Tietoa mainostajalle ›

Mitä kertoa lapselle joulupukista ja kuinka paljon lahjoja on liikaa?

Olen löytänyt taas itsestäni jouluihmisen. Olin sellainen tietysti lapsena, mutta myöhemmin joulu on vain alkanut ärsyttää ja ahdistaa ja olen jo vuosia toivonut, että voisimme lähteä ulkomaille joulua pakoon.

Tänä vuonna olen löytänyt kuitenkin itseni ostamasta joulukuusen (muovisen, koska säälin kertakäyttöisiä kuusiparkoja) ja tekemästä itse kuusenkoristeita. Ja se kuusi on siis ollut jo pystyssä marraskuun viimeisestä päivästä lähtien. Odotan jo joulua ja lapsen riemun näkemistä. Hänhän ei vielä käsitä, mistä tarkalleen ottaen on kysymys, mutta pyhien aikaan hänkin varmasti innostuu kaikesta uudesta ja ihmeellisestä, lahjoista ja yhdessäolosta.

Joulupukkidilemma, josta kirjoitin muistaakseni viime vuonna, on kuitenkin edelleen olemassa. Minusta ei tunnu hyvältä se ajatus, että valehtelisimme lapselle pukista ja tontuista. Tiedän, etteivät monet koe sitä varsinaisesti valehteluna, mutta minä koen. Muistan, että olin lapsena itse tosi hämmentynyt siitä, kun tajusin, ettei mitään joulupukkia ole olemassakaan ja koin itseni vähän petetyksi. Ja asia jäi jotenkin vähän käsittelemättäkin: olin ehkä niin häpeissäni, että olin uskonut moiseen satuun, etten edes halunnut ottaa asiaa puheeksi.

En vain ole vielä(kään) keksinyt, mites ratkaista dilemma nimeltä joulupukki. Ainakaan en tee siitä mitään numeroa. Tietysti asia tulee jossain vaiheessa puheeksi, mutta ehkä olen siihen mennessä keksinyt jonkin selityksen, jonka voin lausua tuntematta huonoa omatuntoa.

Toinen juttu, mikä on mietityttänyt joulussa näin lapsen saamiseen jälkeen, ovat joululahjat. Sellainen päätön, kaiken turhan roinan vaatiminen ja saaminen tuntuu väärältä. Koen jotenkin kammottavaksi sen, että lapset vaativat tuhat uutta lelua, joita sitten velvoitetaan kaikkien kummien ja mummien heille kantavan. Ja sitten kodit on joka vuosi enemmän ja enemmän täynnä rojua ja krääsää.

 

Muistan itse, että lahjat olivat tietenkin parasta joulussa, mutta muistan myös olleeni kiitollinen jokaisesta (ainakin jos kyseessä ei ollut pehmeä paketti). En vain muista, paljonko lahjoja saimme ja oliko se esimerkiksi vähemmän kuin mitä nykyisin lapsille tavataan antaa. Mikä olisi sopiva määrä lahjoja, jotta lapsi saisi osansa jouluriemusta, muttei homma menisi ihan sekopäiseksi pakettien repimiseksi?

Eräs tuttavani kertoi, että heidän perheessään toimitaan niin, että lapset avaavat lahjoja jouluaattona pikku hiljaa koko päivän. Tai että aamulla avataan muutama paketti. Se lieventää koko päivän kestävää odotusta, joka voi illalla purkautua vähän turhan rajusti, kun lahjoja viimein saa alkaa avata. Lisäksi tämä käytäntö saa lapset keskittymään paremmin lahjoihin. Tuttuni sanoi, että tällä tavalla lapset saattavat leikkiä pitkään aamulla lahjaksi saaduilla leluilla ja kenties arvostaa enemmän lahjojaan, kun niitä ei avata kerralla totaalisessa joululahjahumalassa. Ajattelin ottaa tämän käytännön meillekin tulevina jouluina!

Millaisia ajatuksia teillä on joulupukista ja lahjoista?

Mitä lapset voivat opettaa meille?

Aika moni voinee yhtyä ajatukseen, että maailma olisi parempi paikka, jos me aikuiset olisimme edes vähän enemmän kuin lapsia.

Kaikki metelöinti sukupuoliasioistakin on saanut minut miettimään, että aikuiset ne tässä vain meuhkaavat oudoista asioista. Mitähän lapset sanoisivat, jos heiltä kysyttäisiin? Ahtaat sukupuoliroolit ovat aikuisten keksimiä. Lapsille tuskin edes tulisi mieleen, että sukupuoli rajoittaa heitä mitenkään, jos emme istuttaisi heihin näitä ajatuksia.

