Tietoa mainostajalle ›

Äiti, tuo tunteiden tulkki ja uhmaraivareiden uhri?

Keskustelu, joka käytiin ennen miehen viikon mittaista Dubain-matkaa:

– Mulla on ihan hyvä fiilis tästä viikosta. Kyllä me selvitään E:n kanssa ihan hyvin.

– Eihän siinä ole mitään jännitettävää. E on paljon kiltimpikin, kun sen kanssa on kahdestaan. Sen kanssa oli tosi helppoa, kun sä olit Mallorcalla.

– Niin tai olisiko niin, että se on isän kanssa kiltisti ja äidille uhmaa kahta kauheammin, kun ollaan kahdestaan?

– Ei kyllä mä luulen, että se kiltteys johtuu siitä, että sen kanssa on kahdestaan.

Tekstiviestikeskustelu, joka käytiin noin kolmen päivän ja tusinan spagettia muistuttavan kaksivuotiaan lattialta nostamisen jälkeen:

– Miten teillä menee?

– Varmaan voisin sun mieliksi sanoa, että tosi hyvin, mutta koska erehdyit kehumaan, kuinka kiltisti E on aina sun kanssa, niin ihan pakko sanoa, että se on ollut nyt aika hankala.

– Ai, no voi kurja. Onko teillä tarpeeksi aktiviteettia?

– ….

Tekstiviestikeskustelu siskon kanssa:

– Siis arvaa, mitä Jaakko sanoi, kun mä sanoin, että E on ollut nyt viime päivinä tosi hankala. Se kysyi, että ONKO OLLUT TARPEEKSI AKTIVITEETTIA.

– !!!!!

– Jep.

– Avioero.

Kuka tahansa äiti olisi voinut jo ensimmäisen keskustelun perusteella vahvistaa, että jep, isien arviot jälkikasvunsa käyttäytymisestä on pelkkää illuusiota. Äidit ovat niitä, kenelle paljastetaan todelliset minät. Jopa vielä ihan aikuisuudessa, kuulemma.

Johtuuko tämä sukupuolten välisistä luonne-eroista: naiset ja äidit ovat stereotypisesti jotenkin hellempiä, empaattisempia, heiltä odotetaan siksi enemmän ymmärrystä, lohtua, anteeksiantoa ja turvaa? Vai johtuuko se sukupuolirooleista: äidit ovat usein pidempään ja enemmän lapsen kanssa kotona, jolloin heistä tulee lapsen silmissä se turvasatama/likasanko, jonka päälle voi sylkeä kaiken raivonsa, uhmansa ja muut uudet tunteensa, saada lohtua ja hellyyttä?

Kun menimme iskää vastaan lentokentälle keräilin taas kiukuttelevaa lasta lentokentän lattioilta. Hän ei suostunut liikkumaan muuten kuin selkävaivaisen ja kätensä maitohapoille kantamisesta saaneen äidin sylissä. Kun iskä sitten saapui ja kysyi lapselta, käveleekö hän itse autolle. Sanoin, että ei se nyt kuulemma suostu. Mutta suostuihan se, kun iskä pyysi.

Kommenttiboksi on auki kaikelle patoutuneelle isiin ja uhmiin liittyville ärsytyksille 😀 Onko jollakulla toisenlaisia kokemuksia: että isä saisikin suurimman osan uhmasta ja muista raivoista kontolleen?

Kaksivuotias, punasilmäinen isä

Aika monet isät taisivat saada tämäntyyppisen isänpäiväkortin jälkikasvultaan. Näitä on kyllä hauska lukea, vaikkei edes kortteja tehneitä pieniä tuntisi. Jännä millaisia hassutuksia noiden lapsien mielessä pyörii.

Tämä kortti oli aika todenmukainen. Jaakko on tosiaan isänä kaksivuotias ja silmätkin ovat toisinaan punaiset. Hän osaa kyllä toden totta pelleillä (mutten tiedä tekeekö juuri se hänestä kovin fiksua). Iloiseksi hän tosiaan tulee keijusta, joka tarkoittaa lasta itseään <3

Hyvää isänpäivää!

Mikä on paras ikä saada lapsi?

