Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Poikkeustilakuulumisia

Hurjaa, kuinka suuresti elämä on muuttunut viikossa! Hermoja koetellaan, kun yrittää tehdä töitä nelivuotiaan tylsistyessä kotona. Olen kuitenkin ajatellut, että mulla ei ole kauheasti valittamista. Olen terve, töitä riittää vielä toistaiseksi ja kaiken lisäksi saan runsaasti omaa aikaa iltaisin, kun lapsi on isällään. Olen lukenut rauhassa, syönyt vähän liiankin hyvin ja treenannut pilatesta ja joogaa Youtuben avulla.

Ja toistaiseksi saa vielä ulkoilla, sekin on tärkeä henkireikä. Josta tosin joudumme pian luopumaan, mikäli jotkut ajattelemattomat ja harvinaisen itsekkäät ihmiset jatkavat hillumistaan ties missä kauppakeskusten avajaisissa ja after ski -bileissä. Yritän pitää mielen positiivisena poikkeusoloissakin, mutta kieltämättä noiden suosituksista vähät välittävien ihmisten tekemiset saavat verenpaineen nousemaan.

Suhtauduin aluksi melko levollisesti tähän tilanteeseen. Minä tai läheiseni emme kuulu riskiryhmiin eli en hermoile henkilökohtaisesti taudista itsestään, mutta pyrin tietysti omalta osaltani estämään viruksen leviämistä, jottei terveydenhuolto ylikuormittuisi ja kaikki tarvitsevat saisivat avun. Eniten pasmojani alkoivat kuitenkin panna sekaisin arviot siitä, kuinka kauan tämä tilanne kestää. En kestä olla kodin vankina edes kesään asti, ajattelin. Pieni ongelma siihen nähden, mitä jotkut joutuvat kestämään, mutta minkäs ajatuksillesi teet.

Nyt vain täytyy sietää epävarmaa tilannetta eikä murehtia liikaa sitä, kuinka kauan poikkeusolot kestävät. Uskon että henkisesti parhaiten nyt voivat ne, jotka luovat turvallisia rutiineja tähän outoon elämäntilanteeseen. Samalla kun pesemme vimmatusti käsiämme ja murehdimme toimeentuloamme, meidän kannattaa ehdottomasti pitää huolta myös henkisestä terveydestämme. Se nimittäin murenee helposti, jos jää yksin omien katastrofikelojensa kanssa neljän seinän sisään. On paljon kaikkea kivaa, mitä voimme tehdä kotona tai ulkona turvallisen matkan päässä muista ihmisistä.

Meidän kotoilut ovat onneksi sujuneet toistaiseksi ihan hyvin. Elli tuntuu viihtyvän kotona ja keksii itsekin tekemistä. Olemme ulkoilleet ja pelanneet paljon pelejä, sillä saimme Martinexilta ison pelilähetyksen (Martinexilla muuten kaikki lelut ja pelit miinus 20 prosenttia). Elli on piirtänyt, meikannut, opetellut kirjaimia Ekapeli Alku -sovelluksella ja tietysti katsonut aika paljon telkkaria. Nyt ei ole ruutuajasta stressaamisen aika. Eikä sitä pädiä ole käytetty vain lukemaan opettelua varten vaan ihan kaikenlaiseen pelaamiseen ja se on ihan fine!

Päiväkotikavereihin olemme pitäneet yhteyttä WhatsAppilla. Eräs äiti keksi kerätä kaikkien lasten vanhemmat samaan WA-ryhmään ja lähettelemme siellä video- ja kuvatervehdyksiä. Lapset tuntuvat ikävöivän toisiaan, joten on kiva katsella videoilta, mitä kaverit puuhaavat. Ellille päiväkotikavereiden videot ovat ehdottomasti päivän kohokohtia.

Askartelimme tänään ikkunaan sateenkaarikyltin, jonka tarkoitus on tuoda hyvää mieltä ja tsemppihenkeä naapurustoon. Sain tähän vinkin eräältä lukijalta <3

Kaupunki on lapsiperheen paikka

Olen usein puhunut siitä, kuinka koen tällä hetkellä kaupungissa asumisen ja ydinkeskustan läheisyyden tärkeäksi ja itselleni sopivaksi. Ajauduin kahdeksan vuotta sitten kauemmas kaupungista ja aloin uskotella itselleni, että haluan asua niin.

Nyt kantakaupungin läheisyydessä tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään. Rakastan sitä, että ympärilläni on koko ajan ihmisiä ja palveluita, voin kävellä joka paikkaan ja voimme tehdä lapsen kanssa kaikenlaista todella ex tempore.

Oma lapsuuteni oli hyvin erilainen kuin lapseni tulee olemaan. Asuin jättimäisessä maalaistalossa, jonka ulko-ovi oli tuskin lukossa öisin. Elli asuu kahdessa eri kerrostaloasunnossa. Me kirmasimme lapsena keskenämme metsissä rakentamassa milloin mitäkin majaa. Lapseni ei voi lähteä yksin ulos aivan niin aikaisin kuin itse lähdin. Olen silti onnellinen kaupungissa ja uskon, että lapsenikin on.

Yhtenä lämpimänä syksyisenä päivänä juttelimme kavereiden kanssa leikkipuistossa, että mikähän tässä kaupunkiasumisessa muka on vikana? Miksi pitäisi sännätä suin päin periferiaan välittömästi, kun raskaustesti näyttää plussaa? Lapsemme ovat maailman ihanimmassa päiväkodissa ja se kalliolainen leikkipuistomme aina täynnä ihmisiä ja leikkikavereita.