Ainakin näitä asioita lapset voisivat meille opettaa:

Estottomuutta

Oman lapsen myötä olen viimein tajunnut, kuinka järkyttävän estoisia aikuiset ovat. Käytämme hirveästi energiaa säilyttääksemme kasvomme. Minäkin häpeän joka päivä jotain asiaa. Elän ehkä sellaista ihanaa estottomuutta lapseni kautta: koska en itse voisi laulaa ruuhkajunassa, nautin kuunnellessani lapseni laulua ruuhkajunassa. Yritän visusti olla tartuttamatta häneen estoisia ajatusmallejani ja antaa hänen nauttia lapsen estottomuudesta mahdollisimman pitkään. En hyssyttele ja jarruttele hänen ilakointiaan julkisilla paikoilla. Joskus olen pulassa, kun hän pyytää minuakin laulamaan kanssaan siellä ruuhkajunassa, mutta yritän silloinkin näyttää, ettei siinä ole mitään hävettävää. Olen monesti miettinyt, miltä aikuinen ihminen näyttäisi, jos hän käyttäytyisi kuin kaksivuotias. Humalainen mielipuolinen voisi kuvata sitä näkyä parhaiten.

 

Ennakkoluulottomuutta 

Onneksi lapsissa on tulevaisuus ja kaikenlainen ummehtunut suvaitsemattomuus katoaa maailmasta pikku hiljaa. Ei lapsi keksisi vihata toista ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Me vanhemmat olemme aivopesijöistä pahimpia.

Luovuutta

Mietin juuri lapseni leikkipuistoilakointia sivusta seuratessa, missä vaiheessa leikkiminen ei enää kiinnosta meitä. Myönnän, että olen tosi huono leikkimään. En jaksaisi millään rakentaa hiekkakakkuja, kiipeillä tai edes laskea mäkeä. Lapsena leikkiminen oli parasta mitä tiesin, miksi se lapsekkuus katoaa? Minusta on hauska seurata, kun lapset leikkivät eikä mikään pidättele heitä silloin. Mielikuvitus laukkaa, herätyskellosta tulee kamera ja harjanvarresta hevonen. Tätä thinking outside the boxia kaipaisin elämääni itsekin, mutta välillä tuntuu että me aikuiset olemme aivan toivottomalla tavalla kaavoihimme kangistuneita.

Yksinkertainen on kivaa

Joskus tuntuu, että me aikuiset tarvitsemme kaikkea ihmeellistä nauttiaksemme elämästä. Kokemusten täytyy olla toinen toistaan ihmeellisempiä, että jaksamme innostua mistään. Ajattelemme, että olemme onnellisia sitten kun. Sitten kun on varaa ostaa hienompi asunto ja lähteä maailmanympärimatkalle. Osaisipa nauttia ihan simppelistä arjesta samoin kuin lapsi, joka ei lopulta tarvitse mitään sen kummempaa nauttiakseen elämästään. Pitäisi muistaa, että lapselle tekee karhunpalveluksen, jos pyrkii jatkuvasti kehittämään kaikkea uutta ja ihmeellistä tekemistä kodin ulkopuolella. Joskus pelkkä peitto- ja tyynykasan tuominen olkkarin lattialle on parasta viihdykettä, sain tänään huomata.

Ihmeellinen on elämä

Kaksivuotiaan arkiset elämykset ovat huikeita. Hän tekee jatkuvasti ympäröivästä maailmasta tarkkasilmiäisiä huomioita, joita en itse koskaan tekisi, koska katseeni on kääntynyt johonkin stressintäyteistein putkiaivojeni syövereihin tai kännykkään. Hän huomaa aina kuun ja tähdet taivaalla, jokaisen kaivinkoneen ja jouluvalon. Hän ihmettelee ja kyselee koko ajan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa ajatella kaavamaisesti ja kävellä laput silmillä. Ollapa edes hetki yhtä kirkassilmäinen ja ympäröivästä maailmasta ällistynyt kuin pieni lapsi.

 

Poikien päivä

Minun päiväni -tyyppisistä postauksista on tykätty, joten teen sellaisen nyt meidän ”vapaapäivästä”, joka ei tietysti tapauksessani ole ihan vapaa, mutta vapaampi kuin muut päivät.

