Hyperemeesiselviytyjä

Hyperemeesi ja muutenkin vaikea raskaus jättivät paljon jälkiä, niin mieleen kuin kehoonkin. Päätin jo raskaana ollessani, etten jää jumiin raskauden jättämään katkeruuteen enkä toisaalta työnnä kokemuksen aiheuttamaa tuskaa sivuunkaan. Palan halusta toipua: haluan selkeyttää mieltäni terapiassa ja kehoani osteopaatilla.

Aloitin hiljattain lyhytterapian. Kerran viikossa puin hyperemeesihelvettiä tunnin ajan, etten unohtaisi enkä katkeroituisi. Listasin tavoitteiksi sen, että oppisin paremmin kunnioittamaan kehoani, joka on tehnyt valtavan työn luodakseen ihan uuden ihmisen. Ja joka on kärsinyt kohtuuttomasti sitä työtä tehdessään. Kahdeksan kuukautta pahoinvointia. En osaa vielä edes käsittää, millaisesta tuskasta olen selvinnyt. Olen todellinen taistelija.

Yritän nyt oppia vähättelyn ja laiminlyömisen sijaan arvostamaan kehoani ja hoitamaan sitä. Tällä hetkellä saatan huomata iltapäivällä, etten ole syönyt mitään koko päivänä enkä varsinkaan juonut vettä. Sori keho.

Haluan myös oppia ymmärtämään ja hyväksymään paremmin reaktioitani vaikean raskauden aikana. Kahdeksan kuukautta väsyttävää vihaa koko maailmaa kohtaan oli aika kuluttavaa. Tuntui, ettei kukaan ymmärtänyt vihaisuuttani. Suru on paljon helpompi tunne ottaa vastaan toiselta ihmiseltä. Se on ymmärrettävä reaktio vaikeaan elämäntilanteeseen.

Toisen ihmisen viha saa ihmiset pelkäämään ja väistämään, ihmettelemään, että miten tuota nyt osaisi auttaa. Vihaa on kuitenkin helppo tuntea ja purkaa, siksi se ehkä nouseekin pintaan ennen muita tunteita. Hyperemeesilleni ei kuitenkaan ollut syyllistä ja siksi viha sitä kohtaan purkautui esimerkiksi puolisooni, joka sattui olemaan lähellä mutta joka ei olisi vihaani ansainnut.

Aika paljon tavoitteita lyhytterapialle, mutta ainakin se antanee työkaluja käsitellä näitä aiheita itsenäisesti myöhemmin.

Raskauspahoinvointi – kun raskaus vie elämänilon

Olen raskaana ja elän samalla elämäni vaikeinta ja tuskallisinta aikaa. Kaikki eivät saa kokea odotuksen onnea ja iloa, toiset saavat osakseen lamaannuttavan pahoinvoinnin, jota ei edelleenkään osata ottaa tosissaan edes terveydenhuollossa.

Osasin odottaa pahoinvointia, olinhan kärsinyt voimakkaasta sellaisesta jo esikoista odottaessani. Mutta aika on joko kullannut muistot tai sitten tilanne on tällä kertaa vieläkin pahempi. Ainakin painon putoamisesta (tällä hetkellä kuusi kiloa) voisi päätellä, että pahoinvointi on voimakkaampaa nyt toisessa raskaudessa.

En ole saanut diagnoosia hyperemeesistä, mutta puhun siitä tässä postauksessa, koska ainakaan pahoinvointini ei ole tavanomaista raskauspahoinvointia. Sain kuitenkin hiljattain kivuliaan muistutuksen siitä, kuinka ala-arvoista kohtelua monet hyperemeesistä kärsivät ihmiset saavat usein osakseen.

Olin ollut täysin työkyvytön yli kaksi kuukautta ja elänyt lähinnä oman kodin seinien sisäpuolella, sängyn ja WC:n välillä. Kun aloin oksentaa verta ja mieleeni alkoivat pyrkiä yhä useammin ajatukset: kunpa kuolisin, kunpa tämä raskaus menisi kesken, päätin yrittää hakea apua Terveystalon gynekologilta. Itkunsekaisen etävastaanoton jälkeen minulla oli kädessäni Rennie-resepti ja diagnoosi: vähäinen raskauspahoinvointi.

Yritin kysyä lääkäriltä mahdollisuutta mielialalääke mirtatsapiinin kokeiluun, sillä monet hyperemeesistä kärsivät olivat saaneet siitä merkittävän avun, kun pahoinvointilääkkeistä ei ole ollut hyötyä. Ajattelin, että lääkkeestä olisi hyötyä myös mielialaani, joka sekin oli jo pitkään ollut pohjamudissa.

