Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Se paras kuukautissuoja (tilaa ilmainen näyte!)

 

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: VUOKKOSET JA SUOMEN BLOGIMEDIA

Kun lapsemme syntyi ja minun piti pukea ensimmäistä kertaa elämässäni lapselle vaipat, olin aika pihalla. Luulin jonkin aikaa, että oma vaippamerkki piti valita kahdesta ulkomaisesta vaihtoehdosta. Joku teistä lukijoista itse asiassa läksytti, että suomalaisiakin vaippoja löytyy ja merkki on vielä kaiken lisäksi todella hyvä. Siitä lähtien meillä on käytetty ainoastaan Muumi-vaippoja.

Kuukautissuojien suhteen olen sen sijaan ollut tiedostavampi pidempään ja käyttänyt suomalaista jo kauan. Siis niitä ainoita suomalaisia, Vuokkosia, jota valmistaa sama suomalainen perheyritys kuin Muumi Baby -vaippojakin, eli Delipap Oy.

Minut ajoi Vuokkosten käyttäjäksi itse asiassa ensisijaisesti heidän 100% Bio sarjan -kuukautissuojansa. Huomasin kaupan hyllyllä muista pakkauksista poikkeavan paketin ja ajattelin tehdä paremman valinnan. Kuukautissuojia kuluu naisen elämässä aika paljon, joten vähintä mitä voi tehdä, on valita ne kaikista ympäristöystävällisimmät. Tiedän, mitä joku on ehkä tässä kohdin huutelemassa, ja sanon siksi heti, ettei kuukautiskuppi ole kohdallani vaihtoehto.

Vuokkosilla on melkoiset meriitit, mitä tulee luonto- ja ihoystävällisyyteen. Tuotteilla on esimerkiksi Pohjoismainen ympäristömerkki  eli Joutsenmerkki, joka ei ole itsestään selvyys kertakäyttötuotteille. Merkin saaminen vaatii sen, että tuotteissa käytettyjen materiaalien ja raaka-aineiden täytyy olla valmistettu energiaa säästäen ja ympäristövastuullisesti. Vuokkosten valmistuksesta ei muuten synny ollenkaan kaatopaikkajätettä, sillä kaikki tuotantojäte poltetaan ja poltosta syntyvä lämpö hyödynnetään energiana. Lisäksi tuotantolaitoksella käytetään ainoastaan ympäristöystävällistä sertifioitua, vesivoimalla tuotettua sähköä.

Joutsenmerkitytyssä tuotteessa ei saa olla myöskään ihmiselle tai ympäristölle haitallisia kemikaaleja, kuten turhia hajusteita, kosteusvoiteita tai väriaineita. Vuokkosten kuukautissuojissa ei olekaan raionia, mikromuoveja, väriaineita, valkaisuaineita, hajusteita tai muita turhia kemikaaleja. Siksi niillä on myös  Allergia-, iho- ja Astmaliiton hyväksyntä.

Kaikissa siteissä komeilee siis Avainlippu-merkki (valmistettu Suomessa), Joutsenmerkki ja Allergia- ja Astmaliiton merkki. Minun lemppareissani eli 100% Bio -suojissa on kaiken lisäksi vielä EU-ympäristömerkki, jonka tehtävä on kertoa puolueettomasti tuotteen ympäristöystävällisyydestä. Se kertoo siteiden kohtalla esimerkiksi siitä, että sellupohjainen materiaali on kestävästi tuotettua ja puuvilla luonnomukaisesti tuotettua.

100% Bio -sarjan siteiden ja pikkuhousunsuojien pintakuitu on pehmeää sataprosenttista luomupuuvillaa ja imukerros klooritonta selluloosaa. Tuotteet ovat biohajoavia ja kompostoituvia. Ihan mieletöntä että siteet voi kompostoida, vai mitä?

Bio-tuotteiden imukyky perustuu eri systeemiin kuin tavallisesti, mutta teho on sopinut omaan makuuni oikein hyvin. Olimme Mimmin kanssa tovi sitten vierailemassa Veikkolassa Vuokkosten tehtailla ja näin omin silmin tuon biotuotteen imutehon eron tavalliseen. Pääsimme tutustumaan laadunvalvojan työhön ihan lähietäisyydeltä ja hänen työnkuvaansa kuuluu esimerkiksi tuotteen imukyvyn testaamista.

