Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ulkonäköpaineet (eron jälkeen)

Katsoitko eilen viraaliksi lähteneen Girls. Girls. Girls. -lehden kampanjavideon? Jos et, katso se nyt. Se on tärkeä muistutus siitä, millaisessa maailmassa elämme.

Be a Lady They Said from Paul McLean on Vimeo.

Paul McLeanin ohjaamalla videolla Sinkkuelämää-sarjastakin tuttu Cynthia Nixon lukee Camille Rainvillen tekstin siitä, millaisia ristiriitaisiakin vaatimuksia ja oletuksia naiset kohtaavat elämässään päivittäin: ole nainen, näytä seksikkäältä, älä ole provosoiva, älä ole lihava, älä ole laiha, syö, lopeta syöminen, poista karvat, peitä raskausarvet, valkaise, meikkaa, ole viaton, ole tuhma, älä tule raiskatuksi.

Video muistuttaa myös, että meidän oletetaan pitävän erityisen tärkeänä sitä, millaisia olemme miesten näkökulmasta. Miehet eivät tykkää, jos yrittää liikaa, miehet pitävät naisista, joilla on lihaa luidensa ympärillä, miellytä miehiä, miehet eivät tykkää lutkista.

Video on kaikessa karmeudessaan totuudenmukainen. Olen kuullut näitä samoja sanoja omassa elämässäni niin kauan kuin muistan. Varhaisteininä sain jatkuvasti kuulla, että näytän pojalta, olen liian laiha ja lauta enkä ole tippaakaan naisellinen, jotta kukaan poika voisi kiinnostua minusta. Kun sitten vihdoin sain niitä kauan kaivattuja naisellisia muotoja, ajattelin että se ulkonäkö, joka nyt vihdoin kelpaa muille (erityisesti pojille) on tärkein ominaisuuteni.

Valitettavasti en ole päässyt kauhean pitkälle tuosta 15-vuotiaan ajatuksesta.

Olen tehnyt elämässäni oikeasti merkityksellisiä asioita, mutta mietin silti päivittäin lukuisia kertoja sitä, miltä näytän. Ja nykyisin sinkkuna erityisesti sitä, miltä näytän miesten silmissä, kelpaanko jollekin.

Olen julkaissut itsestäni kuvia joka viikko kymmenille tuhansille ihmisille 12 vuoden ajan. Olen poseerannut, miettinyt missä asennossa näytän parhaimmalta, photoshopannut finnejä piiloon. Julkaissut ja jättänyt julkaisematta, ellen ole näyttänyt tarpeeksi hyvältä. Ja koko ajan olen tullut epävarmemmaksi ulkonäöstäni: olen saanut lapsen, kiloja, ikää, arpia, juonteita ja lisää finnejä. Mikään näistä ei nykyisten kauneusihanteiden valossa varsinaisesti lisää naisen viehätysvoimaa.

Kaiken tämän jälkeen pamahdan sinkuksi 33-vuotiaana. Hiukan painavampana, ryppyisempänä ja väsyneempänä kuin silloin joskus, kun viimeksi olin sinkku. Ja koska olen sinkku tässä ajassa, olen myös Tinderissä, joka perustuu ainakin ensipyyhkäisyllä lähes pelkästään ulkonäköön.

Elämäni pyörii siis entistäkin vahvemmin ulkonäön ympärillä ja se on välillä aika uuvuttavaa. Olen entistä tietoisempi kauneusihanteista ja siitä, miltä näytän, miltä haluaisin näyttää ja miltä ”kuuluisi” näyttää. Ei ole peiliä tai mitä tahansa heijastavaa pintaa, jota en ohi mennessäni katsoisi. Syynään toista kymmentä vuotta kestäneiden iho-ongelmien jättämiä arpia, otsani juonteita ja muita asioita kasvoillani ja vartalollani, joista en pidä. Pääni sisäinen puhe itselleni ja ulkonäölleni ovat kaikkea muuta kuin mairittelevaa.

