Tietoa mainostajalle ›

Ammattini plussat ja miinukset: toimittaja

Innostuin Julian ja Marin inspiroimana miettimään ammatini plussia ja miinuksia. Plussia tuli tietysti helpommin mieleen, mutta jotain negatiivistakin keksin. Tähän liittyen saa myös kernaasti kysyä, media-ala kun on varmasti edelleen hyvin haluttu ja kiinnostava. Vastaan siis nyt toimittajan ominaisuudessa, vaikka koen bloggaajan ja nyttemmin myös kirjailijan olevan ammattejani.

Plussat

+ Yksikään päivä ei ole samanlainen

Klisee mutta totta. Toimittajana en juuri näperrä samojen asioiden parissa päivästä toiseen vaan aiheet vaihtuvat tiuhaan koko ajan eikä aamulla voi täsmälleen tietää, mitä päivä tuo tullessaan. Tämä tietysti korostuu eniten uutistoimituksessa, missä toimittaja ei välttämättä tiedä aamulla, missä maassa tulee iltapäivällä olemaan. Minun työni lifestyle-toimituksessa on sentään vähän paremmin ennakoitavissa. Olen miettinyt paljon sitä, etten ehkä koskaan haluaisi olla esimies, koska en haluaisi puurtaa tylsien budjettien tai työvuorojen kanssa tai istua alvariinsa palavereissa. Olen hakeutunut alalle, koska rakastan kirjoittamista ja kuvaamista. Minusta ei ehkä olisi ohjaamaan työtä, jota rakastan vaan haluan tehdä sitä itse.

+ Uuden oppiminen

Tiedonjanoiselle mediatalo työpaikkana on tietysti paratiisi. Aika usein pääsee selvittämään perin pohjin asiaa, josta ei välttämättä ole mitään tietoa alun perin. Vuosia sitten me verkkotoimittajat teimme juttuja kaikista aiheista eli emme olleet erikoistuneet niin tiukasti kuin nykyisin. Varsinkin yövuoroissa oli otettava tekoon aihe kuin aihe. Kerran kun olin yövuorossa, tuli joku tärkeä lätkämatsi eikä auttanut muu kuin kirjoittaa siitä. Huolimatta siitä, etten tiennyt jääkiekosta tuon taivaallista. Tuo lätkäjuttu on yksi suurimmista ylpeyden aiheistani koko urallani. Jaakko nimittäin luki sen ja oli sitä mieltä, että se oli oikein kelpo raportti, josta ei voi päätellä, että kirjoittaja on täysummikko.

+ Luovuus irti

Kirjoittaminen on tietysti suurin intohimoni ja pääsen vapaasti käyttämään luovuuttani sillä saralla. Ainakin omassa työpaikassani saisin halutessani tehdä vaikka mitä muutakin, vaikka olenkin kirjoittava toimittaja. Aikoinaan meillä taitettiin enemmän kuvia ja nostoja netissä, mutta nyt nuo ovat melkein täysin automatisoituja. Nautin tuosta ”taittamisesta” kyllä täysin rinnoin. Nyt olen innostunut videoiden tekemisestä (kuvaamisesta lähinnä, en vielä editoimisesta). Pääsen myös valokuvaamaan ja operoimaan somessa mielin määrin. Meillä tehdään myös radiouutisia ja niitäkin voisi päästä halutessaan tekemään, mutta taidan olla ainakin vielä liian pelokas suoriin lähetyksiin.

Miinukset

– Istuminen

Tämä on omassa työssäni ehdottomasti viheliäisin asia. Istumisesta eivät tietenkään kaikki toimittajat kärsi. Jotkut ovat jatkuvassa liikkeessä, juttukeikoilla ja niin pois päin, mutta minun työhöni verkkotoimittajana on kuulunut jo seitsemän vuoden ajan koneella istuminen. Lisäksi ainakin minusta tuntuu, että työpäivät ovat niin intensiivisiä, etten malta lähteä välillä jalottelemaan ja venyttelemään, vaikka pitäisi. Istuminen on aiheuttanut vaikka ja mitä selkävaivaa. Haluaisin kokeilla erilaisia tuoleja vaivoihini, tällä hetkellä käytössäni on satulatuoli ja tietysti pöytä, jonka korkeutta voi säädellä. Pitäisi muistaa seisoa enemmän työpisteellä.