Alla olevassa kuvassa ylhäällä on 100 % Bio -side ja alla Vuokkosten Cotton-sarjan side. Niihin on molempiin imeytetty saman verran tuota kuparisulfaattia. Bio-tuotteen imukyky perustuu pelkästään selluun, kun taas Cotton-siteen sisällä on sappea, joka imee nesteen itseensä.

Fun fact: Muistatteko, kun jossakin vaiheessa vähän kohistiin siitä, miksi sidemainoksissa siteisiin laitetaan aina sinistä nestettä? Että miksei voida ihan reippaasti käyttää punaista, joka imitoisi verta, jota siteisiin oikeastikin valuu. No, syy on se, ettei nesteen väriä ole mitenkään varsinaisesti valittu. Labroissakin tämä testineste on aina kuparisulfaattia, joka sattuu olemaan sinistä.


Oli aivan mielettömän kiinnostavaa päästä tehdasvierailulle Veikkolaan. Oli aika lumoavaa katsella ikiliikkujan näköistä laitetta, joka lähti tuosta ylläolevasta sellurullasta ja päättyi alla olevaan pömpeliin, josta tuli jo ihan valmiita paketteja. En voinut olla miettimättä, että joku on keksinyt tuonkin laitteen 😀

Tuo sidelaite on täysin automaattinen, mutta samalla tehtaalla tehdään myös esimerkiksi Helmi Baby -liivinsuojia, joita pakataan lopuksi ihan ihmiskätösin. Oli tuossa sidelaitteessakin jatkuvasti ihmisiä ympärillä, jotka esimerkiksi ottavat tietyin väliajoin koneesta yhden siteen ja tsekkaavat, että kaikki on kunnossa. Mekin saimme ottaa yhdet lämpimäiset koneesta.

 

Käy kurkkaamassa lisää kuva- ja videomateriaalia tehdasvierailulta Instagram Storiesistani.

Tilaa ilmainen näyte!

Ympäristöystävällisyys (eikä välttämättä edes ihoystävällisyys) ei kuitenkaan ole yleisesti naisten kohdalla se ensisijainen tekijä, jolla kuukautissuojia valitaan. Tärkeintä on luotettavuus ja ymmärrän sen hyvin. Menkat saatetaan kokea edelleen noloina ja ohivuotoja pelätään. Olen itsekin monet kerrat pelännyt, että jätän jälkeeni punaisen läntin johonkin vaaleaan istuimeen ja kaikki näkevät. Olisihan se nyt noloa, vaikken sinänsä kuukautisia itsessään häpeäkään.

Siksi kotimaisuus ja ympäristöystävällisyys, joista Vuokkoset on erityisen tunnettu, eivät välttämättä vetoa naisiin. Kehotan kuitenkin ihan täydestä sydämestäni antamaan merkille mahdollisuuden, ellet sitä ole vielä tehnyt. Tiedän, että etenkin menkka-asioissa ei tee mieli lähteä testailemaan, muuttamaan hyväksi havaittuja kuvioita ja vaihtamaan tuttua merkkiä, mutta väitän, että se kannattaa! Eikä tarvitse käydä heti ostamassa kokonaista pakettia: voit myös tilata ensin näytekappaleita ihan ilmaiseksi.

Tilauksen voit tehdä TÄÄLTÄ!

Millä perusteella te valitsette kuukautissuojan ja sen merkin? Olisi hauska myös kuulla, millaisia menkkamuistoja teillä on? Oliko niiden alkaminen aikoinaan kauheaa vai odotitteko niitä jo malttamattomina kuin minä (olin vasta 14, kun ne viimein alkoivat)?

Ps. Mimmin ja meikäläisen lisäksi Curiouser & Curiouser -blogin Noora ja Salamatkustaja-Satu ovat ihastuneet Vuokkosiin. Käy kurkkaamassa heidän blogipostaukset aiheesta.

 

Sairastinko sittenkään synnytyksen jälkeistä masennusta?

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää ja erilaisia aiheeseen liittyviä somepäivityksiä selattuani ajattelin, kuinka hienoa on, että mielenterveyden ongelmiin liittyviä tabuja rikotaan jatkuvasti. Samalla mietin, että vasta kolme vuotta sitten olin itsekin sitä mieltä, etten halua kertoa synnytyksen jälkeen kokemistani mielenterveysongelmista julkisesti.

