Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ihan kaikki imetyksestä

Sain taannoin pyynnön osallistua omalla pienellä imetyskertomuksellani uuden imetyskirjan tekemiseen. Suostuin heti, koska imetyksestä ei voi koskaan puhua liikaa (ainakaan jos sen tekee oikealla sävyllä). Kun hiljattain sain uunituoreen Nykymutsin imetyskirjan* käteeni, olin erityisen onnellinen, että muutamia minunkin mietteitäni löytyy juuri tästä upeasta ja äärimmäisen tärkeästä kirjasta.

    

Voisin kuvitella, että tässä kirjassa on suunnilleen kaikki imetyksestä. Siinä kerrotaan kiihkottomasti imettämisen kaikista puolista ja kehotetaan sallimaan kaikki tunteet ja ajatukset imetykseen liittyen. Siinä ei sanota, että kaikkien pitää imettää, koska rintamaito on ainoa asia, jota vauvan pitäisi syödä. Siinä ei mainosteta, kuinka paljon parempaa ravintoa rintamaito on verrattuna korvikkeeseen. Minä olisin todellakin halunnut lukea synnytyssairaassa mieluummin tämän kirjan kuin niitä ahdistavia imetysjulisteita, jotka vainosivat minua, kun laahustin nännit revenneenä Kättärin käytäviä.

Kirjassa kerrotaan tietysti faktat, mutta kuten sanoin, sillä tavalla kiihkottomasti, etten usko että kirjan sanat ahdistavat sitä tuoretta äitiä, joka miettii, tuleeko tästä hommasta ikinä yhtään mitään. Juuri tällaista lässyttämätöntä tietoa (ja toisaalta lempeää kannustusta) minäkin olisin kaivannut imetykseni ensi kuukausina. Voin nimittäin kertoa, että sellainen imetys on luonnollista ja ihanaa -bullshit tuntui aika raivostuttavalta siinä vaiheessa, kun vauvan sokeriarvot olivat aivan pielessä (labrahoitajan mukaan siksi, etten syöttänyt lastani) ja kun imetyskipu oli pari kuukautta about yhtä kovaa kuin synnytyskipu. Ja myös siinä vaiheessa, kun imetin viikkotolkulla jumppapallon päällä hiki päässä ja maitohapot reisissä pomppien. Kyllä oli kulkaa luonnollista ja seesteistä aikaa se!

Eräs vanha kaverini kertoi minulle hiljattain kärsineensä D-MER-oireyhtymästä. Siinä äiti tuntee maidon herumisen aikaan kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta, ärtyneisyyttä tai surua. Tämä johtuu täysin hormoneista, eikä tunteille siksi voi yhtään mitään. Tunteet voivat kestää muutamista sekunneista minuutteihin. Jotenkin tämä oireyhtymä kiteyttää minusta sen, kuinka uskomattoman monimutkainen asia imettäminen voi olla. Imettäminen on aika harvoin sellaista, että synnytät vauvan, laitat sille tissin suuhun ja kaikki sujuu sen jälkeen kuin itsestään. Tuo D-MER ja monet muut imetyksen ongelmat on listattuna kirjassakin.

Kahlasin oman imetykseni aikana läpi tuhottoman määrän kaikenlaisia nettijulkaisuja. Luojan kiitos, että on sentään Google. Kun äitini lopetti Erikan imetyksen rintaraivoon, tietoa ei saanut oikein mistään. Vaikka löysin netistä ratkaisuja omiin imetyspulmiini (esimerkiksi sen jumppapallovinkin rintaraivoon), olisi ollut aika hienoa, jos Nykymutsin imetyskirja olisi ollut olemassa jo silloin. Yksistä kansista olisi löytynyt kaikki oleellinen tieto.

