Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Breaking fake news: Tosimies kuolemassa sukupuuttoon

Maskuliinisuus ei ole koskaan ennen ihmiskunnan historian aikana ollut vaarassa. Miehisen miehen yksipuolista mallia on tuotu kautta aikain esille niin populaarikulttuurissa kuin lasten kasvatuksessakin.

Patriarkaalinen yhteiskuntarakenne on luonut määreet tosimiehisyydelle: miehen on kuulunut olla ennen kaikkea vahva niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tosimies ei tunnetusti puhu eikä pussaa. Hän ei nimittäin missään nimessä ole naisellinen. Eli herkkä, empaattinen, lempeä, huolehtiva, myötätuntoinen, tunteellinen ja niin edelleen. Tällaiset naisen piirteet on ollut hyvä kasvattaa tai viimeistään koulukiusata pois jokaisesta oikeasta miehestä.

Miehisen tosimiehen malli on niin syvällä rakenteissamme ja asenteissamme, ettei sen elinvoimaisuutta ole koskaan ennen kyseenalaistettu. Ennemminkin ei-tosimies naisellisine piirteineen (kansankielellä esim. hintti) on joutunut ahtaalle. Tällaisia tosimieheltä elintilaa vieviä yksilöitä onkin ollut hyvä hätistellä kauemmas sekä mieluiten pyrkiä esimerkiksi väkivalloin poistamaan moisia piirteitä potentiaalisesta tosimiehestä.

Nyt näyttäisi kuitenkin vahvasti siltä, että nimenomaan tosimiestä uhkaa sukupuutto. Feministit ja muut tosimiehen olemassaoloa uhkaavat tahot ovat nimittäin vaatimuksillaan aiheuttaneet sen, että tosimiehen elinpiiri on kutistunut huolestuttavalla tavalla. Mikään ei uhkaa tosimiestä yhtä voimallisesti kuin nainen, kaikenlainen naisellisuus ja eritoten tasa-arvo.

Kaikki miehet ovat luonnostaan tosimiehiä, mutta naiset emaskuloivat miehet vaatimuksillaan, kontrolloivat heitä koko heidän elämänsä ja kasvattavat miehet naisen vallalle alisteisesti. Matriarkaatti on siis ollut voimissaan jo pitkään, sitä ei vain ole huomattu aiemmin, mutta nyt se siis uhkaa vaarallisesti tosimiestä.

Uhanalaisuuden voi todeta esimerkiksi siitä, että monet ovat nyt rientäneet pelastamaan tosimiestä. Muiden muassa toimittaja Sanna Ukkolan kolumnissaan. Nämä Ukkolan esiin tuomat faktat kertovat karua kieltä tosimiehen viimeisistä hetkistä:

  • Miehisyyttä ei käsitellä enää juuri muuten kuin feminismin tai toksisuuden kautta.
  • Maskuliinisuudesta on tullut kirosana, jota yritetään padota tarmokkaammin kuin Kiinassa riehuvaa koronavirusta.
  • American Psychological Association -järjestö: on väärin olla maskuliininen mies.
  • Naiset sullovat kaikkia miehiä pehmeän hoivaajan rooliin.
  • Miehet taantuvat surkastuneiksi vässyköiksi.
  • Indiana Jones on liian “toksisen maskuliininen”.
  • Indiana Jonesista on tulossa nainen.

Tilanne on vakava, sillä samalla, kun tosimies häviää maailmasta, koko ihmislaji on sukupuuton vaarassa! Nytkin käsillä oleva vauvakato johtuu siitä, että miehet eivät enää kykene lisääntymään, koska heidät on henkisesti kastroitu tossukoiksi. ”Kyllä kai siinä seksihalut menevät keneltä tahansa, jos koko ikänsä kuulee olevansa väärällä tavalla mies”, muistuttaa Ukkola.

