Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mitä sanoisin kymmenen vuoden takaiselle itselleni

Somessa kaikki taviksista julkkiksiin ovat osallistuneet 10 years challengeen, jossa esitellään vanhoja Facebook-profiilikuvia. Olen päivittänyt blogia jo yli kymmenen vuotta, joten itse löydän netistä valtavasti kuvia itsestäni tältä ajalta.  Lähdin kaivelemaan kuviani ihan sieltä Irene & Saga -blogin ajoilta (pliiis kommentoikaa jotakin, jos olette olleet mukana niin kauan!)

Olisi niin paljon sanottavaa tuolle kymmenen vuoden takaiselle itselleni! Ihan ensimmäisenä sanoisin, että lähde parisuhteesta NYT. Opettele elämään omannäköistä elämää ja olemaan tyytyväinen itseksesi. Älä anna miesten määrittää itseäsi ja elämääsi.

Seuraavaksi yrittäisin takoa pikku-Irenen päähän, että se näyttää ihan tyrmäävän upealta! Lukaisin nimittäin joitakin ekan blogin kommenttejakin ja siellä joku kehui ulkonäköäni ja kysyi mittojani. Kerroin olevani 176 senttiä pitkä ja painavani 64 kiloa. Toki mainitsin samalla myös, että ”muutama kilo saisi kyllä lähteä”. Hah! Mistä ihmeestä olisin edes laihduttanut? Sitten muistin, että olen lukioikäisestä lähtien ajatellut, että pitäisi laihduttaa. Siis aina, oli painoni ollut mitä tahansa. Aina on pitänyt laihduttaa. Tyytymättömyys omaan ulkonäköön on vakio.

Kolmanneksi seuraisi oikein kunnon saarna rahankäytöstä! Sitä kadun elämässäni eniten. Huonoista parisuhteista pyrin ajattelemaan, että ne kuuluvat kohtalooni. Mutta vastuutonta rahankäyttöäni ei olisi tarvinnut tapahtua.

Aloitin muutama päivä sitten sijoittajan urani ja kidutin itseäni ajattelemalla, kuinka paljon massia olisi säästössä, jos olisin aloittanut vaikka kymmenen vuotta sitten. Mutta ehei, silloin säästäminen oli aivan viimeisenä mielessä. Muistan, ettei tililläni ollut kuin muutama hassu kymppi, mutta ostin silti uuden talvitakin ja kertoilin tästä huolettomasti blogissakin. Todennäköisesti pyysin isältä sitten rahaa tai nostin lisää opintolainaa. Ja ostin taas lisää vaatteita. Nykyajan rahamuijat nostavat kuulemma opintolainat ja sijoittavat ne!

Tuolloin uudet vaatteet ja tyyli ylipäätään oli kaikki kaikessa. Olin silloinkin kirppareiden koluaja, mutten kyllä suonut ajatustakaan sille, kuinka ekologista uusien vaatteiden ostelu on. Olen edelleen kiinnostunut tyylistä (en niinkään muodista), mutta vaatteet tulevat kyllä aika kaukana muiden tärkeämpien juttujen takana.

Kymmenen vuotta sitten ei ollut muodikasta hymyillä kuvissa 😀

Koska pitää päättää, missä me asutaan?

Asuin koko lapsuuteni samassa talossa ja lapsuudenkoti on edelleen rakas paikka, siellä asuu äitini. Jostain syystä minusta on silti tullut ahkera kodinvaihtaja. Parin vuoden välein alan haikailla uuteen kotiin. Siinä vaiheessa olen yleensä viimeistään keksinyt, mitä vikaa senhetkisessä kodissa on ja haaveilen paremmasta. Tälläkin hetkellä selaan asuntoilmoituksia ja tontteja harva se päivä (alkuvuodesta tulee kaksi vuotta täyteen nykyisessä kodissamme).

En silti toivo, että muuttaisimme koko elämämme – haluaisin, että lapsella olisi oma, rakas, pysyvä lapsuudenkoti niin kuin minullakin.

LAPSUUDENKOTI HARJAVALLASSA

Viime aikoina olenkin havahtunut siihen, että ehkä sen suurin piirtein pysyvän kodin tai ainakin asuinalueen pitäisi lähivuosina jo löytyä. Mieluiten eskariin, mutta viimeistään ekaluokalle haluaisin lapsen sellaiselle asuinalueelle, jolta emme ainakaan kouluikäisen lapsen kanssa muuta pois. Se, että lapsi vaihtaisi koulua kesken kaiken, tuntuu kauhean pelottavalta ajatukselta, vaikka ihan arkipäiväistä sekin tietysti on. Toivon kuitenkin, että lapsi saisi käydä koulunsa rauhassa ilman vaihdoksia ja muuttoja.