Jos siis olet raskaana tai imetät, suosittelen isosti hankkimaan tämän kirjan. Se löytyy esimerkiksi Adlibriksesta* hintaan 22,90 e. Kirjan ovat tehneet Laura Talvitie ja Pauliina Ahonen, joista Laura on vastannut teksteistä ja valokuvista ja Pauliina visuaalisesta ilmeestä ja taitosta. Kirjan lopusta löytyy Nykymutsin ystäväkirja, jossa siis minä ja muut perhebloggaajat kertovat imetyksestään. Kirjan sivuilla on myös tyhjää tilaa, johon voi kirjoittaa esimerkiksi omia imetysmuistojaan.

*MAINOSLINKKI

Hiiteen ehdottomat imetysvaatimukset!

Lopetin imetyksen melkein puolitoista vuotta sitten, mutta silti siitä vain riittää aika ajoin sanottavaa. Aina imetyspostauksen jälkeen mietin, että nyt olen sanonut sanottavani, ei voi enää tulla aihetta, johon minun pitäisi nokkani tunkea, mutta niin vain tulee. Nyt tuli Ylen juttu, jonka bongasin alun perin Satu Rämön blogipostauksesta, joka sekin kritisoi älytöntä imetyshypeä. Ylen juttu kertoo siis Elias-vauvasta, joka hädin tuskin pysyi hengissä Kättärillä, kun kätilö ei suostunut antamaan hänelle lisämaitoa. Koska vauvamyönteisyys. Vauvamyönteisyys tarkoittaa, että kaikenlaiset tutit ja tuttipullot ovat aivan suoraan saatanasta. Imetys on ainoa oikea tapa ruokkia lasta eikä lisämaitoa anneta ennen kuin ehkä sitten, kun vauva on juuri kuolemassa kuivuuteen, jos silloinkaan.

Synnytin samassa sairaalassa, mutta minulla on erilainen kokemus lisämaidosta. Meille sitä tuputettiin jopa liikaa, mutta asialla eivät olleet kätilöt vaan lääkäri. Olen muutenkin huomannut, että äideillä on kovin erilaisia kokemuksia imetyksestä synnytyssairaalassa, vaikka sairaala olisi sama. Toiset ovat kaataneet väkisin tuputettua lisämaitoa salaa viemäristä alas ja toiset ovat rukoilleet armoa korviketta pihtaavilta kätilöiltä.

 

Omat kokemukseni jaan kirjassani, josta seuraava ote:

Imetyksen alku oli kivinen. Vauva ei saanut kiinni olemattomasta nännistäni, ja kätilö kiikutti rintakumin, josta vauva sai heti otteen. Maitoa ei tullut, ja vauva imi henkensä pitimiksi muutaman säälittävän tipan ternimaitoa. Viiltävän kipeät haavat halkoivat nännejäni. Kun lapsi imi, tuntui kuin joku olisi repinyt nännieni ihon läpi rautalankaa. Kipu oli niin kova, etten kestänyt sitä.

Ternimaito olisi kai riittänyt normaalisti, mutta meidän vauvamme kärsi alhaisista verensokerilukemista, ja siksi tunsin hirvittävää painetta pystyä täyttämään lapseni olematon vatsalaukku maidollani.

Kerran imetin perhehuoneemme nojatuolissa muovirinkulan päällä, en voinut edes kuvitella istumista normaalisti. Vauva tykästyi selvästi asentoonsa imetystyynyn päällä ja viihtyi vihdoin rinnalla pidemmän aikaa. Juuri silloin laboratoriohoitaja tuli vaatimaan vauvaa sängylle verinäytteenottoon. Viimein onnistuvaa imetystä seurannut kätilö ehdotti, että hoitaja ottaisi näytteen samalla, kun imetin.

– Kaikenlaisissa asennoissa sitä joutuu työtään tekemään, laboratoriohoitaja sihahti hampaidensa välistä ajattelematta lainkaan, että muistaisin sanat loppuelämäni.

