Hyvää imetysviikkoa! Luulen, että aika moni ajattelee, että imetys on mitä luonnollisin, luontevin ja helpoin tapa ruokkia omaa lastaan. Tissi suuhun vain ja imettämään! Se on kuitenkin hyvin usein kaikkea muuta. Älä siis koskaan arvostele kenenkään tapaa ruokkia lastaan. Kaikki eivät pysty tai halua imettää, ja se on jokaisen IMETTÄVÄN oma asia. Ei vauvan isän, neuvolan, anopin, sairaalan, someseuraajan eikä kenenkään muun asia. Tässä meidän tämänkertainen tuskien taival.
Vauvalla oli heti synnyttyään vaikeuksia pysyä hereillä eli jaksaa harjoitella imemistä. Maito ei noussut ensimmäiseen pariin päivään. Niinpä vauvan paino laski lähes kymmenen prosenttia, mikä olisi liikaa. Sain siis käskyn antaa vauvalle sairaalassa lisämaitoa, mitä pelkäsin, koska se oli esikoisen kohdalla vaikeaa ja ahdistavaa.
Pumppasin epätoivoisesti maitoa omalla pumpulla ympäri vuorokauden, jotta maito nousisi ja jotta voisin ruokkia vauvan omalla maidollani. Kirkkaankeltaista maitoa tuli hiukan pullonpohjalle. Lisämaitojen antaminen ei oikein onnistunut ruiskulla, vauva sylki niitä koko ajan pois. Itkin, imetin, pumppasin, itkin, laskin, hikoilin, kirjasin vauvaan uponneita maitomääriä. Ja itkin taas vähän lisää. Vauvaa punnittiin, edelleen liikaa pudotusta. Kätilö opetti, kuinka vauvalle voisi antaa lisämaitoa pienellä ruiskulla samalla, kun yritän imettää.
Toinen kätilö tuli ja moitti, ettemme osanneet ja että määrätyt lisämaidot on nyt saatava annettua vauvalle. Olin suunniltani ahdistuksesta ja pelosta. Hän halusi näyttää, kuinka ne maidot kyllä saa ruiskittua vauvaan, jos vain osaa. Kuten hän. Hän iski käteeni pulloruokintaoppaan, mikä oli minulle siinä hetkessä viesti: sinä et osaa, älä edes yritä. Se siitä imetysmyönteisyydestä. Kätilö kysyi vauvan nimeä, en halunnut kertoa sitä hänelle. Muistan hänet, hänen satuttavat sanansa, ilmeensä ja eleensä varmasti ikuisesti.
Meille jäi molemmille ahdistus ja pelko siitä, ettei vauva kasva tarpeeksi. Kun tulimme kotiin, sama rumba jatkui. Puolisoni kävi ostamassa tarkan vaa’an, jotta saisimme painon selville ennen kontrollia, emme kestäisi epätietoisuutta. Itkin jatkuvasti.
Kotona maito nousi ja vauva oppi syömään. Neuvolahoitaja tuli käymään kotona eikä uskonut vaakansa lukemia – hän pyysi varmistuspunnituksen meidän vaa’alla. Oliko vauva voinut kasvaa niin paljon? Toisaalta luotin tähän jo sairaalassa: maito nousisi kunnolla vasta kotona, vauva pärjäisi sairaalassa pienellä maitomäärällä. Voisiko tälle kaikelle alun epävarmuudelle antaa vähän aikaa, ettei jo synnytyssairaalassa päätettäisi, että tuo ei muuten onnistu?
Vaikeudet eivät kuitenkaan todellakaan loppuneet tähän. Viikon kuluttua vauvan syntymästä imetys alkoi olla jo niin kivuliasta, että kirosin, itkin, ja lähes huusin kivusta. Tuntui kuin joku olisi repinyt nänniä irti koko imetyksen ajan virkkuukoukulla. Rinnat olivat polttavat, kutittavat ja vihlovat imetysten välissäkin. Pelkäsin imetystä. Nännit olivat vitivalkoiset, mikä kertoo Raynaydin oireesta. Kokeilin siihen suurella annoksella kalsiumia, magnesiumia ja B6-vitamiinia sekä verenpainelääkitystä. Sivelin nänneihin oliiviöljyä, kookosöljyä, sitruunaa, vissyä, kokeilin lämpöä. Ei mitään vaikutusta.
