Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Näin raskaus ja imetys muokkasivat ulkonäköäni

Puhuimme yhtenä päivänä työkaverini kanssa selluliittivoiteista ja minä sanoin parhaan selluliitinkukistuskeinon olevan imetys. Huomasin nimittäin, että lapsen saamisen jälkeen muhkurat katosivat selvästi iholta, vaikka painoa olikin aiempaa enemmän. Aloimme miettiä, pitäisikö aihetta selvitellä enemmän, mutta luulen, että imetyksen vaikutus selluliittiin on todella yksilöllistä – mitään yksiselitteistä tähän tuskin liittyy (?) Yksilöllisiä ovat kaikki muutkin raskauden, synnytyksen ja imetyksen tekemät muutokset ulkonäköön. Toiset saavat raskausarpia, toiset eivät, toiset lihovat 20 kiloa, toiset eivät. Innostuin miettimään, miten raskaus ja imetys muokkasivat omaa ulkonäköäni.

Ennen listausta haluaisin sanoa, että jos olet raskaana tai vaikka juuri synnyttänyt ja murehdit ulkonäköäsi, anna itsellesi armoa. Minua ärsyttää, että (tulevat) äidit joutuvat jatkuvasti viljelemään disclaimereita pohtiessaan ulkonäköään. ”Painonnousu ja raskausarvet pelottavat aivan helvetisti, mutta tottakai kaikista tärkeintä on, että vauvalla on kaikki hyvin”. Itse ainakin tiedän, että raskaus on mullistavaa aikaa: keho muuttuu ja koko elämä on muuttumassa. Ehkä sitä yrittää pitää kynsin hampain kiinni vanhasta, kun koko siihenastinen elämä on heittämässä häränpyllyä. Voi tuntua todella ahdistavalta, että kaiken muun lisäksi oma ulkonäkö muuttuu radikaalisti. Omia tunteitaan on ihan turha pyydellä anteeksi muilta. Jos joku ei tätä ahdinkoa ymmärrä, se on hänen ongelmansa. Et ole turhamainen, jos mietit raskauden tai vauva-arjen keskellä ulkonäköäsi!

kroppa1

Paino ja vatsa

Palauduin raskaudesta ulkonäöllisesti aika nopeasti: valtava maha oli melkein tiessään muutaman päivän päästä synnytyksestä. Vatsani kasvoi raskauden loppumetreillä ainakin omaan silmääni todella isoksi ja tuntui oudolta, kuinka oli mahdollista, että se kutistui niin nopeasti kasaan jättämättä juurikaan veltostunutta nahkaa jälkeensä. Tämä on kiinni ihotyypistä: joillakin nahka on ehkä elastisempaa, jolloin venyminen ei jätä jälkiä.

En ole vieläkään täysin raskautta edeltävissä mitoissani: painoa on ehkä hiukan enemmän, en ole ihan varma, sillä en käynyt ennen raskautta vaa’alla juuri koskaan. Useimmat vanhat farkut mahtuvat päälle, mutta joissakin istuvuuden kanssa on ongelmia. En ole nyt ihannepainossani, mutten toisaalta ole jaksanut ottaa juuri stressiä painostani. Pienimuotoinen kesäkuntoon-projekti tässä on ollut meneillään.

Monet sanovat, että imetys laihduttaa ja joskus suorastaan kuihduttaa, mutten huomannut itse tällaista vaikutusta. Oikeastaan päin vastoin: kilot olivat imettäessä todella tiukassa. Nyt kun lopetin imetyksen, huomaan että kilot karisevat hiukan helpommin.

Iho, kynnet ja hiukset

Hormonaaliseen akneen taipuva ihoni huonoili todella pahasti raskauden alkuvaiheessa. En muutenkaan kokenut olevani tuolloin ollenkaan hehkeä: iho oli harmaa ja täynnä finnejä. Jossain vaiheessa raskautta iho-ongelmat helpottivat hiukan ja imetykset startattua iho oli elämänsä kunnossa. Tuolloin ihon kuntoa ja hehkua jopa ihan ihmeteltiin. Hormonitoiminnan tasaannuttua kasvojen ihosta tuli sellainen normaali sekaiho: toisinaan pukkaa näppyjä, mutta pääosin pärstä on ihan ok.

