Sarkkiselta, joka työskentelee varhaisen vuorovaikutuksen kouluttajapsykoterapeuttina ja integratiivisena psykoterapeuttina. Miksi äidiksi tuleminen ja vauva-aika saivat aikaan minussa niin vavahduttavan kriisin?

Synnytyksen jälkeiseen tilanteeseeni tutustuttuaan Sarkkinen ehdotti, etten ehkä kärsinytkään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vaan synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta. Näitä kahta ei vielä oikein osata erottaa hoitotyössä toisistaan, vaikka se olisi hyvin tärkeää. Masennus ja ahdistus ovat ensinnäkin jo syntymekanismeiltaan erilaisia.

Aivan kuten muutkin mielenterveyden ongelmat, myös synnytyksen jälkeiset mielentilat ovat yhteydessä lapsuuden vuorovaikutuskokemuksiin.

Sarkkisen mukaan äidiksi tulevan on tärkeää käydä läpimuisti- ja mielikuvia, millainen oma äiti oli. Ja tarkastella realistisesti, millaista hoivaa on saanut niin hyvässä kuin hankalassa. Sillä tavalla selviää, miten luoda omanlainen äitiys.

– Tämä mielen prosessi on latautuneempi kuin se, millainen suhde on puolison kanssa. Vauvan ääressä oma kokemus hoivatuksi tulemisesta on hirveän tärkeä.

Sarkkinen selvitti minulle, että synnytyksen jälkeinen masennus resonoi usein turvallisesta hoivasta vaille jäämisestä, etäisyydestä suhteessa äitiin. Ahdistuksen taustalla taas on usein liiankin läheinen,  ehkä jopa kietoutunut äitisuhde. Ahdistunutta pelottaa vauvan ripustautuminen itseen, koska omasta riippuvaisuudestaan äitiin on ehkä joutunut työläästikin pyristelemään irti.

– Suhde omaan äitiin kannattelee äitiyttä. Se mahdollistaa omanlaisena äitinä olemisen. Erityisen tärkeää on tunne, että on saanut itse riittävästi hoivaa.

Hoivaa minulta ei totta vie puuttunut. Pidin äitiäni täydellisenä äitinä ja ajattelin, että olin hänen vastakohtansa monin tavoin. Mutta ei hän ollutkaan täydellinen, ei kukaan ole. Täydellinen äiti on kauhea epäinhimillinen robotti.

Taipuvaisuuteni takertuvuuteen oli ehkä se, mikä äitisuhteessani vaikutti negatiivisella tavalla elämääni. Se johti siihen, että tarvitsin aina muita ollakseni tyytyväinen ja onnellinen. Sarkkinen selitti, ettei äärimmäisen rakastava ja huolehtiva äitini aina ehkä osannut auttaa minua pääsemään tuskantunteistani niskan päälle vaan mieluummin työnsi vaikeudet tieltäni itse. Sellaista äidinrakkaus usein on. Yritystä silottaa lapsen tietä. Se näyttää ainoalta oikealta teolta siinä hetkessä, mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua käsissä voi olla ihmisraunio, joka ei osaa olla oman onnensa seppä.

Tämä oli se kohta, jossa minun pitäisi pystyä päästämään irti äitini mallista. Auttaa ja opettaa lastani vähitellen kehityksen myötä kannattelemaan enemmän itse itseään vaikeissakin paikoissa. Vaikka ei aina raaskisi. Yrittää kannatella lastani sopivalta etäisyydeltä, jotta hänelle rakentuisi äitiään parempi itseluottamus. Ja uskoa siihen, että kyllä hän kykenee tekemään itsestään täyden ja onnellisen.

