Etätöissä lasten kanssa? Miten selvitä koronteenista järjissään

Jestas, mitä tunteiden vuoristorataa tämä aika aiheuttaa. Välillä itkeskelen yksinäisyyttäni ja välillä olo tuntuu yllättävän normaalilta, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Toissapäivänä iltakävelyllä auringonlasku näytti kaikkine punaisen sävyineen niin kauniilta, että kaikki huolet tuntuivat häviävän ainakin lenkin ajaksi.

Kira Kosonen haastatteli hiljattain blogissaan terapeuttia, joka sanoi aika osuvasti: ”Karanteeniolot alleviivaavat sitä tilaa, jossa olet nyt.” Yksin elävä huomaa näissä oloissa tietysti parhaiten yksinäisyytensä ja esimerkiksi ydinperheessä elävä kenties rauhan ja oman ajan kaipuunsa.

Minusta on ollut myös aika kiinnostavaa huomata, millaisia uusia tapoja ja piirteitä tutuistakin ihmisistä kumpuaa tilanteessa, jossa emme ole olleet koskaan ennen. Jotkut puolustavat terveyttään jopa eläimellisellä raivolla ja paheksuvat toisten valintoja kaiket päivät. Kun valittelin terapeutilleni läheisyydenkaipuutani, hän kaivoi esiin Maslow’n tarvehierarkian. Jokaisella korostuvat siitä näinä aikoina vähän eri asiat. Minulla on selvästi aktivoitunut rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarve.

Olen pystynyt tekemään vähät työni ihan hyvin, vaikka lapsi onkin kaikki arkipäivät vastuullani. Tulee mukavasti taukoja, kun välillä pitää irtautua Afrikan tähteen. Toisaalta välillä työt pitää saada tehtyä tiukalla aikataululla ja silloin vähän säälittää lautapeliään yksin pelaava lapsi. Toisaalta lapsen kokeman tylsyydenkin voi ottaa ihan positiivisena juttuna. Kaikki asiantuntijathan muistuttavat, että on tosi tärkeää, että lapsilla on välillä tylsää. Tavallisessa arjessamme lapsi harvemmin valittaa tylsyyttään, mutta nyt hän tekee sitä vähän väliä.

Eilen pinna oli vähän kireällä. Lapsi oli sanonut isälleen myöhemmin, että äitillä oli vähän kiukkupäivä. Yksi parhaista keinoista välttää kiukkupäiviä on pitää odotukset todella matalalla. Itselläni tämä vielä onnistuu, sillä voin tehdä työni yleensä aika verkkaisesti ja jatkaa tarvittaessa illalla, kun lapsi on isällään. Ymmärrän, että monien pitäisi saada työnsä ihan normaaleilla aikatauluilla ja tällä hetkellä se saattaa olla todellisen tuskan takana.

Terveystalo listasi hyviä keinoja järjissä pysymiseen etätöissä lasten kanssa. Siinä oli aika hyviä psykologin laatimia pointteja ja jaan koko listan tässä teille. Tuo lapselle positiivisen huomion antaminen on erityisen tärkeä vinkki, jonka yritän nyt itsekin muistaa, kun lapsi hakee huomiota mitä erikoisemmilla tavoilla.

Höllää kriteerejäsi

Jos kotona tehdään samaan aikaan etätöitä, opiskellaan ja leikitetään taaperoa, ei kannata ahdistua lavuaarissa lojuvista astioista tai lattian peittävästä lelumerestä. Ruokaa on laitettava ja työt ja opiskelut hoidettava, älä ota stressiä mistään muusta. Täydellisyyden tavoittelussa tekee helposti hallaa itselleen ja muille. Älä yritä väkisin mahduttaa kaikkia normaaliarjen askareita poikkeusoloihin. Voisitko arjen ollessa tavallista kuormittavampaa joustaa joistakin rutiineista, kuten sänkyjen petaamisesta tai tavoitteellisesta treenaamisesta? Anna itsellesi armoa, vaikka lasten ruutuajat ylittyisivät tai sortuisit heikolla hetkellä tiuskimaan puolisolle. Tärkeintä on puhua avoimesti ja varmistaa, että kaikilla on kotona hyvä olla. Kiireettömät hetket ovat tärkeitä kaikkien palautumisen kannalta: yhteinen aika ja aito läsnäolo on valtavan tärkeä viesti siitä, että tästä selvitään kyllä.
 