Terapeuttini antoi minulle tehtävän: kuuntele, mitä sisäisellä puheellani on asiaa ja keksi sille sitten vastaväite. Kirjoita vastaväite ylös. Viikon jälkeen minulla pitäisi olla paperilla realistisia toteamuksia ulkonäöstäni. Minusta tämä kuulosti kauhean vaikealta, sillä ainakin tällä hetkellä tuntuu, että sisäinen puheeni on oikeassa ja vastaväite olisi valhe. Lupaan kuitenkin yrittää.

Luulen, että ulkonäkökeskeisyys on tässä ajassa ja omassa päässäni niin vahvasti läsnä, etten pääse siitä koskaan eroon. Ainakaan täysin. Toivon kuitenkin, että tyttäreni säästyisi näiltä paineilta edes osittain ja yritän tehdä osani. Keskityn kehumaan hänen taitojaan, tekojaan ja luonteenpiirteitään ja jätän vähemmälle kommentit ulkonäöstä. Haluan muistuttaa häntä joka päivä siitä, kuinka hyvä tyyppi hän on, en aina siitä kuinka kaunis hän on. Kehun hänen vartaloaan siksi, että se toimii ja jaksaa, en siksi että se on jonkun mielestä oikean näköinen.

Sanon hänelle kuitenkin toisinaan myös, että hän on söpö. Kerran kysyin retorisesti: miksi sä oot niin söpö. Hän vastasi: koska sä rakastat mua.

Lapset tietää.

Kun lapsen passaaminen menee yli

Havahduin omaan koti-curling-harrastukseeni, kun luin tällä viikolla Ile Uusivuoren Meidän perhe -lehden kolumnin. Siinä Uusivuori kehottaa yksinkertaisen nerokkaasti olemaan enemmän laiska kotona.

En ole pitänyt itseäni curling-vanhempana, sillä en ole sellainen hössöttävä vanhempi, jonka jokainen hetki kuluu lapsen ympärillä kokkaillen, harrastuksiin kuskaten, leikkien ja niin edelleen. Menemme aika usein siitä, mistä aita on matalin enkä esimerkiksi juuri koskaan leiki lapsen kanssa – mitä nyt joskus pelataan jotain pelejä.

Huomaan kuitenkin tekeväni aika paljon lapsen puolesta. Vastaan hänen pyyntöihinsä välittömästi, välillä aivan kuin jollain autopilotilla. En välillä edes huomaa, kun olen hänen pyynnöstään (tai käskystään) vaihtanut telkkariohjelmaa, kiikuttanut banaanin, levittänyt keittiöön vesiväriateljeen ja mitä ikinä. Välillä tuntuu myös, että hän pyytelee asioita vain saadakseen huomiota – varsinkin kun pitäisi mennä nukkumaan. Ja minä huomaan pörrääväni toteuttamassa vaatimuksia, jotta saisin hetken rauhan pyyntöihin vastaamisen jälkeen.

”Viikko sitten tajusin, ettei yksikään kolmesta lapsestani kykene odottamaan mitään sekuntiakaan. He haluavat kokoa ajan huomioni, ja kotona ollessani en saa hetkeäkään rauhaa”, Uusivuori kirjoittaa. Pelkään pahoin, että lapseni kärsivällisys on samaa luokkaa. Harva se päivä vaadin häneltä tiukasti ”ODOTA” ja hän saattaa sanoa vielä tiukemmin ”EN ODOTA”. Enkä tuskin voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni.

Olen välillä aika helisemässä pyyntöjen pyörteessä yhden lapsen kanssa. En todellakaan tiedä, miten ihmiset pysyvät järjissään kolmen lapsen kanssa.

Toisaalta omassakaan kärsivällisyydessäni ei ole kehumista. En aina edes tajua, että lapsen pitäisi jo osata tehdä tiettyjä juttuja omin päin. Hän osaa jo hyvin pukea, mistä saan kiittää täysin hänen hoitajaansa. Olen itse niin kärsimätön (ja valitettavasti joskus myös kiireinen), että tekisi mieli pukea hänet itse päästä varpaisiin aikaa säästääksemme. Huomaan tekeväni muitakin asioita itse siksi, etten malta odottaa.