Onneksi lopulta kerroin – ihan kirjaksi asti. Ylivoimaisesti upeinta tässä kaikessa kirja- ja sometyössä on nimittäin ollut se, kun olen saanut kokea, että kirjoittamistani asioista on hyötyä ja apua niin monille muille äideille. Olen tuntenut, että työlläni on toden totta merkitystä. Ette tiedäkään, kuinka monesti olen kyynelehtiny koskettavan ja avoimen palautteen äärellä <3

Näin mielenterveyspäivänä ajattelin, että olisi sopiva hetki taas avata kirjani kansia täälläkin ja kyseenalaistaa samalla minulle annetun diagnoosin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, sillä luulen että olin pitkään ikään kuin sen diagnoosin vanki.

Suomalaisessa terveydenhuollossa ei ilmeisesti erotella synnytysmasennusta ja -ahdistusta juurikaan. Olisi kiinnostavaa selvittää tarkemmin, miksei. En koskaan kokenut synnytysmasennuksen oirekuvan sopivan omiin tuntemuksiini. Siksi tuntui vapauttavalta kuulla kirjaa varten haastattelemaltani psykologi Mirja Sarkkiselta, että oireeni vastasivat pikemminkin synnytyksen jälkeistä ahdistusta. Sarkkiselta sain kehotuksen lukea myös Karen Kleiman ja Amy Wenzelin kirjaa Dropping the Baby and Other Scary Thoughts: Breaking the Cycle of Unwanted Thoughts in Motherhood (2010). Kirjassa masennus ja ahdistus erotellaan selvästi.

Sittemmin olen lukenut suurella mielenkiinnolla ulkomaisia artikkeleita aiheesta (lue esimerkiksi tämä Voguen juttu). Suomessa kun helposti niputetaan kaikki huonosti voivat äidit joko babybluesista, masennuksesta tai psykoosista kärsiviksi. Sarkkinen kertoi minulle, että ahdistus kumpuaa eri syistä, voi oireilla eri tavoin ja sitä pitäisi hoitaakin eri tavoin kuin masennusta. Toivoisin ylipäätään, että äitejä kuten kaikkia muitakin potilaita hoidettaisiin yksilöinä. Terveyskeskuslääkärin vastaanotolta masennusdiagnoosi ja mielialalääkeresepti kourassa kotiin -systeemi ei aina toimi. 

Seuraava ote kirjastani:

Halusin ymmärtää itseäni ja synnytyksen jälkeisiä tuntojani paremmin ja päätin kysyä aiheesta psykologian lisensiaatti, psykoterapian erikoispsykologi Mirja Sarkkiselta, joka työskentelee varhaisen vuorovaikutuksen kouluttajapsykoterapeuttina ja integratiivisena psykoterapeuttina. Miksi äidiksi tuleminen ja vauva-aika saivat aikaan minussa niin vavahduttavan kriisin?

Synnytyksen jälkeiseen tilanteeseeni tutustuttuaan Sarkkinen ehdotti, etten ehkä kärsinytkään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vaan synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta. Näitä kahta ei vielä oikein osata erottaa hoitotyössä toisistaan, vaikka se olisi hyvin tärkeää. Masennus ja ahdistus ovat ensinnäkin jo syntymekanismeiltaan erilaisia.

Aivan kuten muutkin mielenterveyden ongelmat, myös synnytyksen jälkeiset mielentilat ovat yhteydessä lapsuuden vuorovaikutuskokemuksiin.

Sarkkisen mukaan äidiksi tulevan on tärkeää käydä läpimuisti- ja mielikuvia, millainen oma äiti oli. Ja tarkastella realistisesti, millaista hoivaa on saanut niin hyvässä kuin hankalassa. Sillä tavalla selviää, miten luoda omanlainen äitiys.

– Tämä mielen prosessi on latautuneempi kuin se, millainen suhde on puolison kanssa. Vauvan ääressä oma kokemus hoivatuksi tulemisesta on hirveän tärkeä.

Sarkkinen selvitti minulle, että synnytyksen jälkeinen masennus resonoi usein turvallisesta hoivasta vaille jäämisestä, etäisyydestä suhteessa äitiin. Ahdistuksen taustalla taas on usein liiankin läheinen,  ehkä jopa kietoutunut äitisuhde. Ahdistunutta pelottaa vauvan ripustautuminen itseen, koska omasta riippuvaisuudestaan äitiin on ehkä joutunut työläästikin pyristelemään irti.

– Suhde omaan äitiin kannattelee äitiyttä. Se mahdollistaa omanlaisena äitinä olemisen. Erityisen tärkeää on tunne, että on saanut itse riittävästi hoivaa.

