Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Sairastinko sittenkään synnytyksen jälkeistä masennusta?

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää ja erilaisia aiheeseen liittyviä somepäivityksiä selattuani ajattelin, kuinka hienoa on, että mielenterveyden ongelmiin liittyviä tabuja rikotaan jatkuvasti. Samalla mietin, että vasta kolme vuotta sitten olin itsekin sitä mieltä, etten halua kertoa synnytyksen jälkeen kokemistani mielenterveysongelmista julkisesti.

Onneksi lopulta kerroin – ihan kirjaksi asti. Ylivoimaisesti upeinta tässä kaikessa kirja- ja sometyössä on nimittäin ollut se, kun olen saanut kokea, että kirjoittamistani asioista on hyötyä ja apua niin monille muille äideille. Olen tuntenut, että työlläni on toden totta merkitystä. Ette tiedäkään, kuinka monesti olen kyynelehtiny koskettavan ja avoimen palautteen äärellä <3

Näin mielenterveyspäivänä ajattelin, että olisi sopiva hetki taas avata kirjani kansia täälläkin ja kyseenalaistaa samalla minulle annetun diagnoosin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, sillä luulen että olin pitkään ikään kuin sen diagnoosin vanki.

Suomalaisessa terveydenhuollossa ei ilmeisesti erotella synnytysmasennusta ja -ahdistusta juurikaan. Olisi kiinnostavaa selvittää tarkemmin, miksei. En koskaan kokenut synnytysmasennuksen oirekuvan sopivan omiin tuntemuksiini. Siksi tuntui vapauttavalta kuulla kirjaa varten haastattelemaltani psykologi Mirja Sarkkiselta, että oireeni vastasivat pikemminkin synnytyksen jälkeistä ahdistusta. Sarkkiselta sain kehotuksen lukea myös Karen Kleiman ja Amy Wenzelin kirjaa Dropping the Baby and Other Scary Thoughts: Breaking the Cycle of Unwanted Thoughts in Motherhood (2010). Kirjassa masennus ja ahdistus erotellaan selvästi.

Sittemmin olen lukenut suurella mielenkiinnolla ulkomaisia artikkeleita aiheesta (lue esimerkiksi tämä Voguen juttu). Suomessa kun helposti niputetaan kaikki huonosti voivat äidit joko babybluesista, masennuksesta tai psykoosista kärsiviksi. Sarkkinen kertoi minulle, että ahdistus kumpuaa eri syistä, voi oireilla eri tavoin ja sitä pitäisi hoitaakin eri tavoin kuin masennusta. Toivoisin ylipäätään, että äitejä kuten kaikkia muitakin potilaita hoidettaisiin yksilöinä. Terveyskeskuslääkärin vastaanotolta masennusdiagnoosi ja mielialalääkeresepti kourassa kotiin -systeemi ei aina toimi. 

Seuraava ote kirjastani:

Halusin ymmärtää itseäni ja synnytyksen jälkeisiä tuntojani paremmin ja päätin kysyä aiheesta psykologian lisensiaatti, psykoterapian erikoispsykologi Mirja Sarkkiselta, joka työskentelee varhaisen vuorovaikutuksen kouluttajapsykoterapeuttina ja integratiivisena psykoterapeuttina. Miksi äidiksi tuleminen ja vauva-aika saivat aikaan minussa niin vavahduttavan kriisin?

Synnytyksen jälkeiseen tilanteeseeni tutustuttuaan Sarkkinen ehdotti, etten ehkä kärsinytkään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vaan synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta. Näitä kahta ei vielä oikein osata erottaa hoitotyössä toisistaan, vaikka se olisi hyvin tärkeää. Masennus ja ahdistus ovat ensinnäkin jo syntymekanismeiltaan erilaisia.

Aivan kuten muutkin mielenterveyden ongelmat, myös synnytyksen jälkeiset mielentilat ovat yhteydessä lapsuuden vuorovaikutuskokemuksiin.

Sarkkisen mukaan äidiksi tulevan on tärkeää käydä läpimuisti- ja mielikuvia, millainen oma äiti oli. Ja tarkastella realistisesti, millaista hoivaa on saanut niin hyvässä kuin hankalassa. Sillä tavalla selviää, miten luoda omanlainen äitiys.