Lääkäri ei kuitenkaan toiveitani kuunnellut, vaan aloitti yksinpuhelunsa virkkeellä, jota ainutkaan vakavasta raskauspahoinvoinnista kärsivä ei halua kuulla: ”Syö pieniä annoksia usein”. Pyydän, älä koskaan ehdota tätä pahoinvoivalle, sillä hän on sataprosenttisen varmasti tietoinen tästä vinkistä, joka on yleensä yhtä tyhjän kanssa tilanteessa, joka EI ole tavanomainen raskauspahoinvointi.

Lisäksi lääkäri kertoili, kuinka joillekin pahoinvoinnin PUUTTUMINEN aiheuttaa huolta sikiön voinnista. Hän siis todella kehotti minua rivien välistä olemaan kiitollinen pahoinvoinnistani, sillä ainakin voisin olla varma, että olen raskaana. Voin vakuuttaa, ettei absoluuttisesti kukaan hyperemeesistä kärsivä ole tilastaan hetkeäkään kiitollinen, vaikka kuinka joku raskaana oleva saattaakin olla huolissaan oireiden puuttumisesta.

Hän neuvoi myös olemaan syömättä raskaita aterioita iltaisin ja menemättä sellaisten jälkeen makuulle, sillä tämä voisi lisätä närästystä. En saanut edes sanottua yksinpuhelun väliin, etten ole voinut kuukausiin edes ajatella raskaita aterioita ja olen nukkunut usein lähes istuma-asennossa.

Tein lääkäristä valituksen ja sain vastaavalta lääkäriltä vastauksen, että lääkärini toimi oikein. 150 euroa Rennie-reseptistä ja täysin myötätunnottomasta kohtaamisesta, joka jää kummittelemaan mieleen todennäköisesti koko loppuelämäkseni, on 150 euroa liikaa. Toivon, että lääkärit käsittäisivät, millaista valtaa he käyttävät potilaisiinsa ja kuinka kivuliaan jäljen he voivat jättää ihmisten mieliin. Jos se lääkäri, joka sanoi minulle synnytyksen jälkeisen masennuksen pahimmassa vaiheessa, tietäisi millaista tuhoa hänen sanansa aiheuttivat, olisiko hän lausunut ne? ”Vauva-aika nyt vain on rankkaa.” Entä sitten se lääkäri, jonka kohtasin ensimmäisessä raskaudessa, kun voimakas pahoinvointi oli juuri alkanut ja hain sairauslomaa, koska en yksinkertaisesti kyennyt edes nousemaan sängystä. ”Raskaus ei ole sairaus.”

Kärsi, nainen

Itkin monta kertaa hyperemeesin vertaistarinoiden äärellä Facebookin Hyperemesis Gravidarum -ryhmässä. Tilaan ei auta usein mikään, eivät edes pahoinvointilääkkeet, joita niitäkin hyperemeesistä kärsivät joutuvat välillä anelemaan lääkäreiltä, vaikka ne ovat turvallisiksi todettuja. Monet ovat saaneet hetkellisen avun hakeuduttuaan nesteytykseen päivystykseen. Tiputuskin on kuitenkin monilta evätty, vaikka kroppa on ollut niin kuiva, ettei pissaa juuri tule moneen päivään.

Eniten surettavat nimenomaan kohtalot, joissa hyperemeesistä kärsivä on yrittänyt hakea apua sitä saamatta. Lääkitykset, hoidot ja sairauslomat, jotka on meiltä kielletty. Eniten surettavat lääkärit, jotka ovat nöyryyttäneet, syyllistäneet ja osoittaneet täydellistä sekä ammattitaidon että empatian puutetta naisille, jotka saavat hädin tuskin nestettä alas muuten kuin jääpaloja imeskelemällä.

En ymmärrä vähättelevää suhtautumista voimakkaaseen raskauspahoinvointiin siksi, että aiheesta ja sen vakavuudesta pitäisi olla nyt jo riittävästi tietoa, jonka pitäisi olla saavuttanut terveydenhuollon ammattilaiset. En ymmärrä sitä myöskään siksi, että jokainen voi ainakin kuvitella tilan omalle kohdalleen. Miltä saattaisi tuntua, kun oksennustauti jatkuisi kuukausia? Jokainen tietää, millaista painajaista se on muutaman päivän. Mieti siis, millaista se on kuukausia. Se on helvettiä, silkkaa kidutusta.

Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi taistella sairauslomasta, tiputuksesta tai lääkityksestä. Toivoisin, että edes terveydenhuollon ammattilaiset ymmärtäisivät, että tämä tila saa äidit haaveilemaan toivotun raskauden keskeyttämisestä ja jopa omasta kuolemastaan. Toivon, ettei hyperemeesipotilaan (tai kenenkään raskaana olevan) tarvitsisi kuulla, ettei raskaus ole sairaus. Tietenkään raskaus ei ole sairaus ja jokainen tietää sen sanomattakin. Raskaus voi kuitenkin tehdä todella sairaaksi. Minä en ole elämässäni ollut niin sairas kuin olen nyt.