Luo päivärytmi ja optimoi

Lapset voivat reagoida rutiinien muutoksiin taantumalla tai levottomuudella. Aikuisen mielestä huono käytös voi olla lapsen tapa kommunikoida uuden tilanteen herättämää turvattomuutta. Uuteen arkeen kannattaakin luoda rutiineja ja jonkinlainen päiväjärjestys, vaikka samalla asioihin kannattaa suhtautua nyt tavallista joustavammin. Lapset käyttäytyvät paremmin ja perhe-elämä rauhoittuu, kun päivässä pidetään tietyistä turvallisista rutiineista kiinni. Suunnittele kauppareissut huolellisesti ja tee ruokaa kerralla suurempi määrä. Yritä varata päiviin myös tilaa happihyppelylle ulkona, se virkistää kaikkia. 

Anna lapselle huomiota

Lapselle annettu huomio rauhoittaa kotona olemista. Tarvittaessa lapset hakevat huomiota kielteisillä tavoilla, mikä voi tehdä vanhemman etätyöstä rauhatonta. Pyri huomaamaan hyvä: kiitä ja kehu. Älä aliarvioi työkavereiden empatiakykyä – moni varmasti ymmärtää, että etäpalaverin taustalta voi nyt kuulua lasten nahistelua tai tv:ssä pauhaavat piirretyt.
 

Anna toiselle tukea

Jotta arki rullaa poikkeusoloissakin, tulee jokaisen hoitaa oma osuutensa. Keskustelkaa, miten työt jaetaan, jotta ne eivät jää yhden ihmisen harteille. Ruoanlaittoon voi valjastaa koko perheen ja pienetkin lapset osaavat siivota omat lelunsa päivän päätteeksi paikoilleen. Vanhemmat voivat mahdollisuuksien mukaan sopia antavansa toisilleen myös omaa aikaa vaikka iltalenkin muodossa.
 

Pidä huolta omasta jaksamisestasi

Itsestä huolehtiminen ei ole itsekkyyttä, vaan sillä tavoin varmistat, että jaksat pitää toisista huolta ja huolehtia arjen velvoitteista. Pyri viranomaisohjeiden puitteissa pitämään kiinni asioista, jotka tavallisestikin tukevat jaksamistasi. Juttele ihmisille, joihin luotat. Vaali henkistä läheisyyttä, vaikka vältätkin fyysistä läheisyyttä perheen ulkopuolisiin. Pidä yhteyttä ystäviin ja läheisiin etäyhteyksin.

Ahdistuksen ja pahan olon kanssa ei kannata jäädä yksin. Jos omaa lähipiiriä ei halua kuormittaa ahdistavilla ajatuksilla, voi turvautua ulkopuoliseen apuun. Mielenterveyden ammattilaisten kanssa puhuminen auttaa: joskus jopa yksi kerta riittää helpottamaan oloa. Erilaiset etäpalvelut, kuten puhelimella tai tietokoneella toimivat chat- ja videovastaanotot ovat nyt hyvä keino päästä avun piiriin.

Voimia!

Yksinäisyydestä, korona-kyttäämisestä ja siitä, että näinäkin aikoina kaikki tunteet ovat sallittuja

Paras vinkki, jonka sain vauvavuotta varten, kuului: kaikki tunteet ovat sallittuja. Tämä kannattaa muistaa näinä aikoinakin. Tilanne on vakava, ihmisiä kuolee ja toiset menettävät läheisensä ja elinkeinonsa. Niin tapahtuu kuitenkin muulloinkin: aina jollain on vakavampi hätä kuin itsellä. Harvalla olisi oikeus surra tai olla ihan vain v*ttuuntunut, jos sellaiset tunteet olisivat sallittuja vain tosihädässä oleville.