Meillä oli siis lapsen kanssa eilen kuulemma poikien päivä. Lapsella oli siis vapis päivähoidosta, koska minäkin olin vapaalla. Hän on hoidossa neljänä päivänä viikossa. Sanoin hänelle tiistai-iltana, että huomenna vietetään sitten tyttöjen päivää. Ei, poikien, kuului vastaus 😀 Selvä sitten.

Heräsimme puoli yhdeksältä hyvin poikkeuksellisissa merkeissä, nimittäin E oli vieressäni. Hän nukkuu siis normaalisti omassa sängyssään omassa huoneessaan, eikä hän ole tainnut nukkua vieressämme (kotona) kertaakaan se jälkeen, kun hän siirtyi omaan sänkyyn. Paitsi poikien päivää edeltävänä yönä. Heräsimme nimittäin kolmelta yöllä siihen, että lapsi itki huoneessaan selvästi peloissaan ja kun syöksyin katsomaan, mistä on kyse, pieni pälyili jalkopäästä säikkynä tyynyään kohti ja hoki hämähämähäkkiä. Olemme ennenkin harmiksemme huomanneet, että hän on perinyt ainakin osin äitinsä hämähäkkikammon ja nyt nuo kahdeksanjalkaiset sitten tulivat ensimmäistä kertaa painajaisiin. Hän ei ole aiemmin herännyt painajaisiin ainakaan niin, että olisi jäänyt itkemään. Kun nostin hänet sängystä, hän tarrasi minuun kuin apinalapsi ja tärisi. Ei auttanut kuin kantaa hänet viereemme, missä sielläkin hän vielä epäili, että hämähäkit lymyilevät peiton alla. Valvoimme kaikki ainakin tunnin ja siksi unetkin venyivät hiukan.

          

Yritin viivytellä tuon tukan avaamista mahdollisimman pitkään…

E on nyt vasta keksinyt pehmolelunsa ja kantaa tuota yksisarvista nimeltään Pikku-Ihaa ihan päivähoitoon asti. Tällä kertaa hän halusi ottaa Pikku-ihaan, Airan ja Pupun mukaan sängystään…

Aamupalaksi kananmunia, jugurttia ja härkäpapugranolaa. Aamupalan jälkeen lähdimme Dinoa ulkoiluttamaan, mutta pistäydyimme leikkipuistossakin. En ole vähään aikaan sattuneesta syystä (Mallorcan reissu ym.) ollut lapsen kanssa leikkipuistossa ja huomasin suuren eron entiseen. Hän on nimittäin tässä välissä alkanut puhua entistäkin enemmän ja höpisi koko ajan, kuinka äidinkin pitäisi kiivetä mäelle, jossa liukumäki on. Väitin, etten pääse kiipeämään, koska kenkäni ovat liukkaat, johon E: Tule vain, se on helppoa.

Meidän lähileikkipuisto on superihana! Kiipeilytelineet ja muut vermeet sulautuvat kauniisti luontoon ja siellä on muun muassa tällainen ksylofoni…

… ja modernit valot!

Kun koira alkoi hermostua lopullisesti puiston ulkopuolella, lähdimme takaisin kotiin päin reittiä, jolta näkyy nousevat lentokoneet ja ohi kiitävät junat. Lapsi ei ehkä ikinä lakkaa ihmettelemästä niitä. Olin miettinyt aiemmin päivällä, pitäisikö minun ottaa puheeksi lapsen painajainen ja hämähäkit. En sanonut kuitenkaan mitään eikä lapsikaan puhunut niistä aamulla. Vasta kotiin kävellessämme hän ilmeisesti yhtäkkiä muisti yölliset tapahtumat. Hän alkoi kertoa hämähäkeistä ja siitä, kuinka häntä pelotti. Sanoin, että ymmärrän häntä ja että painajaisunet ovat tosi kurjia, mutta ne eivät ole todellisuutta. Sanoin myös, että hämähäkit ovat kilttejä eikä niitä tarvitse pelätä. Alan kuitenkin epäillä, että lapsi tajuaa huijauksen. Pelot ovat kuitenkin ilmeisesti hyvin pitkälti opittuja ja siksi yritän viimeiseen asti esittää, etten pelkää hämähäkkejä. Tuntuu kamalalta, että lapseni saa tämän saman pahuksen fobian hankaloittamaan elämäänsä.

