Aaltoileva suru

Pohjattomalta tuntuvassa tuskassa ihmisten hyvää tarkoittava neuvo vain rasittaa: tee jotain, mikä tuottaa sinulle iloa. Kun mikään, ei kertakaikkisesti mikään, tuota iloa. Kun yksi päiväkin tuntuu liian pitkältä kestää.

Joka hetki on kuitenkin aina piirun verran lähempänä helpotusta ja yhtenä päivänä huomaakin, että joku tosi kiva tuokin hymynkareen huulille. Huomaa ehkä, ettei puoleen minuuttiin ajatellut tuskaansa. Sekin on pieni voitto.

Suruaika on aaltoilevaa. Vähän kuin pörssikurssi. En tiedä kauheasti pörssikursseista, mutta olen ymmärtänyt, että ne ovat jatkuvassa aaltoliikkeessä. Tulee nousuja ja notkahduksia, mutta kokonaisuus on kuitenkin nousujohteinen. Pidemmällä aikavälillä tekee voittoa. Sellaista on surukin. Että vaikka yhtenä päivänä onkin alamaissa, on silti vähän ylempänä kuin vielä kuukausi sitten.

Päätin ottaa elämänmuutokseni kehittymisen kannalta. Päätin alkaa elää elämääni, sillä se on nyt. Elämä on nyt, siitäkin huolimatta, että sydän on tuhannen pirstaileina. Päätin alkaa sanoa enemmän kyllä. Sanoin vihdoin kyllä, kun sisko pyysi luokseen Ruotsiin. Sanoin kyllä, kun vanha tuttu pyysi koiravahdiksi Lontooseen. Sanoin kyllä, kun ystävä pyysi mukaansa ratsastamaan. Vaikka pelkäänkin hevosia. Ja yhtäkkiä lauhkea islanninhevonen oli parasta, mitä hetkeen oli tapahtunut.

Me eroamme

Sille, miksi olen ollut pitkään pois blogista on kaksi syytä. Toinen on se, että takanani on elämäni raskain ajanjakso. En ole koskaan elämässäni kokenut tällaista tuskaa, jonka pyörteisiin olen viime kuukausina joutunut. En siis ole yksinkertaisesti jaksanut kirjoittaa blogia. Olen keskittynyt siihen, että ylipäänsä selviydyn päivästä toiseen.

Toinen syy on se, etten ole pystynyt repäisemään laastaria irti: en ole kyennyt kertomaan julkisesti, mistä hiljaisuus johtuu. Vaikka suurin osa teistä sen on varmaan aavistanutkin viimeistään silloin, kun kerroin Instagramissa asuntomme menevän myyntiin.

Me eroamme.

En ole edelleenkään siinä pisteessä, että voisin avata tätä enempää. Toivon, että ymmärrätte. Haluan kuitenkin sanoa jotakin välttyäkseni syyttelyltä ja muistuttelulta, että erityisesti pienen lapsen vuoksi pitäisi yrittää pelastaa parisuhde. Haluan vain sanoa, että olen tehnyt aivan kaikkeni. Sananmukaisesti kaikkeni. Mutta en voi pelastaa parisuhdetta yksin.

Palaan blogin pariin pikku hiljaa, sillä pahin on jo takana päin. Kerron varmasti jatkossakin omasta näkökulmastani, miltä koko tämä musertava elämänmuutos tuntuu, mutten voi koskaan avata eroa ja siihen johtaneita syitä enempää, jos se avautuminen loukkaisi eron toisen osapuolen yksityisyyttä. Nyt toivon vain ymmärrystä ja otan kiitollisena vastaan kaikenlaisen vertaistuen. Viime kuukausina olen todella ymmärtänyt vertaistuen voiman.

Olin vieraana Metin ja Hannan podcastissa

Mulla on ollut ilo ja kunnia vierailla mahtavissa podcasteissa Hullu kuin äidiksi tullut -kirjan julkaisun myötä ja onneksi aiheeni ja tarinani kiinnostavat edelleen! Sain nimittäin kutsun Metin ja Hannan podcastiin ja tietysti suostuin, vaikka jännitänkin julkista puhumista.

Hanna ja Metti ovat ehdottomasti sydemellisimpiä ihmisiä, joita olen koskaan tavannut ja heillä on tosi mielenkiintoinen podcast. Heillä on todella kiinnostavia ajatuksia äitiydestä ja vaikka molemmat ovatkin eritoten muotivaikuttajia, luen ja kuuntelen mielelläni heidän juttujaan perhe-elämästä ja äitiydestä.

Jakson, jossa olin vieraana, voi kuunnella esim. TÄÄLTÄ. Kertokaa, mitä piditte!

Yritän palailla pikkuhiljaa tänne blogin puolelle raskaan kevään jälkeen. Kerron teille elämäntilanteen muutoksista asap, kun saan vielä keräiltyä itseäni. Pysytelkää mukana, vaikka olenkin ollut aivan kammottavan huono bloggaaja viime viikot <3