Aloitimme tytön kanssa muskariharrastuksen viime viikolla. Emme käyneet vauvamuskarissa, sillä koin ettei se ehkä olisi ollut meidän juttumme. Harrastuksemme oli vauva-aikana uiminen ja se riitti meille hyvin. Nyt, kun Sipe selvästi osoittaa kiinnostusta musiikkia kohtaan, ajattelin että hän ehkä nauttisi muskaristakin.
Ja nauttiihan hän, mutta…no, sanotaanko niin, että unelmien muskari olisi sellainen pehmustettu ja aidattu alue, missä soisi musiikki ja saisi tanssia ja juosta sydämensä kyllyydestä ja missä saisi koskea ihan kaikkeen. Eikä äidin tarvitsisi välttämättä olla siellä ollenkaan. Ainakaan äiti ei saisi estää liikkumista eikä koskemista eikä kiipeilemistä millään lailla.
Käymme siis Jam Kidsin taaperomuskarissa noin kymmenen muun äiti ja lapsi -parin kanssa. Muskarissa on meidän ikiliikkujan mielestä vähän liikaa paikallaan istumista. Aika monet laululeikkijutu ovat siis sellaisia, että lapsi istuu äidin sylissä ja sitten kilkatellaan jotain kapuloita ja triangeleja. Huokaan aina helpotuksesta, kun sellainen ohjelmanumero loppuu ja voin päästää tytön vapaaksi.
Eilen ilahduin, kun opettaja sanoi, että nyt lapset voivat tulla maton keskelle rummun ympärille. Ajattelin, että jes ja huh, ei tarvitse enää väkisin pitää kiemurtelevaa tyttöä sylissä. Kaikki lapset kerääntyivät istumaan kiltisti rummun ympärille ja taputtelivat nätisti pikkukäsillään rumpua. Sellainen sievistely ei meidän jyrälle riittänyt alkuunsakaan, vaan hän halusi kiivetä rummun päälle. Kun nostin hänet pois rummulta, kuului toki hirveä rääkäisy, joka säikäytti muskarin pienimmän pojan itkemään lohduttomasti.
Olen huomannut, että muut lapset (joista suurin osa on poikia, Sipen lisäksi tunnilla on vain yksi tyttö) istuvat suurimman osan ajasta nätisti äitiensä syleissä ja jos jotakuta alkaa turhauttaa, voi hän alkaa hiukan kiemurrella ja itkeskellä. Mutta kenenkään ääni ei vedä ollenkaan vertoja meidän tytölle. Hänen kiukkuilunsa ei hävettäisi ollenkaan niin paljon, ellei se rääkäisy, joka seuraa kielloista, olisi niin samperin kova.
Sipehän on toisinaan hyvinkin rauhallinen ja moni on kysellyt tietyissä tilanteissa, onko hän koskaan huonolla tuulella tai kiukkaako hän ikinä. No todellakin, vastaan ja selitän, että tyttö on tyytyväinen, kun on tarpeeksi toimintaa ja hässäkkää ympärillä eikä joku ole jatkuvasti kieltämässä. Esimerkiksi jos saamme lapsilauman vieraaksemme kotiimme, mistä kaikki kamat, joihin ei saa koskea, on viety parempaan talteen – silloin lapsi on iloinen ja tyytyväinen vaikka kokonaisen päivän. Mutta muskarissa ei ollenkaan malttaisi istua äidin sylissä ja ne kaikki arvokkaat soittimet ja muiden äitien laukutkin vetävät puoleensa niin vietävästi. Niinpä muskarissa kukaan ei varmasti kuvailisi Sipeä rauhalliseksi. Hän on siis aivan äitinsä tytär. Tietyllä tavalla rauhallinen ja tietyllä tavalla taas tulisieluinen. Tietää mitä haluaa eikä siedä ollenkaan sellaista tilannetta, ettei saa mitä haluaa.
Ei auta muu kuin harjoitella ja kestää sitä pientä häpeäntunnetta, jonka lapsen känkkäränkkäily minussakin aiheuttaa. Ja ajatella aina kiperän paikan tullen sitä, kuinka marraskuussa Jaakko istuu siellä piirissä äitien kanssa soittelemassa niitä marakasseja, kun meikäläinen on töissä. Ai että, ihan hykerryttää ajatuskin.
Lippis H&M
Paita Zara
Takki mummon Ranskan-tuliainen (samantyyppinen täältä)
Housut Lindex (saatu)
reppu Fjällräven (Kånken Mini esim. täältä)