– Tämä mielen prosessi on latautuneempi kuin se, millainen suhde on puolison kanssa. Vauvan ääressä oma kokemus hoivatuksi tulemisesta on hirveän tärkeä.

Sarkkinen selvitti minulle, että synnytyksen jälkeinen masennus resonoi usein turvallisesta hoivasta vaille jäämisestä, etäisyydestä suhteessa äitiin. Ahdistuksen taustalla taas on usein liiankin läheinen,  ehkä jopa kietoutunut äitisuhde. Ahdistunutta pelottaa vauvan ripustautuminen itseen, koska omasta riippuvaisuudestaan äitiin on ehkä joutunut työläästikin pyristelemään irti.

– Suhde omaan äitiin kannattelee äitiyttä. Se mahdollistaa omanlaisena äitinä olemisen. Erityisen tärkeää on tunne, että on saanut itse riittävästi hoivaa.

Hoivaa minulta ei totta vie puuttunut. Pidin äitiäni täydellisenä äitinä ja ajattelin, että olin hänen vastakohtansa monin tavoin. Mutta ei hän ollutkaan täydellinen, ei kukaan ole. Täydellinen äiti on kauhea epäinhimillinen robotti.

Taipuvaisuuteni takertuvuuteen oli ehkä se, mikä äitisuhteessani vaikutti negatiivisella tavalla elämääni. Se johti siihen, että tarvitsin aina muita ollakseni tyytyväinen ja onnellinen. Sarkkinen selitti, ettei äärimmäisen rakastava ja huolehtiva äitini aina ehkä osannut auttaa minua pääsemään tuskantunteistani niskan päälle vaan mieluummin työnsi vaikeudet tieltäni itse. Sellaista äidinrakkaus usein on. Yritystä silottaa lapsen tietä. Se näyttää ainoalta oikealta teolta siinä hetkessä, mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua käsissä voi olla ihmisraunio, joka ei osaa olla oman onnensa seppä.

Tämä oli se kohta, jossa minun pitäisi pystyä päästämään irti äitini mallista. Auttaa ja opettaa lastani vähitellen kehityksen myötä kannattelemaan enemmän itse itseään vaikeissakin paikoissa. Vaikka ei aina raaskisi. Yrittää kannatella lastani sopivalta etäisyydeltä, jotta hänelle rakentuisi äitiään parempi itseluottamus. Ja uskoa siihen, että kyllä hän kykenee tekemään itsestään täyden ja onnellisen.

Sarkkisen mukaan äitiydestä ahdistuneen pitäisi päästä tarvittaessa jo raskauden aikana varhaiseen vuorovaikutukseen erikoistuneen psykoterapeutin hoitoon. Tähän hoitoon pitäisi ehdottomasti kuulua kotikäyntejä. Hoidon tulisi olla riittävän intensiivistä ja koskea koko perhettä. Kotikäynneillä voi tarkastella ja hoitaa paremmin myös pakonomaisia toimintoja.

– Psykoterapeutti ja äiti voivat yhdessä miettiä, mitä mikäkin pakko-oire palvelee, voisiko tilanteessa sittenkin toimia toisin ja mitä siitä seuraisi. Pakko-oireiselle tulee antaa välineitä ajattelunsa ymmärtämiseen ja kyseenalaistamiseen, selittää että ajatukset ovat vain ajatuksia, eivät automaattisesti tosiasioita tästä maailmasta. Hankaliin ja pelottaviin ajatuksiin pitäisi voida pysähtyä ja pohtia, mikä on totta ja oikeasti tärkeää ja mikä voisi olla hankalaksi koetun ajatuksen vasta-argumentti.

– Vuorovaikutuspsykoterapeutti auttaa ahdistunutta äitiä myös luomaan ja ylläpitämään yhteyttä vauvaansa pelottavista tunteista huolimatta ja niiden kanssa.


Jos koet, että kirjani Hullu kuin äidiksi tullut voisi olla lukemisen arvoinen, etkä omista sitä vielä, kirjan saa Adlibrikseltä (mainoslinkki) hintaan 22,40 e ja e-kirjana hintaan 21,30 e.