On sallittua tuntea vähäpätöisempiä huolia. Murheitaan on toisinaan ihan kannattavaa panna mittasuhteisiin, mutta yleensä on hyödyllisempää pohtia omien harmitustensa äärellä sitä omaa olotilaansa eikä muiden ihmisten vakavampia ongelmia. Yksi parhaimmista ohjeista, joita olen itse saanut terapiassa, on omien tunteiden kohdalle pysähtymistä pakoreaktion sijaan: mistä tunne kumpuaa, mitä se yrittää kertoa, millaisista tarpeista se viestittää?

Tällä hetkellä omat pelkoni ja murheeni eivät ole liittyneet juurikaan itse virukseen ja sen aiheuttamaan sairauteen. Olen yleensä taipuvainen hypokondriaan ja pelkään helposti sairastumista, mutta nyt nuo pelot ovat jostain syystä pysyneet enimmäkseen poissa. Tämä siitäkin huolimatta, että tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun ei saa henkeä. Sairastin lapsena astmaa ja jouduin säännöllisesti sairaalahoitoon sen vuoksi. Hengitysvaikeudet ja yksin sairaalassa oleminen jättivät jäljet, jotka eivät (ihme kyllä) ole nyt liiemmälti aktivoituneet. Eikä se johdu siitä, että vähättelisin sairautta. Läheisteni puolesta olen tietysti jonkin verran huolissani, mutten mitenkään kohtuuttomasti.

Muuten tilanne on kuitenkin tuonut minullakin esiin vaikeita tunteita. Itselleni vaikeinta näin sosiaalisen eristäytymisen aikana on ollut yksinäisyyden sietäminen. Vaikka viihdyn hyvin omissani oloissani ja olen aiemmin miettinyt, että uuden parisuhteen aloittaminen tuntuisi kenties vaikealta juuri siksi, että menettäisin ainakin osan omasta ajastani.

Nyt poikkeusoloissa olen kuitenkin kaivannut turvalliseen kainaloon enemmän kuin pitkään aikaan. Kuuntelin tänään DocEmilian podcast-jakson parisuhteista ja sinkkuudesta korona-aikana. Emilia kertoi, että on kokenut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kaipuuta rakkauden perään. Pystyn samastumaan Emilian tunteisiin todella hyvin. Se, että kaipaa toista, läheistä aikuista rinnalleen, on varmasti aika luonnollinen reaktio tilanteessa, jossa kokee aivan uudenlaista uhkaa, pelkoa ja ennenkuulumatonta epävarmuutta tulevasta. Välillä läheisyydenkaipuu on ollut niin voimakasta, että tekisin aivan mitä tahansa, jotta voisin esimerkiksi nukahtaa toisen kainaloon illalla. Aika monet epätoivon itkut on itketty ja tunteet ovat muutenkin pinnassa.

Podcastissa tuotiin esille se, että yksinäisyyden kokeminen ja lauman ulkopuolelle jääminen voivat aiheuttaa fyysiseen kipuun verrattavissa olevaa tuskaa. Siksi toivoisin muidenkin ymmärrystä näille tunteille.

Korona-aika on nostanut esiin tietynlaisen kyttäämisen kulttuurin. Ymmärrän reaktion ja kieltämättä katsahdin itsekin vähän pahalla silmällä tänään aikuisia ja lapsia kuhisevaan lähileikkipuistoon, jonka ovessa lukee, ettei siellä saa olla kerralla kymmentä useampaa henkilöä. Mutta tuntuu, että jotkut menevät paheksumisessaan turhankin yksittäiselle tasolle ja ihmisten henkilökohtaisten suhteiden analysointiin. On kohtuutonta olettaa kenenkään selviävän näistä vaikeista ajoista ilman minkäänlaista läheistä ihmiskontaktia. Anu Silfverberg kirjoitti hiljattain ”Korona-kyttäämisestä” Long Playn perjantaikirjeessä.

Ohje kuuluu nyt, että tarpeettomia kontakteja tulee välttää. Mutta olisin varovainen sen määrittelemisessä, kenen suhteet ovat tarpeettomia. Epidemian alussa ohjeistettiin, että kannattaa käyttää tervettä järkeä, ja ehkä sen verran voisi tässäkin vaiheessa sallia – muillekin kuin itselle.

Anu Silfverberg

Toivoisin itsekin, että jokainen käyttäisi energioitaan muuhun kuin toisiaan tapaavien ihmisten keskinäisten suhteiden ja heidän tapaamisensa oikeutuksen analysoimiseen.