Sarkkisen mukaan äitiydestä ahdistuneen pitäisi päästä tarvittaessa jo raskauden aikana varhaiseen vuorovaikutukseen erikoistuneen psykoterapeutin hoitoon. Tähän hoitoon pitäisi ehdottomasti kuulua kotikäyntejä. Hoidon tulisi olla riittävän intensiivistä ja koskea koko perhettä. Kotikäynneillä voi tarkastella ja hoitaa paremmin myös pakonomaisia toimintoja.

– Psykoterapeutti ja äiti voivat yhdessä miettiä, mitä mikäkin pakko-oire palvelee, voisiko tilanteessa sittenkin toimia toisin ja mitä siitä seuraisi. Pakko-oireiselle tulee antaa välineitä ajattelunsa ymmärtämiseen ja kyseenalaistamiseen, selittää että ajatukset ovat vain ajatuksia, eivät automaattisesti tosiasioita tästä maailmasta. Hankaliin ja pelottaviin ajatuksiin pitäisi voida pysähtyä ja pohtia, mikä on totta ja oikeasti tärkeää ja mikä voisi olla hankalaksi koetun ajatuksen vasta-argumentti.

– Vuorovaikutuspsykoterapeutti auttaa ahdistunutta äitiä myös luomaan ja ylläpitämään yhteyttä vauvaansa pelottavista tunteista huolimatta ja niiden kanssa.


Jos koet, että kirjani Hullu kuin äidiksi tullut voisi olla lukemisen arvoinen, etkä omista sitä vielä, kirjan saa Adlibrikseltä (mainoslinkki) hintaan 22,40 e ja e-kirjana hintaan 21,30 e.

Hiiteen ehdottomat imetysvaatimukset!

Lopetin imetyksen melkein puolitoista vuotta sitten, mutta silti siitä vain riittää aika ajoin sanottavaa. Aina imetyspostauksen jälkeen mietin, että nyt olen sanonut sanottavani, ei voi enää tulla aihetta, johon minun pitäisi nokkani tunkea, mutta niin vain tulee. Nyt tuli Ylen juttu, jonka bongasin alun perin Satu Rämön blogipostauksesta, joka sekin kritisoi älytöntä imetyshypeä. Ylen juttu kertoo siis Elias-vauvasta, joka hädin tuskin pysyi hengissä Kättärillä, kun kätilö ei suostunut antamaan hänelle lisämaitoa. Koska vauvamyönteisyys. Vauvamyönteisyys tarkoittaa, että kaikenlaiset tutit ja tuttipullot ovat aivan suoraan saatanasta. Imetys on ainoa oikea tapa ruokkia lasta eikä lisämaitoa anneta ennen kuin ehkä sitten, kun vauva on juuri kuolemassa kuivuuteen, jos silloinkaan.

Synnytin samassa sairaalassa, mutta minulla on erilainen kokemus lisämaidosta. Meille sitä tuputettiin jopa liikaa, mutta asialla eivät olleet kätilöt vaan lääkäri. Olen muutenkin huomannut, että äideillä on kovin erilaisia kokemuksia imetyksestä synnytyssairaalassa, vaikka sairaala olisi sama. Toiset ovat kaataneet väkisin tuputettua lisämaitoa salaa viemäristä alas ja toiset ovat rukoilleet armoa korviketta pihtaavilta kätilöiltä.

 

Omat kokemukseni jaan kirjassani, josta seuraava ote:

Imetyksen alku oli kivinen. Vauva ei saanut kiinni olemattomasta nännistäni, ja kätilö kiikutti rintakumin, josta vauva sai heti otteen. Maitoa ei tullut, ja vauva imi henkensä pitimiksi muutaman säälittävän tipan ternimaitoa. Viiltävän kipeät haavat halkoivat nännejäni. Kun lapsi imi, tuntui kuin joku olisi repinyt nännieni ihon läpi rautalankaa. Kipu oli niin kova, etten kestänyt sitä.

Ternimaito olisi kai riittänyt normaalisti, mutta meidän vauvamme kärsi alhaisista verensokerilukemista, ja siksi tunsin hirvittävää painetta pystyä täyttämään lapseni olematon vatsalaukku maidollani.