Raskausarpia minulle ei tullut vatsaan ollenkaan. Rintojen alaosaan niitä tuli heti raskauden ensimmäisellä kolmanneksella, mutta nuo arvet vaalenivat ja näkyvät enää vain haaleina rantuina, jos katsoo läheltä. Minulla oli raskaudessa linea negra navasta alaspäin ja myös se on haihtunut kokonaan.

Muistan, että näytin raskauden alussa mielestäni aivan kammottavalta, oksentamisen väsyttämältä, finninaamaiselta ihmisrauniolta. Ainut asia, joka minussa kukoisti, olivat kynnet!  Minulla on aina ollut hauraat kynnet, joita ei ole voinut kasvattaa. Jos minulla on joskus pitkät kynnet, ne ovat rakennekynnet. Kynteni lohkeavat saman tien, jos ehtivät kasvaa yhtään pidemmiksi. Raskauden alussa kynteni olivat superpaksut ja hyväkuntoiset.

Monet sanovat hiustensa paksuuntuvan raskaudessa, mutten huomannut tällaista omalla kohdallani. Sen sijaan synnytyksen jälkeinen hiustenlähtö koitti minullekin. Mitään aivan järkyttävää sulkasatoa en kokenut, mutta hiustenlähtö oli kuitenkin huomattavaa. Tämä liittyy tosiaan synnytykseen ei imetykseen, kuten usein luullaan.

kroppa2

Outoudet

Listaisin tuon ihon muhkuroiden tasaantumisen outoihin imetysilmiöihin. Toinen todella outo juttu oli se, etteivät säärieni ihokarvat kasvaneet jossakin vaiheessa raskautta ollenkaan! En muista ajankohtaa, mutta muistaakseni tämä alkoi jostain raskauden toiselta kolmannekselta ja jatkui loppuun asti. Huomasin tämän joskus, kun aloin automaattisesti sheivata sääriäni. Hoksasin, ettei ollut mitään sheivattavaa ja aloin seurata tilannetta. Vielä oudommaksi tämän tekee se, että muut karvat kyllä kasvoivat – ainoastaan säärikarvat lopettivat kasvamisen. Tämän raskausoutouden olisin kyllä mieluusti pitänyt itselläni raskauden jälkeenkin, mutta valitettavasti kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Minulle kävi myös kuten kuulemma monelle muullekin: lapsi kasvatti hieman jalkojeni kokoa. En tiedä, mihin tämä perustuu. Ainakin raskauden loppuvaiheilla jalat usein turpoavat, näin kävi minullekin. Kasvaako jalka tuolloin ja huonolla tuurillä jää suuremmaksi? Onneksi jalankoko ei kasvanut monella numerolla, veikkaisin että ehkäpä noin puolella. Tämä tarkoittaa, että jo entuudestaan naftit kengät olen joutunut laittamaan kiertoon, mutta onneksi monet vanhat, entuduudestaan hiukan isot kengät ovat vielä ihan käyttökelpoisia.

No entä sitten ne tissit…?

Tämä on usein se kiinnostavin asia, miten kävi tisseille? Tässäkään ei taida olla imetyksellä niin suurta osaa kuin usein luullaan, vaan ihan jo pelkästään raskaus tekee usein hallaa povelle. Yleensä rinnat paisuvat viimeistään synnärillä maidonnousun yhteydessä valtaviksi maitotykeiksi (minulla kuppikoko suureni jo raskauden ensimmäisellä kolmanneksella) ja imetyksen jälkeen kutistuvat sitten surullisiksi pusseiksi. En ole huomannut, että kuppikokoni olisi pienentynyt, mutta rinnat ovat toki muuttaneet muotoaan. Asia ei ole harmittanut niin paljon kuin raskauden aikana ajattelin. Silloin surin terhakkaiden tissien menetystä etukäteen, mutten nyt juuri edes muista millaiset ne olivat ennen. Vitsailimme joskus kavereiden kanssa, että lähdemme nelikymppisinä yhdessä Tallinnaan laitattamaan silikonit. Minulla ei ole mitään kauneusleikkauksia vastaan ja voisin ihan hyvin ottaa silikonit, jos en oikeasti tulisi toimeen rintojeni kanssa. Toistaiseki kuitenkin viihdyn näiden kanssa.

