Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Synnytyksenjälkeiset asiat, joista et kehtaa kysyä ja joita kukaan ei kerro

Olen ehtinyt miettiä tässä reilut kaksi ja puoli vuotta synnytykseni jälkeen paljonkin lapsivuodeaikaani. Mitä kauemmas synnytyksestäni elän, sitä enemmän vakuutun siitä, että suomalaisessa terveydenhuollossa on ammottava aukko synnyttäneiden naisten kohdalla. Tai siis että heistä pidetään kyllä näennäisesti huolta, mitä nyt siinä vauvojen ohella ehditään, mutta monet äidit kokevat jäävänsä tyystin ilman huolenpitoa sen jälkeen, kun heidän kehonsa ovat venyneet, paukkuneet, revenneet ja tehneet aivan yliluonnollisen mullistavan työn.

Olen ymmärtänyt, että ainakin Ruotsissa ja Ranskassa äitien hyvinvointiin keskityttäisiin enemmän kuin Suomessa. Kirjoitin aiheesta aiemminkin, mutta halusin vielä listata vinkkejä, jotka olivat ratkaisevan tärkeitä oman elämänlaatuni parantamisessa synnytykseni jälkeen. En ole luonnostani rohkea ja rempseä ja tämäkin teksti on mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta tulin siihen tulokseen, että jonkun näistä on puhuttava ääneen.

Magnesiamaito pelastaa

Voin helposti lukea synnytyksenjälkeisen vessakäynnin elämäni hirvittävimpien kokemusten joukkoon. Ennen synnytystäni en kuullut kenenkään mainitsevan edes puolella sanalla, että se voisi olla niin kammottavaa, jopa mahdotonta. Jotenkin mystisesti suhteellisen avoimen äitiyskirjani julkaisemisen jälkeen samanlaisia kokemuksia onkin alkanut kuulua ympäriltä. Vaikka kuinka moni on uskaltautunut sanomaan, että vessareissut synnytyksen jälkeen olivat ikimuistoisen karseita. Miksi tästä ei puhuta? Koska yhyy pissa ja kakka ja noloa ja hissutellaan hyssytellään nyt vain tätäkin asiaa. Luulisi, että edes terkkarissa voitaisiin ottaa asia puheeksi. Synnytysvalmennuksessa? No se nyt oli kaikin puolin pelkkä vitsi.

Koska olin synnytyksen jälkeen tikattu normaalia laajemmin, vessassa käyminen oli niin ykkösen kuin kakkosenkin suhteen pitkään todella vaikeaa. Kätilöt yrittävät syöttää minulle luumuja, joista nyt ei ollut pienintäkään apua. Sairaalassa vatsa ei toiminut sitten ollenkaan, mutta onneksi kätilöillä oli ratkaisunsa ja peräruiskeensa.

Kotona olinkin sitten omillani. Vatsani vähäisimmätkin toiminnan rippeet olivat kuin muisto vain, sillä imetys kuivatti kehoa entisestään. En millään osannut juoda tarpeeksi vettä. Koska jouduin edelleen itkemään vessassa, käännyin ystäväni Googlen puoleen, joka tuntui auttavan minua kaikkien imetykseen, synnytykseen, masennukseen ja äitiyteen liittyvien pulmieni kanssa monin verroin auliimmin kuin suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä. Joltain keskustelupalstalta löysin todennäköisesti terveyteni pelastaneen vinkin: magnesiamaidon. Johan alkoi vatsa pelittää. Lääkeinfosta selvisi, että magnesiamaitoa voi käyttää imettäessäkin. Koska kyseessä on lääke, enkä ole asiantuntija, kehotan kysymään asiasta vielä lääkäriltä tai ainakin farmaseutilta, ennen lääkkeen käyttöä.

Läträä intiimiöljyllä!

Myönnän, että olen hiukan katkeroitunut synnytyksenjälkeisen hoivani (sen puutteen) suhteen. En oikeastaan ymmärrä, miten minut on voitu päästää sairaalasta kotiin ilman minkäänlaisia ohjeita siitä, mitä tekisin jatkossa tikkejä täynnä olevalla alapäälläni. Ainut ohje, jonka sain, oli että suihkuttele sitä aina vessassa käynnin yhteydessä. Muuta vaihtoehtoa ei edes olisi ollut ja tämän olisin hoksannut omin päinkin.