Tosimiehen uhanalaisuudesta ja vauvakadosta voidaan syyttää myös me too -liikettä. Me too nimittäin lannisti erityisesti vielä kokemattomat tosimiehet ja vei heiltä yksinkertaisesti kaikki tavat lähestyä naisia. Tosimieheltä vietiin vapaus toteuttaa lajinomaisia käyttäytymistään, mikä oli omiaan vähentämään tosimiehen elinvoimaisuutta.

Nyt olisikin tärkeää elvyttää jälleen tosimiehisyys. Ukkola kehottaa epäsuorasti kolumnissaan lisäämään maskuliinisuutta ja vähentämään feminismiä. Tämä onkin ensimmäinen askel tosimiehen pelastamiseksi, sillä kuten sanottu, kaikenlainen feminiininen on myrkkyä nyt heikoissa kantimissa olevalle tosimiehelle.

On hyvä muistaa, että vaikka tosimiehisyys on ollut kautta aikain ainoa yleisesti hyväksyttävä miehisyyden tapa, tätä ei silti voida korostaa jatkossakaan liikaa. Totuus on nimittäin vaarassa unohtua kaikessa feminismin tuoksinassa.

Leffasuositus ja ajatuksia seksuaalisesta häirinnästä

Olin eilen Bombshell – Hiljaisuuden rikkojat -elokuvan ennakkonäytöksessä. Suosittelen isosti sekä feministeille voimaantumiseen että niille, jotka väittävät, että tasa-arvo on valmis.

Leffa sekä sen jälkeen nähty paneelikeskustelu herättivät paljon ajatuksia. Elokuva perustuu tosielämän skandaaliin, jossa yhdysvaltalaisen konservatiivisen Fox News -uutiskanavan naistoimittajat syöksivät heitä ahdistelleen toimitusjohtajan vuosikymmeniä kestäneestä vallasta. Roger Ailes erosi tehtävistään vuonna 2016, kun uutisankkuri Gretchen Carlson nosti häntä vastaan syytteet seksuaalisesta häirinnästä. Myöhemmin myös useat muut naiset nousivat esiin häirintäkokemusten kanssa.

Elokuva toi esiin, kuinka monilla eri tavoilla seksuaalinen häirintä ilmenee. Se ei ole aina fyysistä käsiksi käymistä, vaan alentavia sanoja ja toimintatapoja. Ahdistelu voi jatkua pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä, ellei siihen puututa.

Leffa nosti kiinnostavalla tavalla esiin myös sen, kuinka ahdistelija ikään kuin omistaa uhrinsa. Tämän koko ura voi olla ahdistelijan käsissä, jolloin sitä vastaan voi olla mahdotonta taistella, jos haluaa pitää työnsä ja toimeentulonsa.

Leffan jälkeen seurasimme vielä Kirsi Alm-Siiran vetämää paneelikeskustelua, jossa mukana olivat Pirjo Airaksinen, Mikael Jungner ja Lola Odusoga. Keskustelusta jäi ristiriitaiset tuntemukset. Entinen tv-pomo Airaksinen esimerkiksi totesi, että kovassa mediamaailmassa on pitänyt vain antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tämä viesti on täysin ristiriidassa leffan viestin (hiljaisuus pitää rikkoa) kanssa ja lisäksi todella haitallinen, joskin aika tyypillinen. Odusogan asennoituminen vaikutti sekin hieman yliolkaiselta: miesten maailmassa nyt vain pitää osata pitää puolensa ja sanoa vastaan.

Olen törmännyt tähän samaan asenteeseen useasti. Naiset sanovat, etteivät he voi yhtyä me too -sanomaan, sillä he eivät ole kokeneet häirintää. Samaan hengenvetoon he kuitenkin sanovat, että totta kai heitä on tytötelty, huoriteltu ja kourittukin, mutta eivät he ota sitä niin vakavasti.