Kerran imetin perhehuoneemme nojatuolissa muovirinkulan päällä, en voinut edes kuvitella istumista normaalisti. Vauva tykästyi selvästi asentoonsa imetystyynyn päällä ja viihtyi vihdoin rinnalla pidemmän aikaa. Juuri silloin laboratoriohoitaja tuli vaatimaan vauvaa sängylle verinäytteenottoon. Viimein onnistuvaa imetystä seurannut kätilö ehdotti, että hoitaja ottaisi näytteen samalla, kun imetin.

– Kaikenlaisissa asennoissa sitä joutuu työtään tekemään, laboratoriohoitaja sihahti hampaidensa välistä ajattelematta lainkaan, että muistaisin sanat loppuelämäni.

Hirvittävä kipu nänneissäni ei loppunut, ja kätilö ehdotti, että pumppaisin joka toiselle ruokailulle omaa maitoani ja juottaisimme sitä vauvalle ruiskulla. Tuttipulloja ei imetysmyönteisessä synnytyssairaalassa käytetty. Sairaalan rintapumppu imi sekin nännini kipeiksi muttei niin pahasti kuin vauva.

Sain pumpattua pullon pohjalle vähän keltaista maitoa. Katsoimme Jaakon kanssa maitoa. Tähän oli tultu, tämä oli nyt elämäämme. Yhteinen onnenaiheemme oli se, että olin saanut pumpattua kymmen millilitraa rintamaitoa. Iloitsimme, kun sitä joka pumppauskerralla oli vähän enemmän.

Istuin iltaisin kuolemanväsyneenä pumppaushuoneessa, jonka täyttivät pumpun tasainen ryystö ja jytke. Vauvan sokeriarvot olivat silti liian alhaiset. Arvon pitäisi olla yli 2,6 millimoolia litrassa, mutta äidin raskausdiabetes aiheuttaa usein alhaisemmat arvot. Matalan verensokerin oireita ovat vapina, velttous ja vaisuus, mutta mitään näistä en huomannut vauvallani.

Laboratoriohoitajat lappasivat huoneessamme, tiristivät verta vastasyntyneen jalkapohjista, ja sydäntäni riipaisi joka kerta. Yksi hoitajista kivahti, että meidän pitäisi syöttää vauvaamme vähän enemmän, jotta arvot olisivat normaalit. Valikoituiko juuri laboratoriohoitajiksi elämäänsä kyllästyneimmät ja ilkeimmät ihmiset, en voinut olla ajattelematta. Mikä heitä riivasi? Varmaankin verinäytteiden ottaminen ympäri vuorokauden. Silti toivoin, etteivät he purkaisi pahaa oloaan meihin uusista elämistään hölmistyneihin äiteihin.

Tilanne tuntui älyttömältä ja pelkkä ajatuskin väsyttävältä. Olin aina luullut, että vauvat söisivät sitten kun tulee nälkä, eikä niitä ainakaan herättää saisi. Olisi pelkästään suuri onni, jos ne nukkuisivat hyvin. Nyt pitikin repiä itsensä ja lapsensa hereille keskellä yötä.

Olisin halunnut protestoida: Minä olen väsynyt, miksei kukaan ymmärrä! En minä halua laittaa herätyskelloa soimaan, minullahan on vauva! Jos haluatte, että vauva herää väkisin yöllä, tulkaa itse herättämään ja antakaa minun nukkua. Halusin nukkua. Olin valvonut kolmatta vuorokautta putkeen.

Miksi kukaan ei ymmärtänyt auttaa siinä tilanteessa, mietin. Minun maitoani oli jääkaapissa, joku muu olisi voinut aivan hyvin hoitaa yhden syöttökerran, jotta olisin saanut nukkua. En voinut olla ajattelematta, olisiko yksi pidempi unijakso tehnyt koko vanhemmuutemme alusta vähän helpompaa. Baby blues ei ehkä olisi runnonut ylitseni niin valtavalla voimalla.