DocEmilian podcastissa puhutaan muuten myös parisuhteessa olevien korona-hankaluuksista, jotka ymmärrän nekin hyvin, vaikka itse haikailen juuri nyt ennen kaikkea toisen aikuisen seuraa ja kosketusta. Eropiikit osuvat usein juuri lomien jälkeiseen aikaan, joten voin vain kuvitella, mitä vieläkin pidempi aika kotona voi tehdä joillekin parisuhteille. Kun niitä kahdenkeskisiä ongelmia ei enää voikaan paeta työpaikoille.

Voimia siis jokaiselle näinä aikoina. Kaikilla on omat murheensa, joista suurimmat ovat tietysti paljon vakavampia kuin joitakin kuukausia kestävä yksinäisyys. Se on kuitenkin rankkaa sekin, joten toivotan voimien lisäksi ymmärrystä ja empatiaa!

Miksi terapiassa käyminen hävettää?

Silmiini osui tänään Me Naisten juttu terapiassa käymisestä ja siitä, miksei siitä ole aina kauhean helppo mainita muille. Olen ollut omasta terapiastani aika avoin, olenhan kertonut siitä blogissa ja Instagramissa tuhansille ihmisille. Tästäkin huolimatta huomaan tosielämän kohtaamisissa, ettei terapiasta mainitseminen ole täysin luontevaa. Olen sanonut joillekin puolitutuille ihmisille ”käyväni asioilla”, vaikka olen oikeasti lähtenyt viikottaiseen terapiaani.

Aloin miettiä, sanoisinko koskaan salille tai vaikka hierontaan mennessä, että ”käyn asioilla”. En ikinä. Salilla käymistä muistaisin taatusti oikein korostaa. Vaikka näistä kolmesta terapiassa käyminen lienee lopulta kaikista fiksuinta.

Mielenterveyden ongelmat eivät ole enää yhtä piinallinen tabu kuin joskus aiemmin, muttei terapiassa käyminen silti ole ihan niin mainstreamia, että siitä voisi puhella ilman mitään disclaimereita. En tiedä, onko tilanne toinen esimerkiksi Jenkeissä – sellaisen kuvan ainakin sarjoista ja leffoista saa. Että terapiassa käyminen on ihan normi.

Me Naisten jutun kirjoittaja kertoi maininneensa terapiastaan sukulaislounaalla ja joutuneensa samalla kiusallisen hiljaisuuden ympäröimäksi. Yksi sukulaisista oli lopulta rikkonut hiljaisuuden ja kysynyt huolestuneena, eihän jutun kirjoittajan kaikki rahat kulu terapiaan. (Psyko)terapia on valitettavasti aika kallista, vaikka siihen saisi Kelan tuen, mutten keksi paljon parempia rahareikiä kuin oma terveys.

Kenties vaikeimmaksi yleisöksi terapia- ja mielenterveysasiossa olen kokenut deittikumppanit. Jos olen maininnut kirjastani ja sen nimestä, olen rientänyt selittelemään, että enhän mä siis oikeasti mikään hullu ole. En kuitenkaan ole vielä törmännyt ihmisiin, jotka jotenkin kauhistelisivat taustaani. Kehottaisinkin luottamaan ihmisiin ja siihen, että suurin osa (etenkin meistä milleniaaleista) lienee ihan järkevää porukkaa, joka pitää terapiassa käymistä ainoastaan fiksuna vetona ja esimerkiksi synnytysmasennusta varsin tavallisena vaivana. Terapiaa kauhisteleville boomereille voikin sitten sanoa tiedätte kyllä mitä.

Toivon, että terapia on joskus yhtä yleistä kuin vaikka siellä salilla käyminen. Että ymmärrettäisiin, että terapiassa voi ja siellä kannattaa käydä, vaikkei olisikaan saanut mitään diagnoosia. Siksi lupaan nielaista jatkossa epämääräiset selittelyt ”asioilla käymisestä”.

Tässä muita kirjoituksiani terapiasta:

Puoli vuotta terapiaa takana – mikä on muuttunu (Kaikki)

Vuosi terapiaa takana – mikä on muuttunut

Olen fiksu, käyn terapiassa