Hirvittävä kipu nänneissäni ei loppunut, ja kätilö ehdotti, että pumppaisin joka toiselle ruokailulle omaa maitoani ja juottaisimme sitä vauvalle ruiskulla. Tuttipulloja ei imetysmyönteisessä synnytyssairaalassa käytetty. Sairaalan rintapumppu imi sekin nännini kipeiksi muttei niin pahasti kuin vauva.

Sain pumpattua pullon pohjalle vähän keltaista maitoa. Katsoimme Jaakon kanssa maitoa. Tähän oli tultu, tämä oli nyt elämäämme. Yhteinen onnenaiheemme oli se, että olin saanut pumpattua kymmen millilitraa rintamaitoa. Iloitsimme, kun sitä joka pumppauskerralla oli vähän enemmän.

Istuin iltaisin kuolemanväsyneenä pumppaushuoneessa, jonka täyttivät pumpun tasainen ryystö ja jytke. Vauvan sokeriarvot olivat silti liian alhaiset. Arvon pitäisi olla yli 2,6 millimoolia litrassa, mutta äidin raskausdiabetes aiheuttaa usein alhaisemmat arvot. Matalan verensokerin oireita ovat vapina, velttous ja vaisuus, mutta mitään näistä en huomannut vauvallani.

Laboratoriohoitajat lappasivat huoneessamme, tiristivät verta vastasyntyneen jalkapohjista, ja sydäntäni riipaisi joka kerta. Yksi hoitajista kivahti, että meidän pitäisi syöttää vauvaamme vähän enemmän, jotta arvot olisivat normaalit. Valikoituiko juuri laboratoriohoitajiksi elämäänsä kyllästyneimmät ja ilkeimmät ihmiset, en voinut olla ajattelematta. Mikä heitä riivasi? Varmaankin verinäytteiden ottaminen ympäri vuorokauden. Silti toivoin, etteivät he purkaisi pahaa oloaan meihin uusista elämistään hölmistyneihin äiteihin.

Tilanne tuntui älyttömältä ja pelkkä ajatuskin väsyttävältä. Olin aina luullut, että vauvat söisivät sitten kun tulee nälkä, eikä niitä ainakaan herättää saisi. Olisi pelkästään suuri onni, jos ne nukkuisivat hyvin. Nyt pitikin repiä itsensä ja lapsensa hereille keskellä yötä.

Olisin halunnut protestoida: Minä olen väsynyt, miksei kukaan ymmärrä! En minä halua laittaa herätyskelloa soimaan, minullahan on vauva! Jos haluatte, että vauva herää väkisin yöllä, tulkaa itse herättämään ja antakaa minun nukkua. Halusin nukkua. Olin valvonut kolmatta vuorokautta putkeen.

Miksi kukaan ei ymmärtänyt auttaa siinä tilanteessa, mietin. Minun maitoani oli jääkaapissa, joku muu olisi voinut aivan hyvin hoitaa yhden syöttökerran, jotta olisin saanut nukkua. En voinut olla ajattelematta, olisiko yksi pidempi unijakso tehnyt koko vanhemmuutemme alusta vähän helpompaa. Baby blues ei ehkä olisi runnonut ylitseni niin valtavalla voimalla.

Koko imettäminen ahdisti muutenkin. Kätilöopiston seinät oli vuorattu imetysjulisteilla, jotka julistivat rintamaidon ylivoimaisuutta. Ne kertoivat, kuinka monta prosenttia mitäkin elämän eliksiiriä oli tipassa äidinmaitoa. Korvikkeessa oli vain välttämättömin ravinto, jolla vastasyntynyt juuri ja juuri pysyisi hengissä. Siinä samassa korvikkeessa siis, jota lääkäri määräsi minunkin antamaan lapselleni, koska en itse kyennyt tuottamaan tarpeeksi maitoa, jotta vauvan sokeriarvot olisivat pysyneet normaaleina. Sekin lääkäri oli minua nuorempi, mitä hän mistään saattoi tietää?