Sitä vain en siinä kohdin ymmärtänyt (KUN OLI AIKA PALJON KAIKKEA MUUTAKIN AJATELTAVAA), ettei tällä tyylillä mene aikaakaan, kun alkaa tuntua aika kuivalta, kiristävältä ja kokonaisvaltaisen epämiellyttävältä. Onneksi edes joku tajuaa lausua oikeat sanat oikeassa kohdassa, tässä tapauksessa rakas ystäväni, joka ei hänkään selvinnyt synnytyskoettelemuksestaan ilman lukuisia tikkejä. Hän neuvoi, että voitele alakerta intiimiöljyllä aina suihkuttelun ja vessareissun jälkeen. Tähän käyvät kaikki apteekista löytyvät öljyt. Ja johan taas elämä helpottui ja olo parani noin sata prosenttia.

Raskaus ja lapsivuodeaika ovat kaikin puolin hyvin voiteluntäyteisiä aikakausia. Raskausaikana kutisevaa vatsaa voitelee öljyllä ja kuulemma alapäätäkin kannattaa voidella – tämä voi auttaa säästämään repeämiltä. Synnytyksen jälkeen sitten kannattaa voidella tikattuja paikkojaan sekä imetyksen runnomia nännejään. Tähän suosittelen lanoliinivoidetta, jota ei tarvitse pestä pois. Bepanthen ilmeisesti myös hoitaisi rikkinäistä ihoa, mutta se piti pestä pois ennen imettämistä. Eli koko ajan, koska vauvaa pitää imettää koko ajan.

Harkitse fysioterapiaa

Olen ymmärtänyt, että Ranskassa valtio kustantaa jokaiselle äidille lantionpohjafysioterapiaa synnytyksen jälkeen. Suomessa neuvolatädit ehkä mainitsevat sivulauseessa, että lantionpohjalihaksia on hyvä voimistaa, ettei sitten myöhemmin lirahda ikävästi. Mutta kuinka moni edes tietää, miten lantionpohjalihasharjoituksia tehdään ja vaikka tietäisikin, voiko olla varma että tekee ne oikein? Tähän on olemassa kaikenlaista uutta teknologiaa ja lantionpohjaan erikoistuneella fyssarilla on tietoa ja taitoa selvittää jokaisen lantionpohjan eksakti tilanne ja se, meneekö harjoitus perille ja tapahtuuko voimistumista siellä, missä pitää. Tiedän tämän muista yhteyksistä, en todellakaan siitä syystä, että olisin saanut tietoa ja hoitoa itse synnytyksen jälkeen. Kolmannen asteen repeämät (eivät ilmeisesti yhtään vähemmät) oikeuttavat nimittäin siihen, että fysioterapeutti tulee sairaalasängyn viereen sanomaan, että muista sitten harjoitella aina imettäessä lantionpohjalihaksia.

Jos tilanteesi on paha, lantionpohja tuntuu synnytyksen jälkeen kadonneen, pissa lirahtaa housuun ja seksi aiheuttaa hankaluuksia, pyydä apua: vaadi päästä fysioterapiaan. Jos vaivojasi vähätellään, hakeudu fysioterapiaan yksityisesti. Suomessa on loistavia, synnytyksenjälkeisiin vaivoihin erikoistuneista fyssareita.

Vaadi, vaadi ja vaadi

Jos olet ensisynnyttäjä, olet todennäköisesti niin kertakaikkisen overwhelmed, ettet osaa vaatia mitään itsellesi. Yritä kuitenkin muistaa, ettei sinusta tule toisen luokan kansalaista siksi, että olet synnyttänyt. Älä käytä tekosyynä itsesi ja vointisi vähättelyyn sitä, että kunhan vauvalla on kaikki hyvin. Sinäkin tarvitset apua ja hoivaa ja sinunkin terveydelläsi on väliä. Äläkä yritä mitään urotekoja. Lapsivuodeaikaa kutsutaan syystä lapsivuodeajaksi. Meidän pitäisi vain voida levätä ja imettää, muiden pitäisi auttaa meitä pääsemään taas jaloillemme. Uskalla vaatia palveluksia ja apua.