Ymmärrän tietenkin niitä, kenelle kaupunkiasuminen on nimenomaan välivaihe ja oikeasti odotetaan muuttoa väljemmille vesille, suurempiin neliöihin ja omille pihoille. Mutta uskon, että joillekin (kuten itselleni) se kaupungista muutto voi olla ajattelematon virhe. Asia joka ikään kuin kuuluu tehdä, joka määrätään jostain ylhäältä: lapsen ei ole hyvä varttua kaupungissa, kyllä pitää olla oma piha, jossa lapset voivat leikkiä, pitää olla turvallisen väljät kadut koulumatkoille. 

Monelle esikaupunkiin tai ihan muualle muutto voi tietysti olla myös esimerkiksi taloudellisen pakon sanelemaa. Emme mekään olisi voineet aikoinaan ostaa yhtään neljääkymmentä neliötä suurempaa asuntoa kantakaupungin liepeiltä. Toisaalta ei ole mitenkään ihmeellistä, että perheet elävät hyvinkin pienissä neliöissä. Kun ei hamstraa, niin mahtuu pienempäänkin ja kaupungissa elämä levittäytyy helposti oman kodin seinien ulkopuolelle. Yksi hyvä esimerkki on Parosen perhe, josta kirjoitin viime vuonna jutun: he asuvat onnellisina 60 neliössä vaikka lapsia on peräti kolme.

Jos voisin kääntää kelloja ja tehdä toisenlaisia ratkaisuja (olettaen, että perheen silloinen toinenkin osapuoli niihin suostuisi), en kuitenkaan vaatisi niin paljon neliöitä tai pihaa grilleineen, vaan parempaa sijaintia. Sellaista sijaintia, ettei ystävien tapaamiseen ja kaupungilla kiertelyyn olisi yhtä suurta kynnystä.

En voi olla miettimättä, kuinka erilaista lapseni vauva-aika minulle olisi ollut, jos en olisi kokenut olevani niin kaukana kaikesta. Se kokemus oli ehkä vain päänsisäinen kokemus eikä todellisuutta ollenkaan, mutta uskon silti, että toisenlainen asuinpaikka olisi tehnyt vauvavuodesta minulle helpomman. Vauva-ajan kodistamme oli 50 minuutin matka keskustaan ja se oli liikaa, jotta olisin lähtenyt. Koin monesti olevani kodin vanki.

Missä te kasvatatte mieluiten lapsenne?

Hyvää syntymäpäivää nelivuotiaani

Elli täytti eilen neljä ja juhlimme syntymäpäiviä täällä landekotona Harjavallassa. Elli sai itse päättää, mitä tehdään ja syödään. Kävimme kotieläintilalla ja uimassa rantasaunalla. Lounaaksi hän halusi spagettibolognesea (tein soijarouheesta) ja iltapalaksi dippivihanneksia ja popcornia. Leivoin myös pavlovan synttärikakuksi. Elli oli vähän huolissaan, kun hänen synttäreillään ei ollut ketään hänen kaveriaan, mutta vakuutin, että kaverit tulevat sitten erikseen järjestettäviin synttärijuhliin myöhemmin. Heinäkuun lapsille on vähän tylsä järjestää synttärijuhlia oikeiden syntymäpäivien aikaan, kun kaikki ovat lomalla eivätkä välttämättä ollenkaan lähimaillakaan. Pidämme siis kunnon pirskeet syksymmällä.

Uskomatonta, kuinka paljon tähän neljään vuoteen on mahtunut, vaikka tuntuukin, että vastahan se lapsi syntyi. Ajan nopeaa kulkua jaksaa aina hämmästellä, mutta kun vähän miettii, niin onhan tässä ollut kaikenlaista…

Ellin syntymän jälkeen olen suunnitellut upouutta kotia, muuttanut anoppilaan odottamaan kodin rakentumista, ollut äitiyslomalla, vanhempainvapaalla ja hoitovapaalla, palannut töihin ja irtisanoutunut, perustanut oman yrityksen ja tehnyt aika paljon töitä. Olen eronnut ja ostanut ensimmäisen oman kodin, remontoinut ja taas muuttanut. Olen tehnyt ikimuistoisia matkoja, ollut välillä tosi onnellinen ja välillä tosi onneton.

Synttärisankari itse puolestaan on tullut vuosien varrella enemmän ja enemmän omaksi itsekseen: herkäksi, empaattiseksi, iloiseksi, uteliaaksi innostuvaksi, sosiaaliseksi, musikaaliseksi, kielellisesti lahjakkaaksi, sopeutuvaiseksi ja kaikin puolin ihanaksi. Hän nauttii valtavasti monenlaisista leikeistä ja muiden lasten seurasta: kaverit alkavat olla jo tosi tärkeitä. Onneksi hän pääsee pian aloittamaan päiväkodin. Ja onneksi hän pääsee aloittamaan vieläpä kielikylpypäiväkodin, sillä hänen lahjansa eri kielten suhteen ovat tulleet tosi selviksi tässä lähikuukausien aikana. Hänestä tulee kaupunkilaistyttö ja uskon, että hän sopeutuu täysin kaupungin vilskeeseen…

Hyvää syntymäpäivää iloinen nelivuotiaani, en malta odottaa tulevia vuosia kanssasi <3