Tietoa mainostajalle ›

Onko muka niin kiire? Jani Toivolan kirja avasi silmät

Kuuntelen parhaillaan Jani Toivolan uutta, hienoa kirjaa Kirja tytölleni. En ole vielä päässyt edes puoleen väliin, mutta halusin silti kirjoittaa aiheesta, koska yksi kohta sai sydämeni muljahtamaan. Ja itse asiassa itkemään kävelyllä liikennevaloissa. Vieläkin itkettää, kun luen tuon kohdan.

Jani kirjoittaa kirjassaan rohkeasti aggressiivisista tunteista, joita omat perheenjäsenet, eli myös lapset, meissä väkisinkin välillää herättävät, mutta joista on hirveän vaikea puhua muille ja jopa myöntää itselleen.

Jani kuvailee kirjassaan aamuista kiireen tunnetta, jonka tunnistanee meistä ruuhkavuosissaan elävistä jokainen – riippumatta siitä, millä kulkuvälineellä työmatkansa taittaa. Jani vie lapsensa päiväkotiin työmatkallaan pyörällä:

– Olen kironnut mielessäni elämääni, jossa poljen hikipäässä samaa reittiä joka aamu. Painava reppu hiertää selkää ja puvun paita on hiestä litimärkä jo ennen ensimmäistä kokousta. Ajattelen, että juuri minun kohdalleni sattuu joka aamu kovin vastatuuli ja eniten punaisia valoja. Tuuli vinkuu korvissa ja sinä et tajua olla hiljaa, vaan selität jotain taukoamatta ja minä en kuule mitään.

Yhtenä päivänä Jani oli kuitenkin pysähtynyt. Kirjaimellisesti pysähtynyt tien laitaan ja kuunnellut tytärtään. Jani kuvailee, että tytär oli itse asiassa yrittänyt saada asiansa kuulluksi jo puolen vuoden ajan.

– Yhtäkkiä tajusin, ettei meillä ole niin kiire. Ymmärsin, että se, mitä sinä yritit sanoa, oli niin paljon tärkeämpää kuin ensimmäisen kokoukseni ensimmäiset kolme minuuttia. Minun on annettava sinulle oikeus tulla kuulluksi ja kokemus siitä, että ajatuksesi ovat arvokkaita. Ajoin pyörän sivuun ja käännyn puoleesi. Kohtasin kertomisen tarpeesta pyöristyneet hehkuvat silmäsi. Nieleskelit hetken hämmennyksestä etkä meinannut saada ajatusta suustasi ulos, vaikka se oli ollut siellä jo tovin. Aloitit lausetta muutaman kerran, tapailit ennen kuin sanat alkoivat rullata kieleltäsi. Kerroit, että satamaan oli tullut uusi laiva sen pienemmän laivan viereen, jonka kannella oli palmuja ja aurinkotuolit.

Minä kipuilen koko ajan kiireen ja stressin kanssa – sen kanssa, mitä tämä ruuhka tekee perheelleni. Elämäni muuttuu paljon, kun päivätyöni huhtikuun puolessa välissä päättyy, mutta tiedän, että minulla on vielä paljon opittavaa. Haluan oppia olemaan paikoillani ja läsnä, yrittämättä jatkuvasti maksimaalista tehokkuutta. On vaikeaa olla paikoillaan, kun on elänyt jo vuosia säntäillen ja suorittaen.

Tuo kohta Janin kirjasta sai silmiäni avautumaan taas pikkuisen enemmän. Ajatus siitä, ettei tyttäreni kokisi tulevansa kuulluksi, saa sydämeni särkymään.

Pääsiäinen on hyvä hetki rauhoittua – tai minun kohdallani harjoitella rauhoittumista. Kuuntelen lapseni hassuja juttuja, ettei vain yksikään menisi ohi. Rauhallista pääsiäistä ♥