Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kun lapsen passaaminen menee yli

Havahduin omaan koti-curling-harrastukseeni, kun luin tällä viikolla Ile Uusivuoren Meidän perhe -lehden kolumnin. Siinä Uusivuori kehottaa yksinkertaisen nerokkaasti olemaan enemmän laiska kotona.

En ole pitänyt itseäni curling-vanhempana, sillä en ole sellainen hössöttävä vanhempi, jonka jokainen hetki kuluu lapsen ympärillä kokkaillen, harrastuksiin kuskaten, leikkien ja niin edelleen. Menemme aika usein siitä, mistä aita on matalin enkä esimerkiksi juuri koskaan leiki lapsen kanssa – mitä nyt joskus pelataan jotain pelejä.

Huomaan kuitenkin tekeväni aika paljon lapsen puolesta. Vastaan hänen pyyntöihinsä välittömästi, välillä aivan kuin jollain autopilotilla. En välillä edes huomaa, kun olen hänen pyynnöstään (tai käskystään) vaihtanut telkkariohjelmaa, kiikuttanut banaanin, levittänyt keittiöön vesiväriateljeen ja mitä ikinä. Välillä tuntuu myös, että hän pyytelee asioita vain saadakseen huomiota – varsinkin kun pitäisi mennä nukkumaan. Ja minä huomaan pörrääväni toteuttamassa vaatimuksia, jotta saisin hetken rauhan pyyntöihin vastaamisen jälkeen.

”Viikko sitten tajusin, ettei yksikään kolmesta lapsestani kykene odottamaan mitään sekuntiakaan. He haluavat kokoa ajan huomioni, ja kotona ollessani en saa hetkeäkään rauhaa”, Uusivuori kirjoittaa. Pelkään pahoin, että lapseni kärsivällisys on samaa luokkaa. Harva se päivä vaadin häneltä tiukasti ”ODOTA” ja hän saattaa sanoa vielä tiukemmin ”EN ODOTA”. Enkä tuskin voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni.

Olen välillä aika helisemässä pyyntöjen pyörteessä yhden lapsen kanssa. En todellakaan tiedä, miten ihmiset pysyvät järjissään kolmen lapsen kanssa.

Toisaalta omassakaan kärsivällisyydessäni ei ole kehumista. En aina edes tajua, että lapsen pitäisi jo osata tehdä tiettyjä juttuja omin päin. Hän osaa jo hyvin pukea, mistä saan kiittää täysin hänen hoitajaansa. Olen itse niin kärsimätön (ja valitettavasti joskus myös kiireinen), että tekisi mieli pukea hänet itse päästä varpaisiin aikaa säästääksemme. Huomaan tekeväni muitakin asioita itse siksi, etten malta odottaa.

Liika palveleminen on lapselle karhunpalvelus: passaamme lapsistamme kärsimättömiä ja riippuvaisia.

Uusivuori ratkaisi passaamisongelmat yksinkertaisesti – lopettamalla passaamisen. ”Missioni on maksimoida perhe-elämämme tylsyys. Joka aamu aamiaisen jälkeen menen takaisin sänkyyn olemaan. En palvele ketään, en kysy mitään. — Jo ensimmäisten kokeilupäivien jälkeen moni asia on muuttunut paremmaksi. Mitä tylsempi olen jaksanut olla, sen omatoimisempia lapsistani on tullut”.

Aloitin saman kokeilun tänään.

Laiskempaa viikonloppua kaikille!

*kuvan vaatteet Gina Tricot Mini (saatu)

Opeta lapsi lähestymään eläintä!

Olimme viikonloppuna Tapiolan Ratsastuskeskuksessa, missä järjestettiin avoimet ovet -tapahtuma. Talli oli ihan täynnä porukkaa ja lapset jonottivat pilttuiden ovilla, jotta voisivat edes hipaista hevosia. Huomasin, että aika monet lapset (ja jotkut aikuisetkin) lähestyivät kädet ojossa hevosia ja lätsäyttivät kätensä suoraan siihen turvan yläpuolelle. Onneksi eräs tiukahko tallitäti tuli välillä sanomaan, ettei hevosta saa koskaan lähestyä sillä tavalla, vaan käsi annetaan ensin varovasti haisteltavaksi. Hän jopa havainnollisti eräälle tytölle, miltä tuntuisi jos tuntematon ihminen läväyttäisi vaikka kadulla kätensä suoraan kohti omaa naamaa. Kuulemma jotkut olivat yrittäneet kurkotella nurkkaan vetäytynyttä hevosta pilttuiden ovilta.

