Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Koska pitää päättää, missä me asutaan?

Asuin koko lapsuuteni samassa talossa ja lapsuudenkoti on edelleen rakas paikka, siellä asuu äitini. Jostain syystä minusta on silti tullut ahkera kodinvaihtaja. Parin vuoden välein alan haikailla uuteen kotiin. Siinä vaiheessa olen yleensä viimeistään keksinyt, mitä vikaa senhetkisessä kodissa on ja haaveilen paremmasta. Tälläkin hetkellä selaan asuntoilmoituksia ja tontteja harva se päivä (alkuvuodesta tulee kaksi vuotta täyteen nykyisessä kodissamme).

En silti toivo, että muuttaisimme koko elämämme – haluaisin, että lapsella olisi oma, rakas, pysyvä lapsuudenkoti niin kuin minullakin.

LAPSUUDENKOTI HARJAVALLASSA

Viime aikoina olenkin havahtunut siihen, että ehkä sen suurin piirtein pysyvän kodin tai ainakin asuinalueen pitäisi lähivuosina jo löytyä. Mieluiten eskariin, mutta viimeistään ekaluokalle haluaisin lapsen sellaiselle asuinalueelle, jolta emme ainakaan kouluikäisen lapsen kanssa muuta pois. Se, että lapsi vaihtaisi koulua kesken kaiken, tuntuu kauhean pelottavalta ajatukselta, vaikka ihan arkipäiväistä sekin tietysti on. Toivon kuitenkin, että lapsi saisi käydä koulunsa rauhassa ilman vaihdoksia ja muuttoja.

ENSIMMÄINEN OMISTUSASUNTO TAPANINVAINIOSSA

Meillä on tästä miehen kanssa vähän eri näkemys. Hänen mielestään perheet voivat aivan hyvin vaihtaa aluetta ja lapset koulua. Itse arvostan kuitenkin pysyvyyttä. Minä asuin lapsuuden samassa kodissa ja olin samojen kavereiden kanssa koulussa alakoulusta lukioon. Jaakko puolestaan oli lapsuudenkavereidensa kanssa välillä samoissa kouluissa, välillä eri kouluissa ja valitsi esimerkiksi lukion puhtaasti erikoistumisen näkökulmasta eikä kavereiden. Harjavallassa oli ja on tietysti tasan yksi lukio ja koko vanha kaveriporukkamme meni sinne. Ja tuo samainen kaveriporukka on edelleen minulle äärimmäisen tärkeä, vaikka asummekin nykyisin Satakunta – Hki – Kiina -akselilla.

NYKYINEN KOTI VANTAALLA

Näin pienoiseen kontrollipakkomielteisyyteen taipuvaisena tuntuu aika hurjalta yrittää päättää, että mihin sitä sitten asettuisi. Helsinkiin todennäköisesti (pääkaupunkiseudulle joka tapaukssa), mutta minne siellä? Kuinka paljon kotiin voi rahallisesti panostaa ja asummeko kerros-, rivi- vai omakotitalossa? Toisaalta haaveilen, että rakennamme itse omakotitalon, toisaalta unelmoin töölöläisen jugend-kodin remontista. Vaihtoehtoja on liikaa. Sekin, että kouluja on useita ja erilaisia, tuntuu oudolta. Harjavallassa ei ollut kauheasti valinnanvaraa.

Mitä te ajattelette tästä aiheesta? Pitäisikö perheenä jo asettua aloilleen? Mitä mieltä olet siitä, että lapsi vaihtaa koulua?

Eniten ahdistaa huumeet (ja huumeista räppääminen)

Elämä lapselle -tapahtumasta nousi viime viikolla (liian) pieni kohu, kun Lukas Leon esitti XTC-kappaleensa hyväntekeväisyyskonsertissa. Sohvaperunoista tuttu Juhani twiittasi mielestäni ihan aiheellisesti, että onko nyt aivan soveliasta esittää huumeaiheisia biisejä konsertissa, jolla kerätään rahaa sairaille lapsille.

Päästä varpaisiin, sä viet mut taivaisiin – Ku poppais pillerii – Tää on ekstaasii, tää on ekstaasii – Tuun susta humalaan, kun koskis Jumalaan – Ku poppais pillerii – Tää on ekstaasii, tää on ekstaasii

Juhani pahoitteli kukkahattuisuuttaan jo Elämä lapselle -konserttiin liittyvässä twiitissään. Täytyy myöntää, että itse paheksuin biisiä jo ennen koko konserttia. Minusta esimerkiksi Sannin biisikohut ovat täysin ylimitoitettuja ja suorastaan turhia tähän verrattuna. Mitä sitten jos biisissä kiroillaan tai puhutaan pornosta? (Olen aika varma, että nuo kohut liittyvät artistin sukupuoleen).