– Alan muutokset

Alaa runnovat muutokset voi kokea myönteisinä ja kielteisinä. Toisaalta vanhempien toimittajien voi olla vaikea päästä mukaan jatkuviin työnkuvan muutoksiin – jotkut haluaisivat tehdä rauhassa pitkiä juttuja paperiseen lehteen, jonka kuvituksen ja taiton tekevät muut ammattilaiset. Tällä hetkellä toimittajan täytyy kuitenkin olla monimediatoimittaja ja mitä enemmän kaikkia mahdollisia ohjelmia ja koneita hallitset, sen parempi. Olen sanonut nyt kaikille toimittajiksi halajaville, että opettele V I D E O niin hyvin kuin suinkin. Vaikka intohimosi olisi kirjoittaminen. Monipuolisuus ennen kaikkea. Teet taatusti vaikutuksen työhaastattelussa, kun voit sanoa, että hallitset kirjoittamisen lisäksi valokuvaamisen, videoiden kuvaamisen ja editoinnin, kenties myös taittamisen alkeet ja tietenkin somen!

– Vaikea irrottautua

Työmoodista voi olla vaikea irrottautua töiden jälkeen. Välillä tuntuu, ettei voi tehdä mitään ilman, että päässä pyörisi mahdolliset uudet juttuaiheet. Tämä korostuu varmasti etenkin minulla, sillä mietin myös blogiaiheita jatkuvalla syötöllä. Kun selailen nettiä tai somea, juttelen kavereiden kanssa, katson telkkaria, käytän jotain kauneustuotetta, pukeudun jollakin tavalla, syön jotakin – missä tahansa tilanteessa saatan alkaa miettiä, että tästähän täytyy tehdä juttu, millainen juttu, ketä haastattelen, mistä saan tietoa ja niin edelleen. Tästä on todella vaikea päästä eroon lomallakaan. Ainakin aina kun somessa tulee vastaan jokin kiinnostava aihio, täytyy lähettää vinkki toimitukseen, vaikka olisin kuinka lomalla.

– Vaikea pääsy alalle

Minulla on sattunut käymään hyvä tuuri (?) työnhaussa enkä ole joutunut kokemaan, etten millään saisi töitä. Toisaalta olenkin pitänyt jo aika pitkään kiinni hyväksi havaitusta työpaikasta. Muuten hyvät pestit ovat kuitenkin aika kiven alla. En tunne tilastoja, mutta käsittääkseni toimittajiksi valmistuu liikaa nuoria siihen nähden, kuinka paljon työpaikkoja todellisuudessa on. Sanoisin, että alalle haluaville olisi hyvä tähdentää tiettyjä totuuksia alalta ja karistaa jotkut haavekuvat. Vain harvat pääsevät kirjoittamaan täsmälleen niistä aiheista, joista haluaa ja keskittymään aiheisiinsa pitkään ja hartaasti. Jos siis haluat alalle, valmistaudu siihen, ettet välttämättä pääse kirjoittamaan pitkiä reportaaseja paperilehtiin vaan lyhyitä ja nopeita nettipätkiä. Valmistaudu myös siihen, että joudut ainakin alkuun kirjoittamaan aiheista, jotka eivät ole sinulle niitä rakkaimpia. Minäkin olen aina halunnut muotitoimittajaksi, mutta aluksi olin paikallislehden reportteri, sen jälkeen lyhyen aikaa viihdelehdessä, sitten jonkin aikaa poliittisen nuorisojärjestölehden päätoimittaja ja sitten tein pitkään ihan kaikkia mahdollisia aiheita verkkoon. Vasta monen vuoden uurastuksen jälkeen olen vihdoin niiden aiheiden päällä, jotka koen kaikista läheisimmiksi. Jos haluat tälle alalle, älä ole nirso, ole mahdollisimman tehokas, monipuolinen ja rohkea. 