Puoli vuotta terapiaa takana – mikä on muuttunut? (Kaikki)

Julistin teille viime vuoden marraskuussa olevani fiksu ja käyväni terapiassa. Ja että ”mielenterveyden vaalimisen pitäisi olla yhtä arvostettua kuin fyysisen terveyden ylläpitämisenkin. Ihmisten pitäisi voida sanoa yhtä ylpeinä käyvänsä säännöllisesti terapiassa kuin käyvänsä säännöllisesti kuntosalilla tai juoksulenkillä.”

 

Kävin tuolloin työpsykologilla ja tarkoituksena oli hakeutua mahdollisimman pian Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan. No, meni kuukausia, koska psykoterapiaan meneminen ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista – ainakaan siis tähän Kela-psykoterapiaan. Olin tuolloin taas vaihteeksi ihan uupumuksen rajamailla ja yksi aikaansaaminen lisää tuntui aika ylivoimaiselta. Voin siis vain kuvitella, kuinka vaikea prosessi voi olla, jos on henkisesti paljon pahemmassa jamassa. Minä kun olin ”vain” työssä uupunut.

Kelan hyväksymiä terapeutteja, joilla olisi ollut vapaita aikoja Kela-asiakkaille, ei niin vain löytynyt. Eikä edes auttanut löytää vain yhtä sellaista, vaan olisi vielä periaatteessa pitänyt vertailla muutamia (täysin omakustanteisesti). Olin todella onnekas, koska löysin kuin löysinkin muutaman sähköpostirallin (kaikki eivät edes vastanneet) jälkeen hyvältä tuntuvan tyypin, jolla sattui olemaan aikoja minulle. Ja jonka vastaanotto sijaitsi matkani varrella – sekin on aika oleellinen juttu autottomalle. Ja kaiken lisäksi tunsin heti, että tässä on nyt se tyyppi, enkä siis edes kokeillut muita.

Puolen vuoden terapian jälkeen voin vilpittömästi sanoa olevani uusi ihminen. Mitään ihmeparantumista ei toki ole tapahtunut ja minulla on tietysti edelleen omat ongelmani, jotka esimerkiksi ajavat tekemään liikaa töitä ja olemaan välillä vähän vittumainen ihminen. Mutta koen silti edistyneeni selvästi.

Asia kirkastui yhtenä päivänä, kun koin pettymyksen, josta olisin aiemmin mennyt palasiksi. Nyt tunnistin heti tuon hetken ja tajusin, että tämä on nyt se, jossa normaalisti alan käyttäytyä tietyllä tavalla. Mutta nyt osasin tunnistaa tunteen, selittää tilanteen itselleni parhain päin ja pysyä rauhallisena. Tunsin ylpeyttä itsestäni – olen kasvanut ihmisenä. Sanoin tästä oivalluksesta terapeutilleni ja hän totesi, että olen siis saanut lisää tunneälyä.

Tunnistan nyt paremmin itsessäni ne kaavat, jotka tekevät elämästäni hankalampaa ja olostani kurjempaa.

Jaakko puolestaan sanoi, että olen iloisempi ja ymmärrän myös häntä ja hänen toimintatapojaan ja tunteitaan paremmin. Yksi tärkeimmistä oivalluksista, joita olen terapiassa saanut, on se että oletukseni ihmisistä ovat vain minun oletuksiani. Eivät totuuksia kyseisistä ihmisistä. Minulla on paha tapa olettaa ihmisistä asioita ja päättää sitten, että tällaisia he ovat. Usein tuomitsen ihmiset esimerkiksi itsekkäiksi. Nyt osaan kyseenalaistaa oletukseni ja käsitän, että vaikka joku on mielestäni itsekäs, se ei ole totuus siitä ihmisestä. Se on vain minun tulkintani. Tämä voi tuntua itsestään selvältä, mutta minulle se on ollut käänteen tekevä oivallus. Olen myös tietoisesti pyrkinyt olemaan tekemättä (haitallisia) olettamuksia ja harjoittelen kysymään.

Terapeuttini on ratkaisukeskeinen ja se on selvästi itselleni paras psykoterapiasuuntaus. Olen aiemmin käynyt terapiassa, mutta koskaan ennen en ole kokenut saavani ratkaisuja ongelmiini niin kuin nyt. Yllätyin jopa vähän, kun terapeuttini ensimmäistä kertaa ehdotti aivan konkreettista ratkaisua johonkin ongelmaani. Minä kuitenkin selvästi kaipaan ihmistä, joka auttaa ratkomaan ongelmani eikä vain kehota puhumaan niistä.