Miten raskaus/synnytys/imetys vaikutti sinun ulkonäköösi?

Aika kultaa…?

Ihan uskomaton asia tapahtui tuossa muutama päivä sitten. Selasin vanhoja kuvia aiemman postauksen kuvitusta varten ja törmäsin viimekesäisiin vauvamahakuviin. Ja siis against all odds tunsin ikävää isoa vatsaa kohtaan.

raskaus2

Tuo tunne onneksi kaikkosi nopeasti, kun vanhat muistot alkoivat palata mieleen. Kurkkuuni nousee pieni pala nyt, kun katson noita kuvia. Ei liikutuksesta vaan siitä muistosta, miltä tuntui, kun oli jatkuvasti pahoinvointinen. Saan myös mieleeni sen tunteen, miltä tuntui, kun vatsa venyi ja kutisi ihan hirveästi. Ja sen, kun vauvan pää tönötti kovana tuossa vatsan yläosassa. Niin kauan kunnes lääkärisetä muljautti hänet oikeaan asentoon.

raskaus7

Täytyy myöntää, että muistelen ainakin vielä näin vuosi jälkikäteen noita aikoja kauhulla. Juuri juhannuksen aikoihin viime vuonna olin niin peloissani tulevasta, epävarma vauvan asennosta kohdussani sekä synnytystavastani.

raskaus4

Jonkinlainen nostalginen haikeus noista kuvista silti syntyy. On vain niin ihmeellistä, että se oma rakas lapsi on joskus ollut tuolla vatsanahkani alla. Ja sitten yhdessä hetkessä ei enää ollutkaan. Nyt se opettelee kävelemään ja puhumaan. Oman lapsen myötä on todellakin hoksannut, kuinka ihmeellistä elämä on. Vaikka uuden elämän alkaminen, syntymä ja vauvan kehitys ovat niin luonnollisia asioita, niin onhan kaikki tuo silti niin uskomatonta…

raskaus1 Ihan tässä muina naisina lähdössä häitä juhlimaan niin freesinä? Todellisuudessa kiskoin jatkuvasti mekon miehustaa ylös, koska kasvanut rintamukseni puski koko ajan hyllymään kaiken kansan nähtäville. Todennäköisesti olin myös tuskissani lämpimästä ilmasta joskin toki onnellinen rakkaan ystävän hääonnesta.
raskaus3

Tässä taas näpsäkkänä menossa juhlimaan tuttavaperheen tyttären ylioppilasjuhlia? Njaah, todellisuudessa kenkien remmit puristivat turvonneita nilkkoja enkä ollut saada koko kenkiä jalkoihin työpaikan vessassa hikoillessani, kun vatsa oli tiellä…

raskaus5 Kuva on seesteinen, mutta pinnan alla kuohui pelko. Onneksi kaikki kääntyi parhain päin.

Kaikki tunteet ovat sallittuja

Yksinäisyydestä kertoneesta postauksesta ja sen kommenteista jalostui jälleen jatkoaihe. Aihe, jota olen itsekin silloin tällöin pohtinut. Miten vanhempia voisi valmentaa vauva-aikaan? Ei varmasti täysin mitenkään, mutta voisiko siitä kertoa etukäteen tavalla, joka auttaisi tuoreita vanhempia siinä pienessä tai isossa shokissa, jonka vauva väistämättäkin tuo tullessaan.

Minua ahdisti ennen omaa lasta välillä se tapa, jolla pikkulapsiajasta (sosiaalisissa) medioissa tai vanhempien kesken puhutaan. Jotkut kokevat, että vauva-aikaa suorastaan hehkutetaan ja että monet vanhemmat yrittävät pitää kulissia yllä, vaikka pinnan alla kuohuu. Synnytysmasennus on edelleen tabu ja ajatellaan, ettei vauva-arjen negatiivisia puolia uskalleta tuoda esille. Minulla taas oli hiukan päinvastainen kokemus pikkulapsiaikaa käsittelevistä puheista. Toisaalta minulla on ehkä taipumusta bongata tietovirrasta juuri ne kielteiset puheet ja jäädä pohtimaan niitä. Pelkäämään niitä ja odottamaan pahinta.