6 X lavastettu kuva blogissani

Kollegani Sara paljasti hiljattain hulvattomia totuuksia blogikuviensa taustalta. Vaikka kaikenlainen lavastaminen on tietysti minullekin aivan arkipäivää (olen pitänyt blogia jo kymmenen vuotta, huh huh!), niin joskus muiden lavastukset tulevat yllätyksenä. Nauroimme Erikan kanssa ihan kippurassa mielikuvaa siitä, kun Saran poikaystävä on ottanut postauksessakin esillä ollutta kuvaa Sarasta kanootissa. Uskomatonta, kuinka erilainen fiilis kuvasta välittyy versus se, mitä oikeasti tapahtui.

Tuskin kukaan yllättyy siitä, että blogeissa ja Instagramissa lavastetaan kattauksia ja vaikka ruokakuvia, mutta varmasti monet muut juksaukset ja jopa ihan puhtaat kuvankäsittelyt saattavat yllättää.  Tämä kaikki on tuttua omasta elämästäni: vaatevuorien ja muiden sotkujen piilottaminen johonkin nurkan taakse siksi aikaa, kun ottaa kuvan. Itse photoshoppaan pölyä ja muuta saastaa lattioiltamme veks harva se päivä 😀

Kun me bloggaajat otamme kuvia illallispöydästä, koko komeutta lavastetaan aina, siis ihan aina jollakin tavalla. Ei mitenkään dramaattisesti, mutta jotakin pulloa, kynttilää, haarukkaa tai servettiä siirretään ihan takuulla suuntaan tai toiseen. Yleensä myös seurueen miehiä kehotetaan olemaan koskematta ruokiinsa ja juomiinsa ennen kuin kuvat on otettu. Monet saattaisivat myös yllättyä siitä, kuinka monta kuvaa bloggaajat usein ottavat ennen kuin saavat sen yhden, joka kelpaa julkaistavaksi.

Keräsin itsekin muutamia kuvia, joita on enemmän tai vähemmän lavastettu:

Vatsani ympärillä oleva nauha on oikeasti vaaleansininen ei -punainen. Kuvankäsittely tosin on muutenkin nii surkea, että varmaan joku saattoi asian huomatakin. Kuva on otettu päivää ennen rakenneultraa, jossa vauvan sukupuoli selvisi. En siis kuvanottohetkellä itsekään tiennyt, tuleeko meille tyttö vai poika. Kuva taas piti ottaa juuri tuona päivänä – taisi nimittäin sunnuntai ja seuraavana päivänä kuvaa ei olisi voinut ottaa, sillä valoa ei olisi ollut enää illalla, kun tulimme ultrasta kotiin. Oli nimittäin talvi, tuo valokuvaajan vihollisvuodenaika. Eikä meillä tosin olisi edes ollut vaaleanpunaista nauhaa. Ja halusin välttämättä tuolla värikoodilla viestittää lapsen sukupuolesta.

Aika usein, kun tyttö katsoo eri suuntaan kuvassa, olen pyytänyt häntä katsomaan ikkunaan tai johonkin muuhun kiintopisteeseen, jotta saan hänen kasvonsa piiloon luonnollisesti ja helposti. Tosin otan aina tusinan muuta kuvaa, missä hänen kasvonsa näkyvät, jotta en tajuaisi kymmenen vuoden päästä, että olen ottanut lapsestamme pelkkiä kasvottomia blogikuvia. Olen myös usein Photoshopannut lapsemme nimen pois kuvasta, esimerkiksi synttärikakusta.