Jaa tietoa

Ole avoin ja auttavainen. Monet häpeävät näitä asioita yksinäisyydessään eivätkä saa siksi apua. Ole siksi se ystäväni, joka vinkkasi pimppaöljystä ilman että edes kysyin.

Millaista olisi saada lapsi sijaissynnyttäjän avulla? (Onnea vauvasta Kim ja Kanye!)

Puhuimme hiljattain erään naisen kanssa siitä, kuinka meistä ei kumpikaan enää pystyisi raskauteen ja/tai synnytykseen ja/tai vauva-aikaan. Samalla mieleeni tuli Kim Kardashian, joka odotti silloin lasta surrogaatin avulla. Ja tänään vauva syntyi, onnea! Sijaissynnyttäjän käyttäminen on varmasti hyvin erikoinen matka kaikin puolin muutenkin, mutta mietin etenkin sitä, miltä se tuntuu sen jälkeen, kun on itse ollut raskaana ja synnyttänyt.

Kaipaan raskaudesta joitakin asioita. Vauvan liikkeiden tunteminen oli maagista ja upeaa. Vauvan näkeminen ultraäänellä oli ihmeellisen hienoa. Muuten raskaus oli kohdallani raskasta ja uusi sellainen olisi järkyttävän pelottavaa jo pelkästään sen itsensä vuoksi, puhumattakaan toisesta vauvavuodesta. Tuntuisi kuitenkin varmasti erikoiselta, jos joku toinen kantaisi lastani ja kokisi ne kaikki ihanat asiat raskaudessa. Olisinkohan kateellinen sijaissynnyttäjälleni?

Tai miltä tuntuu sijaissynnyttäjästä, joka kokee ne uuden elämän kehittymisen ihmeelliset etapit omassa vartalossaan ja lopulta antaa sisällään kasvaneen lapsen pois? Tuntuuko lapsen synnytys ja syntymä aivan erilaiselta, jopa paljon vaikeammalta, kun synnytyksen palkintona ei ole oman lapsen rinnalle saaminen?

Matkalla perheeksi -blogissahan kerrotaan aiheesta juuri sijaissynnyttäjää käyttäneen suomalaisen äidin näkökulmasta. Bloggaaja kertoi elokuussa, että sijaissynnyttäjän käyttäminen Yhdysvalloissa maksoi hänen perheelleen yhteensä noin 150 000 dollaria. Hän kirjoittaa toivovansa, että sijaissynnytys sallittaisiin Suomessa siksikin, ettei se olisi vain hyvätuloisten mahdollisuus.

Nämä asiat ovat tietysti monitahoisia ja vaikeita, mutten silti ymmärrä, miksei sijaissynnyttäminen voisi olla mahdollista Suomessakin.

Tällaisia mietin tänään! Mitä mieltä te olette aiheesta?

Mutta kuka hoitaisi äitiä?

Vauva oli niin ihmeellinen. Hän oli juuri sellainen kuin olin haaveillut. Mustatukkainen pieni menninkäinen, niin kaunis, että itkin häntä katsellessani. Samalla tunsin lohdutonta surua siitä, mitä synnytys oli tehnyt keholleni. Se oli repinyt minut riekaleiksi tavanomaista pahemmin, perusteellisemmin kuin suurimman osan synnyttäneistä äideistä. Se oli tehnyt sen, mitä olin pelännyt hirvittävästi koko ajan.

Tulenko koskaan ehjäksi, teki mieleni kysyä mutten rohjennut. En uskaltanut kysyä: tuleeko minusta kuin seniili vanhus, joka ei pysty kontrolloimaan ruumiintoimintojaan? En uskaltanut kysyä, koska pelkäsin vastausta. Se olisi kenties voinut olla pahimmassa tapauksessa, että kyllä. En halunnut kuulla ympäripyöreää vastausta, kuinka useimmiten naisen ihmeellinen ja synnytykseen luotu keho toipuu entiselleen. Enkä varsinkaan pää pahoittelevasti kallellaan lausuttua toteamusta, kuinka joillekin jää pysyviä vaurioita synnytyksestä.