Kotiin tullessamme kello alkoi olla jo normaali päiväuniaika, mutta E nukkuu vapaapäivinä pidempään aamulla, joten päikytkin venyvät aina vähän. Minun piti kuvata Tyyli.comin Perjantaipurkit, sillä olin unohtanut edellisenä työpäivänä kännykkäni kotiin, kun piti kuvata video töissä. Ajattelin, että kuvaan klipit vielä lapsen ollessa hereillä, etten häiritse höpötyksilläni hänen uniaan. E touhuili omiaan, ”meikkasi” ja katsoi Pipsa Possua, kun kuvasin videon. Lopulta en edes huomannut ajan kulua ja lapsi nukahti unilleen vasta kahdelta, pari tuntia normaaliajan jälkeen.

Kuvaan toisinaan työhuone-vaatehuoneessamme ja siivoilin ennen kuvauksia huonetta, joka on aika usein täysin hävityksen kauhistus.

Päiväunien aikana tein blogitöitä ja kirjoitin muun muassa Olen pettynyt sinuun, Jari Sinkkonen -postauksen. Aihe on minulle sydäntä lähellä, joten olin vähän harmissani, ettei aikaa kirjoittamiseen ollut enempää, mutta toisaalta halusin julkaista jutun nopeasti.

Neljän maissa lapsi alkoi heräillä ja lähdimme heti kohti Myyrmannia. Meidän yhteinen juttumme on sushipäivällinen ko. kauppakeskuksessa aika usein vapaapäivinämme ja pysyimme perinteissä. E tietää jo, mitä tarkoittaa, kun lähdetään tyymään eekkuja Myymanniin (syömään herkkuja Myyrmanniin).

Tykkään niin paljon tuosta hopeisesta takista, jonka löysin kirpparilta.

Myyrmannin Luckiefun’s Restaurant on muuten heittämällä paras sushibuffa, jossa olen käynyt (Suomessa). Vieressä on siis myös peruskiinalaisen ruoan buffa, mutta itse pitäydyn tiukasti sushissa. Buffassa on tosi paljon erilaisia susheja ja koostumus on superhyvä! Itse syön pääosin peruslohinigirejä, vaikka vieressä olisi mitä erikoisuuksia, mutta nekin ovat tuolla paljon parempia kuin muissa buffeteissa. Henkilökunta on myös aina tosi ystävällistä. E ei välitä sushista mutta kevätrullia hän ahmii.

Ruoan jälkeen siirrymme aina leikkimään. Myyrmannissa on aika hauska leikkipaikka ja nauroin, kun kaksi muuta lasta yritti työntää pienempää E:tä korkean kiipeilykuution päälle. Yritys ei onnistunut ja lapset alkoivat rakentaa E:lle portaita, jotta hänkin pääsisi kuution päälle. Lapsi hihkui onnellisena: Tässä on minun uusi kaveri.

Perinteeseen kuuluu myös vierailu leikkipaikan vieressä olevassa eläinkaupassa. Lapsi huuteli taas onnellisena: Pupuja, hiiriä, marsuja, voi ihania. Kaupassa on myös lintuja, kaloja ja varmaan jotain inhottavuuksia, mutta en koskaan uskalla kurkata terraarioihin. Olisi varmaan pitänyt kysyä, onko liikkeessä hämähäkkejä, näyttää niitä lapselle ja kertoa kuinka ihania ne ovat. Myyjä oli täyttämässä akvaarioita, kun menimme katsomaan kaloja. Hän sanoi luulleensa, että paikalle tuli isompikin lapsi, kun puhetta tuli niin paljon. Sanoin, että ilmeisesti tämä kaksivuotias puhuu enemmän kuin samanikäiset useimmiten.

Lähdimme kotia kohti perinteisen vastalausemyrskyn pauhatessa rattaissa. Kipaisin vielä kaupassa ostamassa persimoneja, nyt kun on niiden kausi ja ne ovat niin hyviä! Saatoin myös ostaa purkin lempijätskiäni raparperisorbettia, kun kerrankin kävin kaupassa, josta sitä saa.

Olimme vasta kahdeksalta kotona ja E saikin painua saman tien pehkuihin. Perusiltapuuhat, Puppe-satu ja valot pois. Lapsi nukahti nopeasti. Töistä tuli viestiä, että yksi klippi oli unohtunut kuvaamastani videosta ja olin ehtinyt jo poistaa sen puhelimesta. Turhaa työtä siis koko kuvaus. Aamulla  toimituksessa uusi yritys.

Omaa aikaani vietin samalla tavalla kuin joka ilta: selasin hetken Instagramia, katsoin Modernia perhettä ja saatoin syödä vähän sitä raparperisorbettia. Nukahdin itsekin jo kymmenen jälkeen.