Ylipäätään usein, kun lapsi on kuvassa, kyseessä ei ole aivan luonnollinen tilanne. Varsinkaan jos kuva on otettu kotona. Esimerkiksi tässä kuvassa tyttö ei ole muuten vain loikoile sängyllä lukemassa vaan olen pukenut hänet kuvia varten, pyytänyt hänet sängylle ja kehottanut lukemaan kirjaa. Nämä kuvaussessiot eivät tietenkään koskaan kestä kuin muutaman minuutin, jos joku huolestui lapsen pakottamisesta malliksi 🙂 Tyttö sanoo aika usein itsekin, jos häntä ei huvita poseerata kuvassa. Usein hän nauttii, kun häntä kuvataan ja väläyttää leveimmän hymynsä tai irvistyksensä.

Kuva minusta Rodoksen Lindoksella saattaa näyttää ihan tavalliselta lomakuvalta, mutta todellisuudessa olen aivan läpimärkä hiestä. Keskipäivä kesäisessä Kreikassa ei todellakaan tee minusta kovin kuvauksellista, mutta tuollainen vähän vetäytyvä asento, jossa hikisiä kasvojani ei näy, sopii noihin tilanteisiin. Todennäköisesti myös punainen mekko on aivan likomärkä hiestä, muttei sitä huomaa, koska koko mekko on aivan märkä ja näin ollen tasaisen värinen.

Toisessa kuvassa näkyvä kattaus on puhtaasti lavastettu, lautaset ja muut nostettu suoraan takaisin astiakaappiin kuvauksen jälkeen. Haarukan ja veitsen alla on sitäpaitsi tiskirätti, toki nätti sellainen…

Yleensä kun Dino tai joku muu koira on jossain kuvassa, se ei ole siinä omasta tahdostaan vaan yleensä kannettu spottiin ja sen jälkeen sanottu tiukalla äänensävyllä PAIKKA.

Kerran olen myös esittänyt lukevani verannalla kirjaa kahvia kauniista posliinikupista kahvia juoden, mutta todellisuudessa kupissa on ollut kokista. En vain löytänyt kuvaa enää mistään.

Että tällaista! Tulevatko nämä bloggaajien lavastukset teille lukijoille yllätyksenä?

Isän kokoinen ikävä

Vaikea uskoa, että isän kuolemasta on tänään jo viisi vuotta, puoli vuosikymmentä! Kivuliasta ajatella, että todennäköisesti elän paljon pidempään isättömänä kuin niin, että isä on elämässäni. Jokainen läheisen menettänyt tietää, että suru muuttaa ajan kuluessa muotoaan – ikävä ei koskaan katoa, mutta tunteet, joita rakkaan menettäminen aiheuttaa menettävät terävimmät kärkensä vuosien saatossa. Edelleen hänen kuolemansa ajattelu nostaa palan kurkkuun – kurjan möykyn, joka muistuttaa siitä miten epäreilua on, etten voi enää jakaa elämän tärkeitä hetkiä isän kanssa.

Julkaisen nyt uudelleen tekstini vuoden takaa, sillä en osaisi kertoa ajatuksistani ja surustani tämän paremmin.

Näin lokakuun alussa se iskee. Epämääräinen ahdistus, puristus rinnassa. Ajatukset synkistyvät, iltaisin itkettää. Muistot täyttävät mielen ja kaipuu kalvaa. Järkyttävän iso pala sydämestä puuttuu ja puuttuva pala muistuttaa itsestään. On kamala ikävä isää.