Koko imettäminen ahdisti muutenkin. Kätilöopiston seinät oli vuorattu imetysjulisteilla, jotka julistivat rintamaidon ylivoimaisuutta. Ne kertoivat, kuinka monta prosenttia mitäkin elämän eliksiiriä oli tipassa äidinmaitoa. Korvikkeessa oli vain välttämättömin ravinto, jolla vastasyntynyt juuri ja juuri pysyisi hengissä. Siinä samassa korvikkeessa siis, jota lääkäri määräsi minunkin antamaan lapselleni, koska en itse kyennyt tuottamaan tarpeeksi maitoa, jotta vauvan sokeriarvot olisivat pysyneet normaaleina. Sekin lääkäri oli minua nuorempi, mitä hän mistään saattoi tietää?

Mittasimme korviketta lääkärin määräämän määrän pienen pieneen lääkekuppiin ja kauhistuimme joka kerta, kuinka paljon nestettä kupissa oli. Yritimme kaataa ravintoa  vastasyntyneen suuhun, mutta maidot valuivat saman tien ulos pienistä suupielistä. Ottaisit edes vähän, minä anelin. Kätilö lohdutti, ettei kukaan vastasyntynyt söisi niin paljon. Miksi lääkäri sitten määräsi ylen määrin lisämaitoa? Miksi hän kiusasi minun lastani pakkosyöttämisellä ja meitä uusia vanhempia uskottelemalla, että tehtävämme oli saada kaikki se neste lapsen kurkusta alas onnistuaksemme?


Ennen omaa imetystaivaltani suhtauduin aika nyrpeästi imetyshössötykseen. Vaistosin jotenkin, että tässä on nyt jotain mätää. Vaikka omat kokemukset muuttivat suhtautumistani, en selkeästi edelleenkään ole vauvamyönteinen. En vieläkään ymmärrä, miksi imetys ja kaikki vauvan ruokailuun liittyvä saavat jotkut menettämään järkensä. En, vaikka imetin itsekin selvästi keskivertoa pidempään ja vaikka imetys oli mielestäni yksi parhaimmista kokemistani asioista koskaan.

Miksi täytyy olla joko tai? Joko ei ollenkaan tai sitten vastustetaan kaikkea epäluonnollista siihen pisteeseen, että vauvat kuolevat. Vauvan kuolema oman tai hoitohenkilökunnan ideologian vuoksi on varmasti hyvin harvinaista, mutta ilmeisesti sellaistakin tapahtuu. Ylen artikkelissa mainittiin kirjassanikin esille nostamani Christie Del Castillo-Hegyin perustama Fed Is Best -organisaatio, jonka pyrkimys on levittää todenmukaista infoa vauvan erilaisista syöttämistavoista ja aliravitsemuksen riskistä, joka liian ehdottomissa imetystavoitteissa voi piillä. Christien oma poika oli menehtyä aikoinaan aliravitsemukseen, koska äiti oli täysimetystavoitteessaan ehdoton.

Ärsyttää vähän, kun puhutaankin täysimetyksestä. Kumma ettei ole olemassa tahoa, joka jakelisi jotain pystejä ja mitaleja niille, jotka onnistuvat tässä pyhässä tavoitteessa. Miksi juuri tähän aiheeseen liittyy niin vahvaa ehdottomuutta? Olen satavarma, että imetyksekseen kannustaisi paremmin rento ja salliva suhtautuminen kuin puheet jostakin maagisesta täysimetyksestä, jossa pitää onnistua. Imetystä on kuitenkin paljon muutakin kuin täysimetystä – ihanaa, rentoa, ei-niin-sitovaa ihan tavallista imetystä.