Yhdysvalloissa asuva työkaverini kirjoitti Facebook-päivityksessään kulttuurieroista, joita esimerkiksi odotukseen liittyy. Siinä missä jenkit onnittelevat innoissaan tulevasta vauvasta, suomalaiset povaavat jo kaikenlaisia huolia ja murheita, joita vauva aiheuttaa. Nuku vielä kun voit, on sutkautus, jonka taatusti jokainen odottava äiti on kuullut. Minua ärsytti ja ärsyttää vieläkin pelottelu ja odotas vain -kommentit. En koskaan haluaisi lytätä tuoreen äidin hyviä fiiliksiä tulevasta tai esimerkiksi iloa hyvin nukkuvasta vauvasta pelottelemalla vaikka hampomisesta ja muista toisinaan valvottavista jutuista.

Suomalainen keskusteluilmapiiri vauva-ajan ympärillä on minusta aika negatiivinen, mutta samalla on totta, etteivät vanhemmat useinkaan ole tietoisia, mitä tuleman todella pitää. Ehkä sitä valmistaudutaan ajatuksen tasolla vain unettomuudeen, sotkuun ja sellaisiin asioihin, jotka voi ylipäätään ymmärtää etukäteen. Mutta miten sitä edes voisi valmistautua vauvan tuloon täysin, sillä esimerkiksi synnytyksenjälkeistä hormonimyrskyä on mahdotonta harjoitella etukäteen?

Minusta olisi ihanaa, jos Suomessakin voitaisiin ihan vilpittömästi onnitella ihmisiä vauvasta ja lopetettaisiin se turhanpäiväinen pelottelu. Koska kävi mitä tahansa, oma lapsi on parasta maailmassa. Vaikka vauva-aika olisi yhtä helvettiä, elämä helpottuu pikkuhiljaa ja jopa sitä yöt läpeensä kirkuvaa koliikki-refluksipienokaista rakastaa (lopulta) tavalla, jolla vain omaa lasta voi rakastaa. Järjettömästi.

joo

Toisaalta taas on myös äärimmäisen tärkeää, että pikkulapsiajan negatiivisistakin tunteista voitaisiin puhua avoimesti. Ainakin ammattilaisten pitäisi oppia valmentamaan tulevia vanhempia oikein: totuudenmukaisesti kaunistelematta mutta pelottelematta. Keskustelussa pitäisi antaa ehdottomasti tilaa yksilöiden omille tunteille ja kokemuksille eikä missään nimessä ehdottaa valmiiksi mitään tunteita. Muistan itse, kun jotkut sanoivat ennen tytön syntymää, että silloin ja silloin tuntuu muuten sitten siltä ja siltä, varaudu tähän ja tähän. Mutta lopulta juuri ne tunteet, joista etukäteen varoiteltiin, loistivat poissaolollaan.

Minä esimerkiksi osasin ehkä odottaa sitä, ettei synnytystä välttämättä seuraa euforia ja syvä kiintymys vauvaa kohtaan, vaan että rakkaus kasvaa pikku hiljaa ja sille täytyy antaa aikaa. Monet muistuttivat (tai jopa pelottelivat), etteivät ne tunteet, joita ehkä odottaa, syty välttämättä heti ja että vauva voi tuntua vieraalta. Koen, että kohdallani se suuri rakkaus syttyi heti, mutta sen tuoma ahdistus taas pääsi yllättämään. Se, että kiintymys tuota täysin uutta ja vierasta ihmistä kohtaan on niin syvä, että voi vain tuijottaa tuntitolkulla nukkuvaa lasta ja ahdistua aivan sydänjuuria myöten kaikesta maailman pahuudesta ja vaaroista, jotka häntä uhkaavat, ellen ole suojelemassa häntä herkeämättä. Rakkaus vauvaa kohtaan ei välttämättä ole sellaista iloista, jota kenties puolisoa kohtaan tunnetaan. Se on alkukantaista, sydäntä raastavaa.