Tuntuu, että monet ovat ihan vieraantuneet eläimistä (lukuun ottamatta jotain seurapuudeleita) eivätkä ymmärrä yhtään, miten sellaisten kanssa kuuluu olla ja mitä opettaa niistä lapsille. Uskon, että monet olettavat, että jos on järjestetty tilaisuus, jossa eläimiä pääsee koskemaan, voi mennä takuuseen siitä että ko. eläimet käyttäytyvät niin kuin ihmiset toivovat. Silloinkin kun niitä kohtelee miten sattuu.

Eläin ei kuitenkaan ole huono tai vääränlainen, jos se puolustautuu itselleen epämiellytävässä tilanteessa. Tuntuu, että koiriltakin odotetaan aivan yliluonnollisia hermoja. Niiden pitäisi sietää ties millaista hännästä vetämistä ja painia. Ja kun ne sitten kerran puolustautuvat näykkäämällä, ne viedään piikille. Surullista.

Kaikki koiranomistajat ovat varmasti aika usein tilanteessa, jossa lapset rynnivät silittämään ja jahtaamaan koiraa. Aika usein omistajalta onneksi nykyisin kysytään, saako koiraa silittää. Oman koirani kohdalla sanon aika usein, että Dino ei niin välitä rapsutuksista, joten ei kiitos. Dino on kiltti eikä ole koskaan purrut, mutten luota yhteenkään eläimeen niin paljon, että uskaltaisin ottaa siitä sataprosenttisen vastuun. Varsinkaan jos kyseessä on jonkun toisen lapsi.

Vanhempien pitää kertoa lapsilleen, miten eläimiä kuuluu kohdella. Se on vanhemman vastuulla, vaikkei hän edes tietäisi eläimistä mitään tai pitäisi niistä. Vanhempien pitää myös muistaa kertoa, ettei esimerkiksi kaikkia koiria saa aina lähestyä, vaikka kysyisikin luvan. Ja etteivät kaikki koirat ole samanlaisia.

 

”Tehdäänköhän me jotakin väärin tuon lapsen kanssa?”

Tuntuu, etten ole kipuillut äitiyteni suhteen aiemmin ollenkaan niin paljon kuin nyt kolmevuotiaan uhmapussin kanssa. Edes vauva-aikana en ole tuntenut olevani näin hukassa. Eikä hän tuskin ole edes pahinta laatua, mutta tätä vaihetta vain on tuntunut kestäneen aika kauan. Sanoin juuri ystävälle, että lapsi on ollut nyt vuoden uhmaiässä – ystävä epäili: ”Ei kai uhma nyt niin kauan kestä”. Mutta siltä se on ainakin tuntunut.

Yhtenä päivänä sanoin miehelle, että tehdäänköhän me jotakin väärin. Että pitäisikö osata sanoittaa niitä tunteita enemmän? Pitäisikö olla johdonmukaisempi? Toisena päivänä tuntuu, että on ollut liian ankara, toisena liian höveli. Mitä oikeastaan edes kuuluu tehdä, kun lapsi kirkuu kurkku suorana niin, että koirakin pinkoo karkuun korvat luimussa? Miten sitä muka osaa edes kasvattaa lasta, kun ei ole mitään kokemusta saati koulutusta? Mitä jos tekee aivan peruttamattomia ja kauaskantoisia virheitä? Voiko lapsen kärsivällisyyttä kasvattaa – ei taatusti ole noin lyhyttä pinnaa kenellekään muulla lapsella. Pitäisikö osata paremmin?

Lapsen synttärijuhlissa kuulin nuo sanat yhden toisen äidin suusta. ”Olen miettinyt, että teenkö jotakin väärin.” Miten sitä aina yllättyykin niin kovasti siitä, että joku on ajatellut samoja asioita vanhemmuudesta. Miksi juuri vanhemmuus on sellainen elämänalue, että luulee olevansa ainoa ihminen maailmassa, joka ajattelee tietyllä tavalla? Minulla olisi aika paljon rahaa, jos olisin saanut euron joka kerta, kun joku sanoo minulle kirjaani liittyen: ”Luulin olevani ainut, joka ajattelee niin.”

Miksi ihmeessä luulemme niin?

Aina kun vanhemmuus on kaatumassa päälle, pitäisi päästä juttelemaan kollegojen kanssa. Viimeistään. Yhtä yllättävää kuin se, että muilla on ollut samoja ajatuksia, on se kuinka helpottavalta tuntuu, ettei ole ainoa.

Joskus yllättyy jopa siitä, että oman lapsen toisella vanhemmalla on samanlaisia ajatuksia kuin itsellä. Sanoin kerran miehelle, että huonon päivän jälkeen, nukkuvaa lasta katsoessa kaduttaa, että on ollut itse niin kärttyinen. Mies sanoi, että ajattelee nukkuvaa lasta illalla peitellessään usein täsmälleen samoin. Hetken taas kuvittelin olevani ainut vanhempi, joka katuu kärsivällisyytensä menettämistä. Hullua vai mitä?