ENSIMMÄINEN OMISTUSASUNTO TAPANINVAINIOSSA

Meillä on tästä miehen kanssa vähän eri näkemys. Hänen mielestään perheet voivat aivan hyvin vaihtaa aluetta ja lapset koulua. Itse arvostan kuitenkin pysyvyyttä. Minä asuin lapsuuden samassa kodissa ja olin samojen kavereiden kanssa koulussa alakoulusta lukioon. Jaakko puolestaan oli lapsuudenkavereidensa kanssa välillä samoissa kouluissa, välillä eri kouluissa ja valitsi esimerkiksi lukion puhtaasti erikoistumisen näkökulmasta eikä kavereiden. Harjavallassa oli ja on tietysti tasan yksi lukio ja koko vanha kaveriporukkamme meni sinne. Ja tuo samainen kaveriporukka on edelleen minulle äärimmäisen tärkeä, vaikka asummekin nykyisin Satakunta – Hki – Kiina -akselilla.

NYKYINEN KOTI VANTAALLA

Näin pienoiseen kontrollipakkomielteisyyteen taipuvaisena tuntuu aika hurjalta yrittää päättää, että mihin sitä sitten asettuisi. Helsinkiin todennäköisesti (pääkaupunkiseudulle joka tapaukssa), mutta minne siellä? Kuinka paljon kotiin voi rahallisesti panostaa ja asummeko kerros-, rivi- vai omakotitalossa? Toisaalta haaveilen, että rakennamme itse omakotitalon, toisaalta unelmoin töölöläisen jugend-kodin remontista. Vaihtoehtoja on liikaa. Sekin, että kouluja on useita ja erilaisia, tuntuu oudolta. Harjavallassa ei ollut kauheasti valinnanvaraa.

Mitä te ajattelette tästä aiheesta? Pitäisikö perheenä jo asettua aloilleen? Mitä mieltä olet siitä, että lapsi vaihtaa koulua?

Millaista olisi saada lapsi sijaissynnyttäjän avulla? (Onnea vauvasta Kim ja Kanye!)

Puhuimme hiljattain erään naisen kanssa siitä, kuinka meistä ei kumpikaan enää pystyisi raskauteen ja/tai synnytykseen ja/tai vauva-aikaan. Samalla mieleeni tuli Kim Kardashian, joka odotti silloin lasta surrogaatin avulla. Ja tänään vauva syntyi, onnea! Sijaissynnyttäjän käyttäminen on varmasti hyvin erikoinen matka kaikin puolin muutenkin, mutta mietin etenkin sitä, miltä se tuntuu sen jälkeen, kun on itse ollut raskaana ja synnyttänyt.

Kaipaan raskaudesta joitakin asioita. Vauvan liikkeiden tunteminen oli maagista ja upeaa. Vauvan näkeminen ultraäänellä oli ihmeellisen hienoa. Muuten raskaus oli kohdallani raskasta ja uusi sellainen olisi järkyttävän pelottavaa jo pelkästään sen itsensä vuoksi, puhumattakaan toisesta vauvavuodesta. Tuntuisi kuitenkin varmasti erikoiselta, jos joku toinen kantaisi lastani ja kokisi ne kaikki ihanat asiat raskaudessa. Olisinkohan kateellinen sijaissynnyttäjälleni?

Tai miltä tuntuu sijaissynnyttäjästä, joka kokee ne uuden elämän kehittymisen ihmeelliset etapit omassa vartalossaan ja lopulta antaa sisällään kasvaneen lapsen pois? Tuntuuko lapsen synnytys ja syntymä aivan erilaiselta, jopa paljon vaikeammalta, kun synnytyksen palkintona ei ole oman lapsen rinnalle saaminen?

Matkalla perheeksi -blogissahan kerrotaan aiheesta juuri sijaissynnyttäjää käyttäneen suomalaisen äidin näkökulmasta. Bloggaaja kertoi elokuussa, että sijaissynnyttäjän käyttäminen Yhdysvalloissa maksoi hänen perheelleen yhteensä noin 150 000 dollaria. Hän kirjoittaa toivovansa, että sijaissynnytys sallittaisiin Suomessa siksikin, ettei se olisi vain hyvätuloisten mahdollisuus.

Nämä asiat ovat tietysti monitahoisia ja vaikeita, mutten silti ymmärrä, miksei sijaissynnyttäminen voisi olla mahdollista Suomessakin.

Tällaisia mietin tänään! Mitä mieltä te olette aiheesta?