Liika palveleminen on lapselle karhunpalvelus: passaamme lapsistamme kärsimättömiä ja riippuvaisia.

Uusivuori ratkaisi passaamisongelmat yksinkertaisesti – lopettamalla passaamisen. ”Missioni on maksimoida perhe-elämämme tylsyys. Joka aamu aamiaisen jälkeen menen takaisin sänkyyn olemaan. En palvele ketään, en kysy mitään. — Jo ensimmäisten kokeilupäivien jälkeen moni asia on muuttunut paremmaksi. Mitä tylsempi olen jaksanut olla, sen omatoimisempia lapsistani on tullut”.

Aloitin saman kokeilun tänään.

Laiskempaa viikonloppua kaikille!

*kuvan vaatteet Gina Tricot Mini (saatu)

Opeta lapsi lähestymään eläintä!

Olimme viikonloppuna Tapiolan Ratsastuskeskuksessa, missä järjestettiin avoimet ovet -tapahtuma. Talli oli ihan täynnä porukkaa ja lapset jonottivat pilttuiden ovilla, jotta voisivat edes hipaista hevosia. Huomasin, että aika monet lapset (ja jotkut aikuisetkin) lähestyivät kädet ojossa hevosia ja lätsäyttivät kätensä suoraan siihen turvan yläpuolelle. Onneksi eräs tiukahko tallitäti tuli välillä sanomaan, ettei hevosta saa koskaan lähestyä sillä tavalla, vaan käsi annetaan ensin varovasti haisteltavaksi. Hän jopa havainnollisti eräälle tytölle, miltä tuntuisi jos tuntematon ihminen läväyttäisi vaikka kadulla kätensä suoraan kohti omaa naamaa. Kuulemma jotkut olivat yrittäneet kurkotella nurkkaan vetäytynyttä hevosta pilttuiden ovilta.

Tuntuu, että monet ovat ihan vieraantuneet eläimistä (lukuun ottamatta jotain seurapuudeleita) eivätkä ymmärrä yhtään, miten sellaisten kanssa kuuluu olla ja mitä opettaa niistä lapsille. Uskon, että monet olettavat, että jos on järjestetty tilaisuus, jossa eläimiä pääsee koskemaan, voi mennä takuuseen siitä että ko. eläimet käyttäytyvät niin kuin ihmiset toivovat. Silloinkin kun niitä kohtelee miten sattuu.

Eläin ei kuitenkaan ole huono tai vääränlainen, jos se puolustautuu itselleen epämiellytävässä tilanteessa. Tuntuu, että koiriltakin odotetaan aivan yliluonnollisia hermoja. Niiden pitäisi sietää ties millaista hännästä vetämistä ja painia. Ja kun ne sitten kerran puolustautuvat näykkäämällä, ne viedään piikille. Surullista.

Kaikki koiranomistajat ovat varmasti aika usein tilanteessa, jossa lapset rynnivät silittämään ja jahtaamaan koiraa. Aika usein omistajalta onneksi nykyisin kysytään, saako koiraa silittää. Oman koirani kohdalla sanon aika usein, että Dino ei niin välitä rapsutuksista, joten ei kiitos. Dino on kiltti eikä ole koskaan purrut, mutten luota yhteenkään eläimeen niin paljon, että uskaltaisin ottaa siitä sataprosenttisen vastuun. Varsinkaan jos kyseessä on jonkun toisen lapsi.

Vanhempien pitää kertoa lapsilleen, miten eläimiä kuuluu kohdella. Se on vanhemman vastuulla, vaikkei hän edes tietäisi eläimistä mitään tai pitäisi niistä. Vanhempien pitää myös muistaa kertoa, ettei esimerkiksi kaikkia koiria saa aina lähestyä, vaikka kysyisikin luvan. Ja etteivät kaikki koirat ole samanlaisia.