Minusta huolestuttavinta ei ole se, että miehet vähättelevät naisten kokemaa häirintää. Tietenkin osa heistä pitää mielellään asetelman sellaisena, kuin se on aina ollutkin. Kuten Mikael Jungner paneelissa mainitsi, valta turmelee aina. Kukapa siitä ei pitäisi kiinni, kun sen kerran saa. Huolestuttavinta sen sijaan on se, että tämä asetelma, nämä rakenteet ovat meille niin tuttuja, ettemme edes huomaa niitä! Huolestuttavinta on se, että naiset ovat niin tottuneita vallitsevaan tilaan, ettei heitä kiinnosta muuttaa sitä mitenkään. Emme aina edes tunnista häirintää.

On laiskaa ja puhtaasti typerää kohautella olkia ”pikkujutuille” ja muka-harmittomalle kielenkäytölle. Toki se voi olla myös reitti poikien kaveriksi, mikä tietysti on toinen keino selviytyä miesten maailmassa. Harvinaisen paska sellainen, mutta käsitän kyllä motiivit. On kenties nopeampi tapa saada itse naisena hyötyjä ja valtaa, kun osoittaa, ettei ole hankala akka, joka suuttuu tyhjästä. (Ilmiölle on nimi, cool girl, siitä lisää esim. Lilyssa)

Olisi kuitenkin järkevää tiedostaa, että se ”harmiton” läpänheitto on täsmälleen samaa sarjaa vakavamman häirinnän kanssa. Niin kauan kun kehumme, kuinka emme ota niin tosissamme seksistisiä vitsejä ja ehdottelua ja kuinka annamme sellaisten mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, tuemme kulttuuria, joka on aina mahdollistanut kaiken tämän ja paljon vakavamman.

Se kulttuuri pitää murentaa puuttumalla myös ”pikkujuttuihin”. Joten nainen, ole kiltti äläkä enää väitä, ettei me too koske sinua. Se koskee meitä kaikkia niin kauan, kunnes kaikki maailman rogerailesit on kukistettu.

Muutin mieleni mielialalääkkeistä – ja sain kammottavat vieroitusoireet

Voisi kuvitella, että kun on julkaissut kokonaisen kirjan hulluksi tulemisistaan, olisi tosi helppoa jatkossakin kertoilla kaikenlaisista mielenterveydellisistä ongelmistaan. No, ei se koskaan taida olla. Mutta hammasta purren yritän olla näissä asioissa avoin, koska yritän myös näyttää mallia. Jos on flunssa, voi kertoa ihmisille, että on flunssa. Jos masentaa tai ahdistaa, voi senkin kertoa ihmisille.

Olen käyttänyt muutamia kertoja elämässäni mielialalääkkeitä, aina noin parin vuoden jaksoissa. Näin jälkikäteen ajatellen uskon, että ne on aina määrätty melko heppoisin perustein. Liukuhihnalta. Uskon oikeastaan, että niistä on ollut pidemmän päälle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Olin ennen tosi pro-lääke-ihminen. Uskoin, että kaikkia vaivoja kannatti hoitaa helposti ja näppärästi lääkkeellä. Kaikkeen on joku ihana lääke, joka pelastaa! En edelleenkään ole mikään lääkkeiden vastustaja, mutta kieltämättä ajatukseni mielialalääkkeitä kohtaan ovat muuttuneet.

Lienee aika selvää, että mielialalääkkeitä tarvitaan. Ne tekevät olosta paremman. Niille on varmasti paikkansa monien erilaisten mielenterveysongelmien hoidossa. Mutta omalla kohdallani luulen, että ne ovat vieneet ojasta allikkoon. Synnytysmasennukseeni ne eivät edes tehonneet! Kumma etten kyseenalaistanut nappejani edes siinä vaiheessa.

Minulla on omat tunnelukkoni ja perustavaa laatua olevat ongelmani, jotka ovat olleet ahdistuksieni taustalla. Aina kun ahdistus on pompannut pintaan, lääkäri on työntänyt eteeni rasti ruutuun -testin, jonka perusteella olen lievästi tai keskivaikeasti masentunut. Ja sitten olen saanut mielialalääkereseptin.