Minun vauvalleni määrättiin aivan helvetisti lisämaitoa jo sairaalassa, mutta maito nousi, kun pääsin kotiin ja sen jälkeen lisämaitoa ei enää tarvittu. Myöhemmin korviketta taas annettiin tuttipullolla, kun satuin olemaan jossain muualla kuin vauvani vierellä enkä ollut jaksanut pumpata omaa maitoa. Jonkun mielestä olimme varmasti tällä tyylillämme aivan vauvakielteisiä.

Millaisia kokemuksia teillä on imetyksestä ja lisämaidosta synnäriltä?

Äänessä uudessa podcastissa

 

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: BOOKBEAT JA SUOMEN BLOGIMEDIA

Meillä on Suomen Blogimediassa käynnissä Kirja-podcast, jossa tallimme naiskirjailijat keskustelevat kirjoistaan ja kirjoitusprosessista niin ikään Blogimediaan kuuluvan kirjailijan, Katja Lahden kanssa. Jututettavina ovat jo olleet Pienen Novelliblogin ja Syliin-romaanin kirjoittaja Ina Westman ja Helena Liikanen-Renger, joka julkaisi vastikään Mon Amour – Ranskalaisen parisuhteen jäljillä. Myöhemmin kuullaan myös muiden muassa Satu Rämöä ja Alexaa. En malta odottaa!

Meillä oli Katjan kanssa mahtava juttutuokio äitiyden hulluudesta ja kirjoittamisesta. Jaksoni voit kuunnella alla olevasta linkistä:

 

Minun on muuten ollut aika vaikea hahmottaa itseäni kirjailijaksi. Olen saavuttanut yhden unelmani, olen kirjoittanut kirjan, mutta silti koen ehkä vähän alemmuutta oikeisiin kirjailijoihin nähden. Hoksasin Katjan postausta lukiessani, että olen ajatellut samalla tavalla kuin Katja. Omiin kokemuksiin perustuva tietokirja tuntuu ihan piece of cakelta. Eräs unelmani on vielä saavuttamatta ja se on romaanin kirjoittaminen. Katjan kelat vastaavat hyvin omiani:

Kun ystäväni, kahden pienen lapsen äiti, kirjoitti romaanin, tajusin, että seison itse oman unelmani edessä. En ottanut ajatusta romaanista tai itsestäni kirjailijana vakavasti. Kuvittelin kaikenlaista. En ehdi enkä tietenkään osaa. Siinä missä so called tietokirja syntyi omakohtaisesta kokemuksesta, romaani pitäisi suunnitella tarkoin ja kirjoittaa vielä tarkemmin. Miten ihmeessä sellaista osaisin? En minä ole mikään Mika Waltari!

 

Mutta niin vain Katjankin esikoisromaani julkaistaan tänä vuonna. Ei tarvitse olla Mika Waltari kirjoittaakseen romaanin.

Vasta aivan hiljattain sain eräältä vanhalta tutulta viestin, jossa hän sanoi että kirjoitustyylini voisi sopia myös romaaniin. Sain viestistä voimaa antaa itselleni luvan haaveilla – omasta romaanista. Samoin Katjan postauksesta. Tajusin, että ne ihan oikeat romaanin kirjoittajatkin potevat aluksi huijarisyndroomaa ja kokevat, ettei heistä ole siihen. Miksei siis ainakin kokeilisi.

Ehkä jonain päivänä…

Käyhän kuuntelemassa podcast-jaksoni ja kerro, millaisia ajatuksia se herättää.

Alekoodi!

Kirja-podcastin yhteistyökumppanina toimii BookBeat, joka lupasi teille alennuskoodin palveluunsa! Koodilla KIRJAPODCAST saat BookBeatissa ilmaisen kuukauden mittaisen kokeilujakson normaalin kahden viikon sijaan. Jos BookBeat ei ole vielä tuttu käytä koodi ihmeessä hyväksesi. Tässä omassa postauksessani lisätietoa palvelusta.