Kuinka kauan kestää, ennen kuin keho palautuu synnytyksestä? googlasin. Minulla meni toipumiseen noin kolme viikkoa, kunnes tunsin, että kaikki on omalla paikallaan, joku vastasi. Pissasin housuuni vielä kahden vuoden päästä, kertoi toinen. En koskaan täysin palautunut synnytyksestä, myönsi kolmas. Olin kauhuissani: voisiko mennä vuosia, ennen kuin saisin oman kehoni takaisin? Jäisinkö jollakin tavalla rikkinäiseksi? Ajatus kylmäsi.

 

Juttelin hiljattain kavereideni kanssa siitä, kuinka synnytyssairaalassa saattaa välillä tuntua siltä, että kukaan ei kerro mitään. Itse synnäriltä lähdettyäni koin, että sain hyvää hoivaa, mutta kun pohdin asiaa tarkemmin, tajusin etten ehkä saanutkaan. Ainakaan sellaista, joka olisi voinut pelastaa niiltä kammottavan pelottavilta tunteilta vauvan ensikuukausina. Kun ajattelen asiaa nyt, tajuan ettei minusta ehkä niinkään enää välitetty. Kaiken keskiössä oli luonnollisesti vauva, mutta olen silti sitä mieltä, että etenkin synnytysmasennukseen taipuvainen äiti pitäisi ottaa tarkkaan syyniin jo synnärillä. Jos hänen papereissaan lukee: pelkosynnyttäjä, pelkää eniten repeämiä, taipumus masennukseen ja hoitokertomuksessaan, että sai pahoja repeämiä, voisi ehkä olettaa, että edes joku tajuaisi, että tässä on nyt tosi kyseessä.

Sain minäkin tietysti lyhyen konsultaation fysioterapeutilta, mutta oma kokemukseni on, että äidin henkisestä tilasta viisveisataan synnärillä. Toisaalta fyysisestäkin. Kukaan ei esimerkiksi kertonut minulle synnäriltä lähtiessämme, kuinka hoitaa täyteen tikattua alapäätä. Neuvot sain lopulta saman kokeneelta ystävältä (öljyä, öljyä, öljyä!).

Eräs tuttavani kertoi, että Ranskassa äitien pimppa-asiat ja parisuhteen tila ovat keskiössä sikäläisessä neuvolassa. Äitien lantiopohjajumpat kustantaa kuulemma valtio ja neuvolassa varmistetaan, että tuoreet vanhemmat tajuavat pitää huolta parisuhteestaan. Samalla sitten vähän kurkataan, että ne vauvatkin ovat suht ok.

Toisaalta tuo kukaan ei kerro mitään -asia saattaa koskea myös vauvoja. Vastasyntyneillä voi olla vaikka ja mitä ongelmaa: alhaisia sokeriarvoja, sinisyyttä, keltaisuutta, sivuääniä sydämissä, you name it. Ammatilaisille nämä ovat arkipäivää ja se, miltä nämä kaikki uudenlaiset ongelmat saattavat kuulostaa hätääntyneiden uusien vanhempien korvissa, voi olla kokeneelle ammattilaiselle tosi hämärtynyt.

Siksi toivoisin, että synnytyksen ja muutenkin terveydenhuollon ammattilaiset ymmärtäisivät: me ei tiedetä mitään! Meillä on todennäköisesti ensimmäistä kertaa pimppi tikattu takapuoleen asti. Ole siis ystävällinen ja kerro, mitä se tarkoittaa ja miten sitä hoidetaan. Meillä on ensimmäistä kertaa oma lapsi, jolla on joku pelottavalta kuulostava lääketieteellinen ongelma, joten kerro mitä se tarkoittaa – niin, että ymmärrämme. Ymmärrä, kuinka pelottavassa ja meille ainutlaatuisessa tilanteessa olemme. Kanna huolta meistäkin. 

Alun kursiiviteksti kirjastani Hullu kuin äidiksi tullut, joka julkaistaan tammikuun ensimmäisellä viikolla.