Tietoa mainostajalle ›

Minun happy place

Ei ole epäilystäkään, missä on minun happy placeni. Se on rannalla, elokuisen Kreikan illassa, kun aurinko on painumassa mailleen ja maalaa samalla taivaan punasävyisellä liukuvärillä. Kellun turkoosissa vedessä niin, että korvat ovat veden alla ja kuuluu vain valtameren sihinä. Taivaalla lentää hajamielisenä muutama lokki ja taustalla huojuvat lempipuuni, palmut.

Jaakko harmitteli, että happy placeni on vähän vaikeasti saavutettavissa. Kreikan merissä kun tulee lilluttua korkeintaan kerran vuodessa. Minusta happy place voi kuitenkin olla sellainen, jonka kokee konkreettisesti harvoin, mutta jonne voi ajatuksissaan päästä useamminkin.

  

Perhosmekossa perhoslaaksossa

Yksi Rodos-reissumme kiinnostavimmista jutuista oli vierailu Valley of the Butterflies -laaksossa. Kyseessä on siis vehreä laakso keskellä muuten kuivaa ja karua Rodosta. Solisevien purojen ja vesiputousten täyttämässä laaksossa asustaa miljoonia perhosia. Ainakin meidän vierailumme aikaan suurin osa oleili puiden runkoja vasten ja muutamat yksittäiset punaiset perhoset lentelivät laiskasti laaksossa. Jos kaikki perhoset olisivat lennähtäneet ilmaan samaan aikaan, koko laakso olisi ollut aivan täynnä siipiään levitteleviä perhosia.

Rodoksella kävijän kannattaa ilman muuta vierailla perhoslaaksossa, niin ainutlaatuisesta paikasta on kyse. Meille reissu tuli vähän turhan kalliiksi, sillä menimme sinne Falirakista laiskuuttamme taksilla, joka jäi odottamaan meitä vierailumme ajaksi. Kannattaa siis ehkä tsekkailla laaksoon vieviä ryhmämatkoja, jos taksihinta hirvittää.

Monet ovat muuten toivoneet yleistä postausta kaksivuotiaan kanssa matkustamisesta ja etenkin lentämisestä, joten sellainen on tulossa vielä tällä viikolla!

Mummo sattui löytämään juuri ennen matkaamme tytölle kauniin perhosmekon ja otimme sen mukaan matkaan, vaikken edes tiennyt perhoslaakson olemassa olosta ennen kuin saavuimme Rodokselle. Tämä oli siis ilman muuta puettava tytölle päälle, kun matkasimme laaksoon.

Perhosia oli hirveän vaikea kuvata, mutta nuo raidalliset mustat ovat siis kaikki perhosia. Ne ovat puissa oleskellessaan mustia ja punainen väri tulee esiin, kun ne lähtevät lentoon.

Laaksossa saattaa nähdä muitakin asukkeja…

Terkkuja Rodokselta!

Takaisin kotona! Reissu parivuotiaan kanssa sujui hyvin lentoineen kaikkineen, mutta tämä oli kyllä viimeinen kerta ainakin vähään aikaan, kun lähden Kreikkaan tähän aikaan vuodesta. Kuumuus oli nyt jotenkin niin tukahduttavaa, että monet asiat jäivät tekemättä, koska oli yksinkertaisesti liian tuskaista tehdä yhtään mitään muuta kuin maata altaassa tai meressä. Hiki valui noroina selässä vielä illallakin, varsinkin jos oli tyynempi ilta. Ei sovi meikäläiselle sellainen keli: ajatus ei kulje, heikottaa, ruokahalu katoaa, eikä tee mieli tehdä mitään. Seuraavaksi lähdemme siis lempikohteeseemme vasta syksyn tullen!