Niinistö-Haukion perheen ilouutinen kiiri korviimme eilen. Tonneittain onnea presidenttiparille! Olipa muuten taas hienoa olla iltapäivälehden toimituksessa, kun uutinen alkoi levitä. Isot uutiset tuovat toimitukseen aina eloa ja ääntä, ihmiset alkavat melkein juosta viedäkseen toisilleen tehtävänantoja ja keskustellakseen mahdollisimman nopeasti työnjaosta, tekeillä olevista jutuista, kuvituksista ja niin edelleen. Se on oikeasti hieno fiilis ja kerrankin pöhinän toi positiivinen uutinen.

Minä olin vilpittömän onnellinen, kun kuulin uutisen. Ihan kyyneleet nousivat silmiin, kun luin, että parilla on jo vuosia ollut haaveita ja haasteita asian kanssa, ja että viimein heidän unelmansa kävisi toteen. Niin kertakaikkisen hienoa saada maahan ihan oikea presidentillinen vauva. Sekin on hienoa, että Suomella on yhteinen onnen ja ilon aihe – vielä isompi kuin Lennu! Tietysti toivon, ettei Lennu jää nyt aivan paitsioon 😉

Eilispäivän ihana uutinen viritti monilla keskustelua siitä, millaista on saada lapsi vasta vanhemmalla iällä. Presidenttimme kun on ensi vuonna jo 70-vuotias. Hesari tiesi kertoa, että suurten ikäluokkien eli vuosina 1945-1950 syntyneistä miehistä kaikkiaan vain 13 sai lapsen viime vuonna. Haukiokin on kymmenisen vuotta vanhempi kuin keskiarvoinen esikoisen synnyttäjä maassamme.

On kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia ihmisillä on vauvan saamisesta missäkin iässä. Jotkut ovat sitä mieltä, että mitä nuorempana, sen parempi. On sitten aikaa relata vanhempana. Toiset taas ovat sitä mieltä, että parempi elää ja kartuttaa kokemuksia  vailla vastuuta lapsesta madollisimman pitkään ja hankkia kersat sitten hiukan vanhempana. Molemmissa on puolensa.

 

Itse olen toivonut tulevani äidiksi ennen kolmeakymppiä niin kauan kuin muistan. Jo joskus alakouluikäisenä sanoin, että 28 vuotta olisi sopiva ikä lapsen saamiseen. Ajattelin, että siihen ikään mennessä olisin kouluttautunut ja ehtinyt jo eteenpäin urallani. Ja olisin ehtinyt nauttia nuoruudestani ilman jälkikasvun tuomaa vastuuta. Tulin sitten äidiksi 29-vuotiaana. Olin onnekas, kun ”suunnitelmani” onnistuivat. Lapsen saaminen, puhumattakaan lapsensaamisiästä, kun ei tietenkään ole aina vain tahdon asia.

Äitini sai minut vasta 31-vuotiaana, mikä jo se oli hiukan poikkeuksellisempaa vielä 80-luvulla. Ensisynnyttäjien keski-ikä oli tuolloin viitisen vuotta matalampi. Suomen luku oli korkeampi muihin pohjoismaihin nähden. Isäni taas oli minut saadessaan jo 47. Muistan aina tietyllä tavalla kärsineeni ja jopa hävenneeni lapsena sitä, että isäni oli vanha isä. Kyselin aina häneltä, että kyllähän hän elää vielä, kun minä olen aikuinen ja saan lapsia. Hän lupasi, että ehtisin saada 80 lasta ennen kuin hän kuolisi. Lupaus ei pitänyt, eikä hän ehtinyt nähdä lastani. Sitä kyllä suren aina, muttei isän ikä tietenkään niin paljon enää aikuisuudessa mietityttänyt. Totta kai surin aikuisenakin, että minulla olisi todennäköisesti vähemmän aikaa isäni kanssa kuin muilla ikäisilläni.

Olen itse ehkä enemmän niissä joukoissa, joiden mielestä lapset kannattaisi saada ennemmin nuorempana kuin vanhempana. Sanoin juuri kavereilleni, että ihanaa olla nelikymppisenä jo kymmenvuotiaan äiti. Mutta kuten sanoin, olin onnekas, kun haaveeni toteutuivat. Uskon vahvasti, että olisin toivonut tulevani vielä nelikymppisenä äidiksi, ellei se olisi aiemmin syystä tai toisesta onnistunut.

Mikä mielestäsi olisi ideaali ikä saada lapsi/lapset ja miksi? Onko sinulla ollut toiveita ihanteellisesta lapsensaamisiästä ja toteutuivatko toiveesi?