Minun pääni saivat pyörryksiin myös monet ristiriitaiset tunteet, jotka vastasyntynyt toi tullessaan. Toisaalta ajatus elämästä ilman häntä tuntui täysin mahdottomalta. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että jos menettäisin tyttäreni, lakkaisin varmasti itsekin olemasta. Siis elintoimintoni varmasti yksinkertaisesti spontaanisti pysähtyisivät, jos hän kuolisi. Minua ei kertakaikkiaan voisi olla jos ei häntäkään olisi. Toisaalta taas huomasin välillä toivovani, että olisi jokin mystinen virtakatkaisin, jota voisin toisinaan painaa ja pääsisin irti vastuusta, jonka koin välillä liian painavaksi kantaa. Siis että välillä, ihan hetken voisin olla vain minä, joka olen vastuussa vain minusta ja voisin olla pienen hetken aivot aivan täysin narikassa.

Olen varonut visusti väittämästä kenellekään, millaisia tunteita varmuudella tuntee milloinkin. Joku toinen voi kokea tietyn vaiheen vauvan kanssa aivan täysin päinvastaisella tavalla kuin minä itse. Esimerkiksi moni ystävistäni ei tunnista ollenkaan yksinäisyyden tunnetta, jota taas minä koin vahvasti. Vaikka aivan yhtälailla he olivat pitkiä päiviä yksin vauvan kanssa. Yksinäisyyden sietäminen ei tee kenestäkään parempaa vanhempaa, ainoastaan erilaisen. Siksi on tärkeää, ettei pelkää puhua omista tunteistaan, vaikka kokisikin ne negatiivisiksi. Yritän itse tuoda aina tuleville äideille puhuessani esiin erilaisia kokemuksia pikkuvauva-ajasta ja vanhemmuudesta ylipäätään. Kerron esimerkiksi avoimesti, että koin itse kahdenkeskisen ajan vastasyntyneen kanssa toisinaan hyvinkin ahdistavaksi, mutta se ei ole ainut mahdollinen tuntemus samassa tilanteessa. Jotkut käpertyvät mielellään vauvakuplaansa eivätkä edes kaipaa ketään vierelleen. On varmasti yhtä monta kokemusta vanhemmuudesta kuin on vanhempia. Toisaalta taas monet tunteet voivat olla identtisiä jonkun toisen tunteiden kanssa. Aina löytyy joku, jonka kanssa voi jakaa ne negatiivisimmatkin fiilikset.

Kukaan vanhempi, joka tekee parhaansa lapsensa eteen, ei ole huono vanhempi. Vaikka pään sisällä jylläisi millaisia tunteita. Tähän jälleen paras kuulemani vauvaan valmistava vinkki: kaikki tunteet ovat sallittuja. Tämä teksti pitäisi lukea elefantinkokoisilla kirjaimilla jokaisen neuvolan ja synnytyssairaalan seinillä. Jokaisen neuvolahoitajan ja kätilön pitäisi olla velvoitettu muistuttamaan tästä X määrä kertoja tuoreille vanhemmille. Etenkin hormonimyrskyssä luoviville äideille.

Minä sanoisin lasta odottavalle tai juuri vauvan saaneelle äidille näin: Lapsen saaminen on elämäsi suurin muutos. Elämänmuutos yhdistettynä hormonivaihteluihin, mahdolliseen epävarmuuteen ja pelkoihin voi tehdä olosta tukalan, mutta se olo helpottaa ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta vauva-arki voi myös olla helpompaa kuin voisi edes kuvitella ja toisille ne minut välillä vähän höperöksi tehneet hormonit saavat aikaan täysin päinvastaisen fiiliksen: elämä on pelkkää vaaleanpunaista hattaraa jonkin aikaa. Ota vastaan ne tunteet, jotka juuri sinun kohdallesi sattuvat tulemaan äläkä pelkää! Kaikki järjestyy ja apua saa varmasti tarvittaessa.

Kommenttiboksiin saa avautua kaikista vanhemmuuden tunteista ja antaa vinkkejä tuleville vanhemmille!

Seuraa blogiani Facebookissa ja Bloglovinissa! Instagram ja Snapchat: irenenaakka