Mittasimme korviketta lääkärin määräämän määrän pienen pieneen lääkekuppiin ja kauhistuimme joka kerta, kuinka paljon nestettä kupissa oli. Yritimme kaataa ravintoa  vastasyntyneen suuhun, mutta maidot valuivat saman tien ulos pienistä suupielistä. Ottaisit edes vähän, minä anelin. Kätilö lohdutti, ettei kukaan vastasyntynyt söisi niin paljon. Miksi lääkäri sitten määräsi ylen määrin lisämaitoa? Miksi hän kiusasi minun lastani pakkosyöttämisellä ja meitä uusia vanhempia uskottelemalla, että tehtävämme oli saada kaikki se neste lapsen kurkusta alas onnistuaksemme?


Ennen omaa imetystaivaltani suhtauduin aika nyrpeästi imetyshössötykseen. Vaistosin jotenkin, että tässä on nyt jotain mätää. Vaikka omat kokemukset muuttivat suhtautumistani, en selkeästi edelleenkään ole vauvamyönteinen. En vieläkään ymmärrä, miksi imetys ja kaikki vauvan ruokailuun liittyvä saavat jotkut menettämään järkensä. En, vaikka imetin itsekin selvästi keskivertoa pidempään ja vaikka imetys oli mielestäni yksi parhaimmista kokemistani asioista koskaan.

Miksi täytyy olla joko tai? Joko ei ollenkaan tai sitten vastustetaan kaikkea epäluonnollista siihen pisteeseen, että vauvat kuolevat. Vauvan kuolema oman tai hoitohenkilökunnan ideologian vuoksi on varmasti hyvin harvinaista, mutta ilmeisesti sellaistakin tapahtuu. Ylen artikkelissa mainittiin kirjassanikin esille nostamani Christie Del Castillo-Hegyin perustama Fed Is Best -organisaatio, jonka pyrkimys on levittää todenmukaista infoa vauvan erilaisista syöttämistavoista ja aliravitsemuksen riskistä, joka liian ehdottomissa imetystavoitteissa voi piillä. Christien oma poika oli menehtyä aikoinaan aliravitsemukseen, koska äiti oli täysimetystavoitteessaan ehdoton.

Ärsyttää vähän, kun puhutaankin täysimetyksestä. Kumma ettei ole olemassa tahoa, joka jakelisi jotain pystejä ja mitaleja niille, jotka onnistuvat tässä pyhässä tavoitteessa. Miksi juuri tähän aiheeseen liittyy niin vahvaa ehdottomuutta? Olen satavarma, että imetyksekseen kannustaisi paremmin rento ja salliva suhtautuminen kuin puheet jostakin maagisesta täysimetyksestä, jossa pitää onnistua. Imetystä on kuitenkin paljon muutakin kuin täysimetystä – ihanaa, rentoa, ei-niin-sitovaa ihan tavallista imetystä.

Minun vauvalleni määrättiin aivan helvetisti lisämaitoa jo sairaalassa, mutta maito nousi, kun pääsin kotiin ja sen jälkeen lisämaitoa ei enää tarvittu. Myöhemmin korviketta taas annettiin tuttipullolla, kun satuin olemaan jossain muualla kuin vauvani vierellä enkä ollut jaksanut pumpata omaa maitoa. Jonkun mielestä olimme varmasti tällä tyylillämme aivan vauvakielteisiä.

Millaisia kokemuksia teillä on imetyksestä ja lisämaidosta synnäriltä?

Julki-imetys on tasa-arvoasia

Hyvää kansallista imetysviikkoa kaikille! Imetys on ihana asia ja rakastin sitä koko sydämestäni sitten, kun se viimein alkoi meillä sujua. Kirjoitan imetyksestä myös paljon kirjassani.