Hoivaa minulta ei totta vie puuttunut. Pidin äitiäni täydellisenä äitinä ja ajattelin, että olin hänen vastakohtansa monin tavoin. Mutta ei hän ollutkaan täydellinen, ei kukaan ole. Täydellinen äiti on kauhea epäinhimillinen robotti.

Taipuvaisuuteni takertuvuuteen oli ehkä se, mikä äitisuhteessani vaikutti negatiivisella tavalla elämääni. Se johti siihen, että tarvitsin aina muita ollakseni tyytyväinen ja onnellinen. Sarkkinen selitti, ettei äärimmäisen rakastava ja huolehtiva äitini aina ehkä osannut auttaa minua pääsemään tuskantunteistani niskan päälle vaan mieluummin työnsi vaikeudet tieltäni itse. Sellaista äidinrakkaus usein on. Yritystä silottaa lapsen tietä. Se näyttää ainoalta oikealta teolta siinä hetkessä, mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua käsissä voi olla ihmisraunio, joka ei osaa olla oman onnensa seppä.

Tämä oli se kohta, jossa minun pitäisi pystyä päästämään irti äitini mallista. Auttaa ja opettaa lastani vähitellen kehityksen myötä kannattelemaan enemmän itse itseään vaikeissakin paikoissa. Vaikka ei aina raaskisi. Yrittää kannatella lastani sopivalta etäisyydeltä, jotta hänelle rakentuisi äitiään parempi itseluottamus. Ja uskoa siihen, että kyllä hän kykenee tekemään itsestään täyden ja onnellisen.

Sarkkisen mukaan äitiydestä ahdistuneen pitäisi päästä tarvittaessa jo raskauden aikana varhaiseen vuorovaikutukseen erikoistuneen psykoterapeutin hoitoon. Tähän hoitoon pitäisi ehdottomasti kuulua kotikäyntejä. Hoidon tulisi olla riittävän intensiivistä ja koskea koko perhettä. Kotikäynneillä voi tarkastella ja hoitaa paremmin myös pakonomaisia toimintoja.

– Psykoterapeutti ja äiti voivat yhdessä miettiä, mitä mikäkin pakko-oire palvelee, voisiko tilanteessa sittenkin toimia toisin ja mitä siitä seuraisi. Pakko-oireiselle tulee antaa välineitä ajattelunsa ymmärtämiseen ja kyseenalaistamiseen, selittää että ajatukset ovat vain ajatuksia, eivät automaattisesti tosiasioita tästä maailmasta. Hankaliin ja pelottaviin ajatuksiin pitäisi voida pysähtyä ja pohtia, mikä on totta ja oikeasti tärkeää ja mikä voisi olla hankalaksi koetun ajatuksen vasta-argumentti.

– Vuorovaikutuspsykoterapeutti auttaa ahdistunutta äitiä myös luomaan ja ylläpitämään yhteyttä vauvaansa pelottavista tunteista huolimatta ja niiden kanssa.


Jos koet, että kirjani Hullu kuin äidiksi tullut voisi olla lukemisen arvoinen, etkä omista sitä vielä, kirjan saa Adlibrikseltä (mainoslinkki) hintaan 22,40 e ja e-kirjana hintaan 21,30 e.

Puoli vuotta terapiaa takana – mikä on muuttunut? (Kaikki)

Julistin teille viime vuoden marraskuussa olevani fiksu ja käyväni terapiassa. Ja että ”mielenterveyden vaalimisen pitäisi olla yhtä arvostettua kuin fyysisen terveyden ylläpitämisenkin. Ihmisten pitäisi voida sanoa yhtä ylpeinä käyvänsä säännöllisesti terapiassa kuin käyvänsä säännöllisesti kuntosalilla tai juoksulenkillä.”

 

Kävin tuolloin työpsykologilla ja tarkoituksena oli hakeutua mahdollisimman pian Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan. No, meni kuukausia, koska psykoterapiaan meneminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista – ainakaan siis tähän Kela-psykoterapiaan. Olin tuolloin taas vaihteeksi ihan uupumuksen rajamailla ja yksi aikaansaaminen lisää tuntui aika ylivoimaiselta. Voin siis vain kuvitella, kuinka vaikea prosessi voi olla, jos on henkisesti paljon pahemmassa jamassa. Minä kun olin ”vain” työssä uupunut.

