Kiitos, Teri

Stylisti Teri Niitti teki eilen karhunpalveluksen suomalaiselle imetyskulttuurille.

Myönnän, että olin Niitin päivityksen nähtyäni niin vihainen, että lävitseni kulki kylmiä väreitä. Olen viiden kuukauden kyynelten, tuskan ja turhautumisen sävyttämän imetystaipaleen jälkeen päässyt viimein siihen pisteeseen, että nautin täysin rinnoin oman lapseni ruokkimisesta. Kaiken sen itkun ja hampaiden kiristelyn jälkeen mies, joka ensin esittelee kikkelikarvojaan sosiaalisissa medioissa ja sen jälkeen vaatii imettävältä äidiltä säädyllisyyttä, saa sappeni kiehumaan pahemman kerran.

Tänään, kun suurin myrsky sisälläni oli laantunut, osasin ajatella asiaa useammalta kantilta. Tajusin, että imetysasiat todella tarvitsevat enemmän näkyvyyttä – vaikka sitten tällä tavalla. Ei tosin sen pahaa-aavistamattoman imettävän äidin kustannuksella. Olin ennen sitä mieltä, ettei imetyksestä tarvitsisi niin kohkottaa. Jokainen imettäköön niin paljon tai vähän kuin haluaa, missä ja milloin tahtoo. Niitin päivitys kuitenkin muistutti, että imetyksen ympärillä pyörii niin paljon tietämättömyyttä ja väärää tietoa, että siitä täytyy puhua avoimesti. Naisten täytyy voida imettää ilman pelkoa tuomituksi (tai salavalokuvatuksi!) tulemisesta.

Ajattelin itsekin ennen omaa lasta vauvoja yhtenäisenä massana. Kuvittelin tietämättömänä, että vauvat ovat samanlaisia temperamentittomia nyyttejä, jotka vain roikkuvat äitiensä rinnoissa koko vauvavuoden ajan samalla tavalla. Nyt tiedän, että jokainen vauva on erilainen ja jokainen vauva kehittyy koko ajan. Vastasyntyneenä oma vauvani söi pitkään ja hartaasti rintaani huomaamatta mitään, mitä ympärillä tapahtui. Pikkuhiljaa hän alkoi häiriintyä ympäröivistä äänistä ja ruokaillessa piti olla hiiren hiljaista. Nyt huomaan, että myös uudet paikat ihmetyttävät niin paljon, että syömiseen on hankala keskittyä. Hän tarttuu syödessään kaikkeen, mikä on käden ulottuvilla: paitani reunus, hiukseni, lakana. Hän puristaa pienillä käsillään rintojeni ihon melkein vereslihalle. Imetyksen peittävä huivi on sekunnissa lentänyt lattialle.

Ymmärrän, ettei Teri Niitti tiedä imettämisestä mitään. Hän ei voi koskaan kokea sitä itse. Toivon, että tämän kohun jälkeen hänellä ja monilla muilla olisi paljon uutta tietoa ja ymmärrystä asiasta, joka on niin monelle lapselle elinehto. Ja joka on niin monelle äidille herkkä ja tärkeä asia.

Minun elämässäni imetys on ollut yksi parhaista kokemuksista. Toivon hartaasti, että kaikki äidit, jotka vain haluavat, voisivat kokea imetyksen yhtä hienoksi elämänvaiheeksi kuin minä olen kokenut. Helppo tie se ei välttämättä ole, mutta minulle se on ollut moninkertaisesti kaikkien kyynelten arvoista.

imetys2

Seuraa blogiani Bloglovinissa // Blogit.fi:ssä // Facebookissa // Instagramissa // Blogue.fi:ssä

Imetyskorusuunnittelua

Kuulin pari päivää sitten ensimmäistä kertaa käsitteestä nimeltä imetyskoru. Ensimmäinen reaktio oli kieltämättä sellainen turhaketuhahdus, mutta aika pian ajatus alkoi kuulostaakin ihan järkevältä.

Meidän tyttö nimittäin ainakin hapuilee koko ajan käsillään jotakin syödessään. Yleensä hänen pieni kätensä tarrautuu paitaani. Tai hiuksiini, jos poninhäntä on sattunut valahtamaan rinnalle.

Niinpä aloimme äidin kanssa mietiskellä, millainen voisi olla tyylikäs Ideakoru-imetyskoru. Onko teistä jollakin imetyskorua? Onko teillä ajatuksia, millainen olisi käytännöllinen imetyskoru?

imetyskorulalalalaaaalaalaimetyskoru2

Apua pallosta

Kerroin aiemmin, että meillä rintaraivotaan parhaillaan ja mainitsin toissapäivänä sivulausessa, että olen onneksi saanut raivot kuriin. Sain myös terkkuja eräältä lukijalta, että sama keino on tepsinyt myös hänen tissikiukuttelijaansa, joten päätin tehdä aiheesta vielä ihan erillisen postauksen. Jos tästä olisi apua vielä muillekin!

jumppisTaikasana on siis äänekäs ja rytmikäs shhh shhhh shhhh ja taikatemppu jumppapallottelu! Olen nyt kolmisen viikkoa saanut lapsen syömään mukisematta jumppapallolla imettäen. Mitä enemmän kiukuttaa, sitä lujempaa pompin ja hyssyttelen. Joskus jos Sipellä on aivan megakiukkuhetki, tavanomainen hyssyttely ei auta vaan täytyy ottaa käyttöön erikoisemmat äänet kuten päristely. Aivan mielipuolisen näköistä ja kuuloista hommaa, mutta auttaa. Hikikin tuossa touhussa välillä tulee, muttei se ainakaan minua haittaa – kunhan vauva on tyytyväinen. Usein suurin raivo selättyy lyhyellä pomputtamisella ja sen jälkeen voi ehkä siirtyä sohvalle tai sänkyyn ruokailemaan.

Koklatkaa muutkin rintaraivaribeibien äipät ja kertokaa auttoiko! Toki raivojakin on erilaisia: toisilla auttaa hiirenhiljaisuus ja kaikkien virikkeiden karsiminen. Toisilla taas raivo voi johtua siitä, ettei vauvalla olekaan nälkä. Meillä ei kuitenkaan ole apua hiljaisuudesta ja nälkäkin lapsella aina tuntuu olevan, mutta silti tissi ärsyttää.