Imetys on ollut paljon mielessäni, vaikka omasta viimeisestä imetyskerrasta on jo puolisen vuotta aikaa. Näin erään äidin imettävän pr-toimiston pressipäivillä ja koko kroppaani säväytti sellainen ihana, lämmin tunne, kun näky sai muistamaan, miten ihanaa imetys oli. Vaikka tuo näkemäni imetettävä vauva oli pienen pieni ja itselläni sen ikäisen imettäminen oli kuin kauhuelokuvaa, silti lämpimät muistot valtasivat mielen.

Muutama päivä sitten istuin pienessä ravintolassa naisen vieressä, joka yritti imettää pientä vauvaansa paidan alla. Vauva ei suostunut syömään. Teki mieli sanoa, että älä ainakaan minusta välitä, voit imettää täysin vapaasti, ei tarvitse piilotella. Minusta on niin kurjaa, että äidit joutuvat häpeilemään imetystään ja yrittävät piilotella sitä kaikin keinoin. Tietysti ymmärrän, että piilossa imettäminen voi olla myös äidin oma tahto – mutta siihenkin vaikuttavat usein muiden ihmisten oletettu paheksunta. Minäkään en uskaltanut imettää kovin näkyvästi, mutta todennäköisesti olisin uskaltanut, jos olisin kokenut asenteet julki-imetystä kohtaan myönteisemmiksi.

Naisten pitäisi voida imettää missä, milloin ja miten haluavat – se on kaiken muun lisäksi tasa-arvoasia.  Luen nyt kolmatta kertaa upean feministin, toimittaja-kirjailija Anu Silfverbergin maanmainiota Äitikorttia, jota käytän kirjassanikin lähteenä. Siinä Silfverberg kehottaa puolustamaan imetysvapautta nimenomaan tasa-arvoargumentilla, ei sen luonnollisuudella. Luonnollisuusargumentti kun on paljon helpompi kumota – monet muutkin yksityiseksi koetut asiat kun ovat niin ikään luonnollisia.

Julkisella paikalla imettämisen ei tarvitse sopia kaikille siksi, että se on luonnollista. Sen täytyy sopia kaikille siksi, että ilman sitä imettävät naiset eivät koskaan pääsisi mihinkään. Ne, jotka sanovat, että lapsia saaneet voisivat imettää kotonaan, haluavat oikeasti sanoa: naisten pitäisi jäädä kotiin ja sulkea ovi takanaan.

Tässä maailmassa kuitenkin syntyy lapsia, eivätkä ne ole asia, joka kuuluu yksityiden piiriin, kotiin. Lapset kuuluvat maailmaan, ja niiden äidit totta vie varsinkin kuuluvat maailmaan myös. Jos nainen pystyy istumaan tuntemattoman vieressä paljaana ja epävarmana elämäntilanteessa, jossa hänen elämänsä on mullistunut täysin ja hänen ruumiinsa yllättäen alkanut tuottaa ruokaa, olisi kohtelias läsnäolon suvaitseminen vähintä, mitä tuntematon voi tässä tilanteessa tehdä. 

Feministisen kysymyksen tunnistaa siitä, että jotakin asiaa (lapsen ruokinta, lähestyvä tai juuri päättynyt sota, kansantalouden taantuma) käytetään perusteluna sille, että naisten ja miesten elinpiirit erkanevat. Imetys on tästä lähes tyylipuhtain esimerkki. Ne, jotka väittävät, että äiti on pienen vauvan ensisijainen hoitaja, viittavat aina jossain vaiheessa imetykseen. Imetys on sukupuolittuneen vanhemmuuden tärkein peruste ja syy. Se nostaa äidin kodin keskelle jalustalle ja pelkistää toisen vanhemman vain apuriksi. 

Olenko sanonut, että rakastan Anu Silfverbergiä? Kursivoitu teksti on hänen kirjastaan Äitikortti – kirjoituksia lisääntymisestä (Teos 2013).