Monet puolustivat XTC-kappaletta kertomalla, että huumehan on sanoituksissa vain vertauskuva. Niin onkin, mutta biisissä kerrotaan kuitenkin, että ihastuminen tai rakastuminen tuntuu yhtä hyvältä kuin poppais pillerii. En tarkoita, että yksi kappale saisi ihmiset käyttämään huumeita tai että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun niistä lauletaan. En vain toivoisi, että huumeista puhuttaisiin myönteiseen sävyyn missään, koskaan.

Jos lapseni olisi vanhempi ja kuuntelisi tätä biisiä, olisi hyvin vakavan keskustelun paikka. Pitäisi selittää, etteivät huumeet ole koskaan niin kevyt ja kiva asia, kuin miltä ne tässä biisissä saadaan kuulostamaan. Huumeista pitää puhua tietysti muutenkin ja mietin jo nyt, miten ja millaiseen sävyyn sen joskus tulevaisuudessa teen. Kerrotaan, että yhä useammat ja yhä nuoremmat kokeilevat tai käyttävät nykyään huumeita. Ajatus on kertakaikkisen kammottava. Äitinä pelkään jo nyt, osaanko pitää lapseni erossa huumeista.

Huumeet eivät tulleet koskaan kauhean lähelle omassa nuoruudessani landella. Toista oli Jaakon mukaan pääkaupunkiseudulla. Muistan, että vaikka porukoissamme käytettiin alkoholia ja sekoiltiin muutenkin välillä, kaikki suhtautuivat kielteisesti huumeisiin. Jopa kannabiksen ajateltiin olevan ihan höyrypäiden juttu. En todellakaan tiedä, mistä olisin edes saanut huumeita, jos olisin halunnut. Em. Ylen jutun mukaan nykyisin jopa varhaisteinit itse välittävät aineita.

Toivon hartaasti, että tämä selvästi käsillä olevalle huumemyönteisyydelle tulisi stoppi. Ja siksi toivon, ettei edes ko. biisiä olisi koskaan tehtykään.

KUVA UNSPLASH.COM

Opeta lapsi lähestymään eläintä!

Olimme viikonloppuna Tapiolan Ratsastuskeskuksessa, missä järjestettiin avoimet ovet -tapahtuma. Talli oli ihan täynnä porukkaa ja lapset jonottivat pilttuiden ovilla, jotta voisivat edes hipaista hevosia. Huomasin, että aika monet lapset (ja jotkut aikuisetkin) lähestyivät kädet ojossa hevosia ja lätsäyttivät kätensä suoraan siihen turvan yläpuolelle. Onneksi eräs tiukahko tallitäti tuli välillä sanomaan, ettei hevosta saa koskaan lähestyä sillä tavalla, vaan käsi annetaan ensin varovasti haisteltavaksi. Hän jopa havainnollisti eräälle tytölle, miltä tuntuisi jos tuntematon ihminen läväyttäisi vaikka kadulla kätensä suoraan kohti omaa naamaa. Kuulemma jotkut olivat yrittäneet kurkotella nurkkaan vetäytynyttä hevosta pilttuiden ovilta.

Tuntuu, että monet ovat ihan vieraantuneet eläimistä (lukuun ottamatta jotain seurapuudeleita) eivätkä ymmärrä yhtään, miten sellaisten kanssa kuuluu olla ja mitä opettaa niistä lapsille. Uskon, että monet olettavat, että jos on järjestetty tilaisuus, jossa eläimiä pääsee koskemaan, voi mennä takuuseen siitä että ko. eläimet käyttäytyvät niin kuin ihmiset toivovat. Silloinkin kun niitä kohtelee miten sattuu.

Eläin ei kuitenkaan ole huono tai vääränlainen, jos se puolustautuu itselleen epämiellytävässä tilanteessa. Tuntuu, että koiriltakin odotetaan aivan yliluonnollisia hermoja. Niiden pitäisi sietää ties millaista hännästä vetämistä ja painia. Ja kun ne sitten kerran puolustautuvat näykkäämällä, ne viedään piikille. Surullista.

Kaikki koiranomistajat ovat varmasti aika usein tilanteessa, jossa lapset rynnivät silittämään ja jahtaamaan koiraa. Aika usein omistajalta onneksi nykyisin kysytään, saako koiraa silittää. Oman koirani kohdalla sanon aika usein, että Dino ei niin välitä rapsutuksista, joten ei kiitos. Dino on kiltti eikä ole koskaan purrut, mutten luota yhteenkään eläimeen niin paljon, että uskaltaisin ottaa siitä sataprosenttisen vastuun. Varsinkaan jos kyseessä on jonkun toisen lapsi.

Vanhempien pitää kertoa lapsilleen, miten eläimiä kuuluu kohdella. Se on vanhemman vastuulla, vaikkei hän edes tietäisi eläimistä mitään tai pitäisi niistä. Vanhempien pitää myös muistaa kertoa, ettei esimerkiksi kaikkia koiria saa aina lähestyä, vaikka kysyisikin luvan. Ja etteivät kaikki koirat ole samanlaisia.