Nyt tosin tuntuu, että oli vielä kuumempaa kuin aiemmin. En ole koskaan mitään lämpötiloja pitänyt silmällä, kun tuolla olemme reissanneet, kuuma mikä kuuma. Mutta nyt oli kyllä aivan extrakuuma. Paljon tuli kuitenkin oltua altaalla, koska tyttöä ei ollut saada sieltä ollenkaan pois. Samoin matalat hienohiekkaiset rannat olivat hänen mieleensä. Hotellissa oli onneksi kivoja, erilaisia altaita: iso allas, taaperoiden kahluuallas (joka tosin olisi kaivannut aurinkosuojan päälleen) ja matalahko lastenallas, missä oli liukumäkihärveli keskellä.

Minä lähdin reissuun sillä mentaliteetilla, etten kerrankin suorita matkaa, en stressaa tekemisistä ja menemisistä, vaan ihan yksinkertaisesti tehdään mitä milloinkin tekee mieli ja mikä sattuu huvittamaan. Aika paljon olimme kuitenkin liikkeellä. Kävimme Rodoksen (vanhassa) kaupungissa, mistä teimme myös pienen meriretken lasipohjaveneellä (tyttö aivan haltioissaan tuhansista kaloista) ja lähdimme yhtenä päivänä veneellä Lindokselle, jonka turkoosi rantavesi, valkoiset talot ja pienet kujat tekivät vaikutuksen. Kävimme myös taksilla perhoslaaksossa ihmettelemässä miljoonia perhosia ja vehreää laaksoa kaiken kuivuuden keskellä ja kävelimme muutaman kilometrin lähikyläämme Falirakiin, missä tyttö viihtyi hienohiekkaisella rannalla.

Yleensä minulle iskee reissultapaluumasennus, enkä yleensä haluaisi tulla ollenkaan kotiin matkoilta. Nyt kotiinpaluu oli kuitenkin helpotus, sillä viimeinen päivä vei mehut meistä aivan täysin. Minulla on tapana suhtautua tuleviin tapahtumiin ehkä hiukan liian ruusuisesti ja ajattelin, että selviämme helposti siitä, että paluulentomme lähti vasta kello 21.35. En tajunnut miettiä tarkemmin sitä, mitä huoneen luovutus kello 12 ja koko päivän odottelu tarkoittaa kaksivuotiaan kanssa. Tyttöä ei saanutkaan ollenkaan päiväunilleen, kun tuttu, viileä ja pimeä oma huone jouduttiinkiin luovuttamaan juuri päikkäriaikaan. Huonosti ilmastoidulla lentokentällä odottelu kuolemanväsyneen uhmaikäisen kanssa oli…noh, aika mielenkiintoista. Siinä vierähti omallekin poskelle hikinorojen lisäksi pari kyyneltä. Lentokoneeseen viimein päästyämme tyttö nukahti aika nopeasti ja paluulento sujui ihan siivillä, huh.

Mutta nyt siis taas kotona, monia kokemuksia ja elämyksiä rikkaampana. Kaksivuotiaan ilon ja ihmetyksen seuraaminen on ollut kullanarvoista! Huomenna edessä on paluu arkeen, kun työt ja päivähoito alkavat.

Lindoksen kapeilla kujilla oli ihmettelemistä.

  

Faliraki oli muuten kaikessa retroudessaan ja kitscheydessään jotenkin tosi kiehtova. Alkoi tehdä mieli kunnon kuvauskalustoa ja kuvausretkeä tuohon turistirysään, sen autioutuneisiin ostoskeskuksiin ja turistirafloihin, joita kuvailee täydellisesti sana tacky (ks. alla).

  

Kiitos lukijalle hotellivinkeistä! Meidän Epsilon-hotellimme oma ravintola oli aivan älyttömän hyvä! Emme paljon muualla sitten syöneetkään 😀 Oikeasti, varsinkin Falirakista kannattaa melkein tulla vain syömään tähän hotelliin. Kaikki kokeilemamme annokset olivat ihan superhyviä.