Psykoterapia on ollut minulle tärkeä prosessi siksi, että taustallani on vaikeita juttuja, joiden niskan päälle en yksinkertaisesti pääsisi omin avuin. Suurimpia näistä ovat lapsuuden ja nuoruuden sairastelut sekä vuosien takainen traumaattinen parisuhde. Sittemmin olen tajunnut myös, etten päässyt itsenäistymään tarpeeksi varhain, ja myös riippuvainen suhde vanhempiin on aiheuttanut ongelmia näihin päiviin asti.

Psykoterapia on hirveän kiinnostava tutkimusmatka itseen – on ihmeellistä huomata jatkuvasti itsestään asioita, joita ei ole tajunnut ennen. Toisaalta olisin voinut lähteä tälle tutkimusmatkalle aiemmin (ennen kuin mieleni lukot pääsivät vaikuttamaan varhaiseen äitiyteeni ja parisuhteeseeni), mutta toisaalta olen iloinen että teen tämän nyt. Olen toiveikas sen suhteen, että saan elää vielä vuosikymmeniä paremman itseni kanssa.

Kerron mielelläni lisää omia näkemyksiäni terapiasta, siellä saamistani oivalluksista ja kaikesta siihen liittyvästä. Kysy, jos haluat tietää jotakin!

Rikotaan tabuja, puhutaan mielenterveysongelmista!

Välillä tuntuu, etteivät mielenterveysongelmat olisi enää edes mikään tabu. Kaikkihan kertovat ihan avoimesti kärsimästään masennuksesta, ahdistuneisuudesta, kaksisuuntaisesta, pakko-oireista, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, työuupumuksesta, paniikkihäiriöstä ja muista mielen haasteista.

Uniikki julkaisi juuri biisin kärsimistään masennuksesta ja paniikkihäiriöstä ja otti biisinsä feataamaan Jannika B:n, joka hänkin on kertonut avoimesti masennuksesta. Monet julkkikset ovat tulleet ulos harvinaisempien mielenterveysongelmien kanssa: muiden muassa Cheek on kertonut kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Nuoremman sukupolven keskuudessa mielen ongelmat tuskin ovat enää mikään päänsärykä kummempi ihmettelyn aihe, kun sellaiset idolit kuin Mansikkka kertovat masennuksestaan. Ja eräskin bloggaaja kirjoitti kokonaisen kirjan synnytyksen jälkeisestä masennuksestaan.

Stigmaa on rikottu huomattavasti sitten männä aikojen mutta tehtävää on vielä. Sillä vaikka kuinka välillä tuntuisi, että masentunut saa kertoa sairaudestaan, lääkkeistään ja terapioistaan vapaasti joutumatta kokemaan paheksuntaa, kummastelua ja leimaamista, joku ymmärtämätön aina jaksaa yllättää.

Toisaalta ymmärtämättömyyttäkin pitää ymmärtää: jos ei ole kohdannut esimerkiksi masennusta omassa elämässään edes etäisesti, voi olla vaikea käsittää, millaista se on. Kun ei ymmärrä, mieleen tulee stereotypioita ja elokuvakohtauksia hulluudesta. Jo pelkästään masennusta on kuitenkin niin monta sorttia, ettei kannata olettaa mitään. Eikä varsinkaan sanoa, että d-vitamiini ja sellainen yleinen reipastuminen auttavat alakuloon.

Minusta meidän kaiken sortin hullujen pitää puhaltaa yhteen hiileen ja puhua mahdollisimman avoimesti mielenterveysongelmista ja niiden hoitamisesta. Jotta aiheesta tulee niin kertakaikkisen arkipäiväinen ja tavallinen, ettei kukaan enää jaksa ihmetellä.

Ostin hiljattain apteekista Suomen Mielenterveysseuran Mielinauhan ja kannan sitä nyt osoittamassa, että tuen mielenterveystyötä ja tsemppaan jokaista, joka painii mielenterveysongelmien kanssa. Muistutan myös poppari Alman sanoista: ”Sä oot tärkeä ja sä oot tosi hyvä just sellaisena kuin oot!”

Mielinauhan hinta on neljä euroa ja jokaisesta myydystä nauhasta kolme euroa käytetään mielenterveyden hyväksi. Mielinauhoja myyvät apteekit, Tokmannit ja R-Kioskit.