Neuvolan imetysohjaaja moitti tapaani käyttää rintakumia sekä imetysasentoani, vääränlaisia. Ymmärsin kuitenkin käynnillä, että Raynaydin oire on vain oire. Mun ei pitäisi hoitaa oiretta vaan yrittää vaikuttaa siihen, mikä oireen aiheuttaa. Eli vauvan vääränlainen imuote, joka triggeröi oireen.
Halusin varmistua, ettei oiretta aiheuta vauvan suun kireät jänteet. Olen oppinut, etteivät niistä tiedä mitään muut kuin spesialistit. Sairaalassa normaaliksi todettu kielijänne ei välttämättä todellakaan ole sitä. Sairaalassa lääkäri ei edes vilkaissut vauvamme huulijännettä, jonka spesialisti (maailman paras Mervi Starck) totesi myöhemmin aivan liian kireäksi ja leikkasi sen laserilla – tähän kaikkeen meni tuskin tuntiakaan yksityisellä lääkäriklinikalla. Huulijänne oli viuhkamainen, sen pystyi maallikkokin toteamaan aivan kummalliseksi. Mervi ohjasi meidät myös Neuvola Nuppuun Laura Merivirran luokse haavakontrolliin, ja vasta tämä oli game changer imetysmatkallamme. Laura selvitti tilanteemme tyynellä itsevarmuudella ja vakaalla ammattitaidolla: imetysasennossani ei ollut mitään vikaa – vauva ei saisi missään asennossa oikeaa imuotetta lihaskireyksiensä vuoksi. Hän hieroi vauvaa ja imetyskipuni jäivät Lauran vastaanottohuoneeseen.
Tämän lisäksi olemme vielä käyneet vyöhyketerapeuttisessa hieronnassa, fysioterapiassa ja osteopaatilla, jotta vauvan kehon kireydet ja imetyskipu pysyisivätkin poissa. Niitä kireyksiä on ollut ympäri kehoa. Mietin jatkuvasti, kuinka moni muukin saisi vauvalleen apua kehonhuollosta, jota saa lähinnä vain rahalla.
Se, että imetys viimein onnistuu, on siis aivan kaikkea muuta kuin itsestään selvyys. Olen imettänyt kaksi kuukautta lamaannuttavissa kivuissa. Olen etsinyt valtavan määrän tietoa ja pyytänyt apua lukuisilta ammattilaisilta. Olemme maksaneet satoja euroja erilaisista toimenpiteistä ja palveluista (onneksi on vakuutus!)
Kaiken tämän olen tehnyt lähinnä itsekkäistä syistä: rakastan imettämistä, kun se ei satu, ja haluan imettää pitkään. Se tuntuu välillä huumaavan ihanalta. On ihanaa olla lähellä pientä vauvaa, jonka poskella valuu pieni maitovana aina imetyshetken päätteeksi. Pidän imettämistä myös helppona tapana syöttää lasta: ei tarvitse nousta lämmittämään maitoa useita kertoja yössä vaan voi vaikka nukkua itse samalla, kun lapsi syö juuri oikeanlämpöistä maitoa suoraan rinnasta. Haluan välttää öisin aivan kaikkea ponnistelua ja vauva saa nukkua aivan vieressäni, jotta voin mahdollisimman pienellä vaivannäöllä ruokkia häntä öisin ja nukkua itse mahdollisimman paljon.
Nyt tuntuu siltä, että kannatti taistella! Mutta hitto se oli taas kamalaa.
Kuva: Sinianna Visuals
Lue myös