Kelan hyväksymiä terapeutteja, joilla olisi ollut vapaita aikoja Kela-asiakkaille, ei niin vain löytynyt. Eikä edes auttanut löytää vain yhtä sellaista, vaan olisi vielä periaatteessa pitänyt vertailla muutamia (täysin omakustanteisesti). Olin todella onnekas, koska löysin kuin löysinkin muutaman sähköpostirallin (kaikki eivät edes vastanneet) jälkeen hyvältä tuntuvan tyypin, jolla sattui olemaan aikoja minulle. Ja jonka vastaanotto sijaitsi matkani varrella – sekin on aika oleellinen juttu autottomalle. Ja kaiken lisäksi tunsin heti, että tässä on nyt se tyyppi, enkä siis edes kokeillut muita.

Puolen vuoden terapian jälkeen voin vilpittömästi sanoa olevani uusi ihminen. Mitään ihmeparantumista ei toki ole tapahtunut ja minulla on tietysti edelleen omat ongelmani, jotka esimerkiksi ajavat tekemään liikaa töitä ja olemaan välillä vähän vittumainen ihminen. Mutta koen silti edistyneeni selvästi.

Asia kirkastui yhtenä päivänä, kun koin pettymyksen, josta olisin aiemmin mennyt palasiksi. Nyt tunnistin heti tuon hetken ja tajusin, että tämä on nyt se, jossa normaalisti alan käyttäytyä tietyllä tavalla. Mutta nyt osasin tunnistaa tunteen, selittää tilanteen itselleni parhain päin ja pysyä rauhallisena. Tunsin ylpeyttä itsestäni – olen kasvanut ihmisenä. Sanoin tästä oivalluksesta terapeutilleni ja hän totesi, että olen siis saanut lisää tunneälyä.

Tunnistan nyt paremmin itsessäni ne kaavat, jotka tekevät elämästäni hankalampaa ja olostani kurjempaa.

Jaakko puolestaan sanoi, että olen iloisempi ja ymmärrän myös häntä ja hänen toimintatapojaan ja tunteitaan paremmin. Yksi tärkeimmistä oivalluksista, joita olen terapiassa saanut, on se että oletukseni ihmisistä ovat vain minun oletuksiani. Eivät totuuksia kyseisistä ihmisistä. Minulla on paha tapa olettaa ihmisistä asioita ja päättää sitten, että tällaisia he ovat. Usein tuomitsen ihmiset esimerkiksi itsekkäiksi. Nyt osaan kyseenalaistaa oletukseni ja käsitän, että vaikka joku on mielestäni itsekäs, se ei ole totuus siitä ihmisestä. Se on vain minun tulkintani. Tämä voi tuntua itsestään selvältä, mutta minulle se on ollut käänteen tekevä oivallus. Olen myös tietoisesti pyrkinyt olemaan tekemättä (haitallisia) olettamuksia ja harjoittelen kysymään.

Terapeuttini on ratkaisukeskeinen ja se on selvästi itselleni paras psykoterapiasuuntaus. Olen aiemmin käynyt terapiassa, mutta koskaan ennen en ole kokenut saavani ratkaisuja ongelmiini niin kuin nyt. Yllätyin jopa vähän, kun terapeuttini ensimmäistä kertaa ehdotti aivan konkreettista ratkaisua johonkin ongelmaani. Minä kuitenkin selvästi kaipaan ihmistä, joka auttaa ratkomaan ongelmani eikä vain kehota puhumaan niistä.

Psykoterapia on ollut minulle tärkeä prosessi siksi, että taustallani on vaikeita juttuja, joiden niskan päälle en yksinkertaisesti pääsisi omin avuin. Suurimpia näistä ovat lapsuuden ja nuoruuden sairastelut sekä vuosien takainen traumaattinen parisuhde. Sittemmin olen tajunnut myös, etten päässyt itsenäistymään tarpeeksi varhain, ja myös riippuvainen suhde vanhempiin on aiheuttanut ongelmia näihin päiviin asti.

Psykoterapia on hirveän kiinnostava tutkimusmatka itseen – on ihmeellistä huomata jatkuvasti itsestään asioita, joita ei ole tajunnut ennen. Toisaalta olisin voinut lähteä tälle tutkimusmatkalle aiemmin (ennen kuin mieleni lukot pääsivät vaikuttamaan varhaiseen äitiyteeni ja parisuhteeseeni), mutta toisaalta olen iloinen että teen tämän nyt. Olen toiveikas sen suhteen, että saan elää vielä vuosikymmeniä paremman itseni kanssa.

Kerron mielelläni lisää omia näkemyksiäni terapiasta, siellä saamistani oivalluksista ja kaikesta siihen liittyvästä. Kysy, jos haluat tietää jotakin!