Isäni kuoli äkillisesti lokakuun kolmantena päivänä vuonna 2012. Pelotti silloin ja pelottaa edelleen eniten se, että muistot isästä haalistuvat ja joskus katoavat. Ihanat muistot elävästä isästä. Hänen viimeiset hetkensä ja aivan kuoleman jälkeinen aika ovat kyllä piirtyneet mieleen tiukasti. Se, kun sisko soittaa aamulla ja tiedän heti, että jotain pahaa on tapahtunut. Se, kun alan hädissäni valmistella matkaa Helsingistä Poriin, että ehtisin nähdä isän vielä elossa. Se, kun rukoilen Jaakkoa mukaan, vaikka on työpäivä. En kestäisi ilman häntä. Se, kun istun tajuttomana makaavan isän sairaalasängyn vierellä, puristan isoa kättä, itken niin paljon ettei henki kulje ja rukoilen ihmettä. Se kun herään aamuyöllä, molemmat siskot seisovat oviaukossa ja tiedän välittömästi, mitä on tapahtunut. Isä on kuollut. Selkeänä muistuu mieleen myös se, kuinka huomaan isän vielä aivan hetki sitten eläneen normaalisti kotonaan. Tulostimessa on omenapiirakan ohje. Puutarhan omenapuut notkuvat omenia – hän ajatteli tehdä niistä omenapiirakkaa. Ei ehkä ehtinyt. Sohvapöydällä on jugurttia lasissa. Hän on ehkä syönyt jugurttiaan juuri silloin, kun tunsi ettei kaikki ole nyt hyvin, että täytyy lähteä sairaalaan.

En haluaisi unohtaa koskaan. Haluan muistaa sen, kuinka turvalliseksi tunsin oloni lapsena iltaisin, kun isä oli tietokoneellaan viereisessä huoneessa. Tietokone hälytti kovaäänisesti yhdistäessään nettiin. Haluan muistaa sen, kun pyysin aina lapsena isää testaamaan, onko minulla umpisuolentulehdus, kun vatsaa koski vähänkin. Piti mennä lattialle makaamaan, painaa oikea jalka koukussa vatsan päälle. Haluan muistaa sen, kun kerroin hädissäni isälle, että ikkunani alta ulkoa kuuluu outoa ääntä ja isä lähti pistooli aseliivissään puutarhaan. Kiviä ikkunaani heitelleet ystäväni pelästyivät pahanpäiväisesti. Haluan muistaa, kuinka katsoimme yhdessä James Bond -elokuvia ja Formuloita. Haluan muistaa, kun isä opetti minut ajamaan autoa viemällä minut harjoittelemaan asutontoautolla metsätielle, koska vain asuntoautossa oli manuaalivaihteet. Haluan muistaa sen, kun isä herätti minut, kun hyväksymiskirje yliopistoon saapui postissa. Lähdin juoksemaan keittiötä kohti ja isä huusi perääni ”se kirje on sitten paksu”. Senkin haluan muistaa, kuinka isä soitteli jatkuvasti kysyäkseen, onko graduni edistynyt. Ärsytti silloin älyttömästi – eikö hän olisi voinut antaa olla ja luottaa, että saan sen valmiiksi. Haluan muistaa, kuinka isän Volvo odotti aina samassa kohdassa Harjavallan bussiasemalla, kun olin tulossa viikonlopuksi kotiin Helsingistä. Hän ei ollut koskaan myöhässä. Haluan muistaa hänen oudot tapansa ja keksijä-insinöörin ajattelumaailmansa. Hän keitti kahvinkin kehittämänsä kaavan mukaan, jossa kahvinpurujen määrä on optimaalisin suhteessa veden määrään. Biljardiakin hän pelasi laskemansa kaavan perusteella. ”Ratkaisin matemaattisesti biljardin tähtäyspisteen!”, hän iloitsi kerran ja näytti tulostamaansa kaaviota.