Olen käynyt erilaisissa terapioissakin vuosien varrella, mutta luulen, etten ole koskaan (ennen) saanut terapiasta tarvitsemaani apua, koska lääkkeet ovat tehneet kaikesta suurin piirtein tasaista enkä ole lopulta edes kokenut tarvitsevani terapiaa. Todellisuudessa olisin varmasti säästynyt monilta vaikeilta ajoilta (ja niiltä mielialalääkkeiltä), jos olisin heti ensimmäisten mielenterveysongelmien ilmaantuessa avannut lukkoni ja selvittänyt ongelmani terapeutin kanssa ilman tunteita turruttavia lääkkeitä.

taustakuva: Unsplash

Olen muistaakseni aina lopettanut mielialalääkkeet omin päin, ilman lääkäriä. Painotan, ettei näin saisi tehdä! Sain tästä juuri vakavan ripitykset lääkäriltä. Lopetin nimittäin jälleen lääkkeet vuoden vaihteen tienoilla. Unohtelin niitä jatkuvasti ja unohtelu aiheutti inhottavaa huimausta. Tunsin olevani hyvinvoiva ja ajattelin, etten tarvitsisi enää lääkkeitä. Söin pitkään puolikasta annosta ja sen jälkeenkin vielä pitkään puolikkaan puolikasta, joten arvelin, ettei mitään vieroitusoireita tulisi. Olin väärässä.

Olin kuukauden ajan aivan ihmisraunio. Tunteet heittelivät laidasta laitaan. Olin kirjaimellisesti yhdessä hetkessä täysin masentunut ja sitten kuin naps vain taikaiskusta iloinen. Pinnani oli niin kireä, että raivoistuin sekunnissa nollasta sataan. Olo oli kammottava. Onneksi pohjimmiltani ymmärsin, että kyseessä olivat vieroitusoireet vaikka aallonpohjalla toki ajattelinkin, että tämä on nyt se normaalioloni, jonka lääkkeet pitävät poissa. Se oli aika pelottava ajatus. Vieroitusoireet on itse asiassa huono sana kuvaamaan tuota tilaa, koska mielialalääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta. Parempi sana on lopetusoireet. Lopetusoireista voi lukea virallista infoa täältä.

Järkyttävät lopetusoireet vahvistivat ajatuksiani siitä, etten haluaisi enää jatkossa käyttää mielialalääkkeitä. En siis ainakaan niihin ongelmiin, joihin ne on aiemmin määrätty. Käyn psykoterapiassa pian toista vuotta ja haluan oppia pääsemään ongelmieni niskan päälle, käsittelemään vaikeat tunteet. Enkä oikein usko, että pääsen sinne ongelman ytimeen, jos taion ongelmani piiloon lääkkeillä.

Korostan, että puhun vain omasta kokemuksestani. Maallikon on vaarallista alkaa puhua lääketieteen asioista, mutta toivottavasti osasin muotoilla tekstini niin, että kaikki ymmärtävät tämän olleen minun henkilökohtainen kokemukseni. Enkä missään nimessä kehota ketään lopettamaan lääkkeitään tai edes suhtautumaan niihin kielteisesti. Mielialalääkkeitä tarvitaan, se on aivan selvä. Kaikki eivät saa niistä helvetillisiä lopetusoireita. Toisille ne ovat pelastus. Jotkut ovat niin masentuneita, ettei ehkä edes terapiaa voida aloittaa ennen kuin pahin lamaannus on taltutettu lääkkeillä. Puhumattakaan kaikista muista mielen sairauksista, joihin niitä määrätään ja joista minulla ei ole tietoa eikä kokemusta.

Minä en kuitenkaan koskaan ole ollut vakavasti masentunut ja tunnen, etten ole saanut lääkäreiden vastaanotoilta apuja ongelmiini. Vasta psykoterapiassa koen kehittyneeni siihen suuntaan, etteivät elämän vastoinkäymiset kaada välittömästi venettä.

Terapia-ajatuksistani voi lukea lisää täältä.

Olisi mahtavaa kuulla muiden kokemuksia mielialalääkkeistä! Onko joku muukin saanut lopetusoireita ja millaisia ne ovat olleet?