En valitettavasti voi olla ajattelematta, vähätelläänkö meitä siksi, että hyperemeesistä kärsivät tyypillisesti naiset. Samalla tavalla kuin endometrioosi on vain ”normaalia kuukautiskipua” ja ferritiinin puute vain ”trendisairaus”, hyperemeesi on vain ”normaalia aamupahoinvointia”. Se ”kuuluu naiseuteen ja äitiyteen”.

Meidän ei kuitenkaan pitäisi joutua kärsimään kohtuuttomasti menkoista, raskauksista, imettämisestä ja synnytyksistä. Terveydenhuollon pitäisi voida erottaa kohtuulliset kivut ja tilat kohtuuttomista.

Jos haluat tietää enemmän naisten vähättelemisestä terveydenhuollossa, suosittelen Caroline Criado-Perezin Näkymättömät naiset: näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille -kirjaa. Kirjassa kerrotaan, kuinka jopa naisten sydänkohtaukset hoidetaan usein väärin, sillä ne ovat erilaisia kuin miesten. Naisilla on suurempi todennäköisyys kuolla sydänkohtauksen seurauksena kuin miehillä. Suurin syy saattaa olla se, etteivät lääkärit edes huomaa naisten sydänkohtauksia.

Criado-Perez muistuttaa asiasta, jonka varmasti moni nainen on huomannut omassa elämässään: ”Sen sijaan, että uskoisimme naisia, kun he sanovat, että heillä on kipuja, meillä on taipumusta leimata heidät hulluiksi.”

Lisäksi aiheeseen liittyy myös aivan uusi Sairas ja viallinen: Naiset lääketieteen historiassa -kirja, jonka on kirjottanut Elinor Cleghorn. Kirja on raadollinen kuvaus naisten, sairauksien ja lääketieteen historiasta. ”Lääketieteen historia on paitsi tieteellistä myös yhteiskunnallista ja kulttuurista historiaa, jonka perustan ovat luoneet miehet. Naisen keho on ollut poliittisena taistelukenttänä koko ihmiskunnan historian ajan.” En ole vielä lukenut kirjaa itse, sillä se olisi todennäköisesti juuri tällä hetkellä aivan liian tuskallista, mutta otan sen lukulistalle, kun olen käsitellyt pahoinvointitrauman terapiassa.

Viimeinen kerta

Olen nyt 17. viikolla raskaana ja olen voinut hetken hieman paremmin, pystyn jo työskentelemään, vaikka olo on vielä hyvin heikko ja väsyn helposti. Esikoisen kanssa pahoinvointi helpotti viikolla 20 ja olo on luottavainen. Ehkä pahinta ei kestä koko raskautta.

Tähän asti olen elänyt jokaisen päivän selviytymis-moodissa. En ole tuntenut juuri mitään tunteita, paitsi syvää epätoivoa. Kaikki aiemmin iloa tuoneet asiat ovat yhtä tyhjän kanssa. Kehossani ei kertakaikkiaan ole energiaa edes tuntea tunteita.

Kokeilin reseptilääkettä, lukuisia käsikauppalääkkeitä, osteopatiaa, akupunktiota, b-vitamiinia, japanilaisia luumuja, pahoinvointirannekkeita ja sähköistä pahoinvointiranneketta. Mikään ei ole auttanut. Ruokahaluni on ollut lähestulkoon täysin pois ja aika usein olen ollut nälässä, sillä nälän tunteen on välillä sietänyt helpommin kuin ruoan vatsalaukussa ja ruokatorveen nousemassa. Olen maannut muutaman kerran vessan lattialla täysin voimattomana ja niinä kertoina olisi pitänyt hakeutua tiputukseen. En ole kuitenkaan uskaltanut, sillä pelkään kauhukseni vähättelyä.

Olen yrittänyt olla miettimättä ja laskematta, koska tämä loppuu. Olen yrittänyt selvitä vain yhden päivän kerrallaan ja olla iloinen aina, kun yksi päivä on takana.

Pian tämä on ohi, eikä minun tarvitse kokea tätä enää koskaan. Kaikki synnytystalkoisiin patistavat sedät toivottelen iloisesti helvettiin erityisesti siihen asti, että raskaana olevien ja synnyttäjien tuska otetaan vakavasti ja kunnes vanhemmuus on viimein tasa-arvoista.  

Jos kärsit voimakkaasta raskauspahoinvoinnista, tutustu Hyperemeesi ry:n sivuihin TÄÄLLÄ ja hakeudu vertaistuen piiriin FB:n Hyperemesis Gravidarum -tukiryhmään.