Olimme jatkuvasti napit vastakkain. Hänen jääräpäinen satakuntalainen luonteensa ja minun tulinen ja herkästi provosoituva mielenlaatuni eivät oikein mahtuneet saman katon alle. Riitelimme emmekä koskaan erikseen sopineet, muttemme koskaan vihoitelleet liian pitkään. Vaikka kuinka paiskoin ovia aina lapsesta aikuiseksi, tiesin ettei mikää vaikuttaisi peruuttamattomasti väleihimme. Että isä rakastaa, vaikkei sitä kuunaan olisi ääneen sanonut. Sisko tuli isän kanssa paremmin toimeen, sillä hän osasi antaa olla. Ei kiehahtanut pienistä, kuten minä. Isän kuoleman jälkeen harmitti kaikki turhat riidat. Eikö olisi voinut olla yrittämättä muuttaa vanhaa miestä ja hänen elämäntyyliään, juroa tapaansa kommunikoida?

On epäreilua, ettei isäni ehtinyt nähdä elämäni tärkeimpiä hetkiä. Ensimmäistä omaa kotiani. Hienoja matkoja maailman ääriin. Ihania häitämme isän sukutilalla. Minun lastani. Olisin halunnut tyttäreni tapaavan pappansa, joka olisi voinut opettaa hänelle vaikka mitä. Isä tuntui tietävän kaikesta kaiken. Ja osaavankin vähän kaikkea. Hän oli taitava, itseoppinut puuseppä ja osasi käyttää ompelukonettakin. Kemisti ja maanviljelijä. Hän osasi soittaa varmaan tusinaa eri soitinta. Hän oli lahjakas ampuja, mutta liian eläinrakas metsästäjäksi. Hän kokeili mielellään erilaisia reseptejä, rakasti länkkäreitä, Volvoja ja veneitä ja korjasi kaikki mahdolliset koneet. Jaoimme isän kanssa intohimon valokuvaukseen, jazziin ja matkustamiseen.

Isä olisi voinut kertoa tytölleni kaikki ne jännittävät tarinat elämästään. Purjehdusmatkoista Itämerellä ja karavaaneista Euroopassa. Kamalasta myrskystä risteilijällä Välimerellä ja siitä, kun hän kävi pissalla pusikossa Floridassa ja näki alligaattorin. Kun hän maistoi ensimmäisen kerran elämässään banaania teini-ikäisenä Helsingin olympialaisissa vuonna 1952. Kun hän oli töissä jäätelötehtaassa. Kun hän ihastui mummiin tehtaan kylmähuoneessa. Tyttö olisi kysynyt, mistä kaikki ne mustelmat hänen sääriinsä oli tullut. Nuoruuden moottoripyöräkolarista, jossa hän melkein menetti jalan. Isä olisi kertonut lapsuudestaan ja Juttu-nimisestä hevosesta, jolla hänellä oli tapana ratsastaa rantasaunalle uimaan. Kuinka hän ui Kokemäenjoessa yhdessä hevosensa kanssa ja piti tiukasti kiinni sen harjasta. Tyttö olisi pitänyt siitä tarinasta. Ja siitä tarinasta, jossa Juttu palasi sodasta, se päästettiin juna-asemalla irti ja se osasi kävellä yksin kotiin. Vähän myöhemmin isä olisi kertonut kaikista vauhdikkaista juhlista Otaniemessä. Kuinka he opiskelukavereiden kanssa keilasivat teekkarikylän käytävillä.

Olen menettänyt kaikki isovanhempani sekä isäni ja yksi asia, mitä kadun, on se etten kysellyt tarpeeksi heidän elämästään. En edes oman isäni! En kysynyt, miltä tuntui katsella, kun ihminen käveli kuussa. Kuinka hienoja tarinoita heillä varmasti onlisi kerrottavanaan, jos vain joku niistä tivaisi. Ukkini sentään jutteli kysymättäkin, mutta olisin silti halunnut kysyä häneltä, miltä tuntui taistella sodassa.

Kyselkää, jutelkaa ja kuunnelkaa ja kannustakaa lapsianne siihen. Niitä tarinoita jää kaipaamaan ja ne elävät ikuisesti, kunhan joku niitä kertoo.