Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mitä kirjailija tienaa ja muita kysymyksiä kirjan kirjoittamisesta

Sanasto ry:n jakamat korvaukset kirjastolainoista kilahtivat kirjailijoiden tileille tällä viikolla ja siitä innostuneena kertoilin sekä tästä että muusta kirjan kirjoittamiseen liittyvästä IG Storyissani. Seuraajani kyselivät erilaisia aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja ajattelin avata asiaa kysymysten kautta vielä vähän laajemmin täällä blogissa.

Miten kirjaprojekti eteni?

Olen aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta, mutta ajattelin pitkään, ettei minusta ole siihen. Olen aina ollut nimenomaan asiakirjoittaja enkä juuri koskaan koulussakaan kirjoittanut mitään jännittäviä fiktiivisiä tarinoita ainekirjoituksessa. Sain lukiossakin asia-aineistani aina seiskaa, kasia ja pidin itseäni keskinkertaisena kirjoittajana. Kun M:nä lähtenyt äidinkielen ylioppilasaine palasikin takaisin ällänä, tajusin että opettajani vain arvosti enemmän taidokkaita fiktiivisiä tarinoita, jotka taas eivät olleet omaa osaamistani eivätkä kiinnostustani.

Tämä epävarmuus kuitenkin seurasi myös kirjailijahaaveitani. Ei minusta olisi romaanin kirjoittajaksi, joten ei minusta tulisi kirjailijaa. Kunnes eräs työkaverini kehui äitiyteen liittyviä blogitekstejäni ja kehotti harkitsemaan kirjan kirjoittamista. Olin lukenut Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja pohtinut, että ehkä minunkin tarinani voisi kertoa vähän samaan tyyliin. Myös idolini Anu Silfverbergin Äitikortti oli kirjani esikuvia.

Ihan ensimmäiseksi keksin kirjalleni nimen. Sitten pyysin silloisesta palkkatyöstäni Iltalehdessä pari viikkoa vapaata ja aloin kirjoittaa runkoa kirjaan. Kirjoitin siis tarinan pääpiirteittäin alusta loppuun, tarkoituksena täydentää myöhemmin tekstiä. Tässä vaiheessa otin yhteyttä kustantamoihin ja tarjosin ideaa, tekstinraakiletta ja tietysti mainitsin jo olemassa olevasta lukijakunnastani.

Jos olisin kirjoittanut romaania, olisi ollut turha tarjota ideaa tai edes raakiletta kustantamoille. Esikoiskirjailijoiden romaani-ideat tuskin kiinnostavat yhtään ketään: teksti täytyy olla jotakuinkin valmis, jotta kustantamot edes harkitsisivat sitä. Tietokirjaa voi kuitenkin tarjota tällä tavalla kuin minä tein.

Neljä kustantamoa oli lopulta kiinnostunut kirjastani ja tapasin kolmen eri kustantamon edustajia. Jouduin myös pettymään aika pahasti parin kanssa. Onneksi en luovuttanut. Muistan ikuisesti viestin, jonka sain kustannustoimittajalta, joka lopulta editoi kirjani. ”Kertomuksesi herättää myötätuntoa. Se on harvinainen taito.” Hän antoi heti kirjalleni aika tiukan deadlinen. Minun piti parissa kuukaudessa tuplata käsikirjoituksen merkkimäärä.

Otin taas kuukauden vapaata töistä ja aloin kirjoittaa. Kahlasin läpi kaikenlaista, lähinnä suomenkielistä äitiyteen liittyvää lähdeaineistoa, jota lisäsin kirjan loppupuolelle. Haastattelin myös asiantuntijaa synnytysmasennuksesta ja sen syistä. Lopulta aika riitti hyvinkin, lähetin käsikirjoituksen jopa hiukan ennen deadlinea kustantamoon.

Sitten seurasi kenties projektin epämieluisin kohta: kustannustoimittajani korjausehdotukset. Kunnon kill your darlings -hetki. En kuitenkaan juuri kyseenalaistanut editorini korjauksia, sillä luotin hänen rautaiseen ammattitaitoonsa ja pitkään kokemukseensa. Tein kiltisti korjaukset. Ja luojan kiitos en joutunut tappamaan kirjan nimeä! Kustannustoimittaja varoitti, että se saatetaan haluta vaihtaa kustantamossa, mutta onneksi nimeen uskoivat muutkin kuin minä ja sain pitää sen kultani.

Tämän jälkeen alettiin jumpata kirjan ulkoasua. Sen suhteen minulla oli hyvin, hyvin erilaiset ajatukset kuin kustantamolla. Siellä ihmiset ajattelevat asiaa niin vahvasti myyntilähtöisesti. Minusta kaunis kirjankansi saattaa olla huono myynnillisesti (värit vääränlaiset, kirjan nimeä ei voi lukea pienestä kuvasta ja niin edelleen). Lopullinen kansi oli kompromissi minulta, mutta ihan hyvä siitä tuli!

Kun kirja sitten lopulta julkaistiin, alkoi sen markkinointi. Tämä oli minusta stressaavin osuus. Tässä kohdin näin painajaisia, että kukaan ei saa tietää kirjastani ja että sen lukee lopulta muutama ihminen. Kustantamoni myyntipäällikkö onnistui saamaan minut Huomenta Suomeen ja olisin päässyt puhumaan kirjastani myös Puoli seitsemän -ohjelmaan, mutta olin juuri silloin matkoilla, kun minut olisi studioon haluttu. Toisaalta harmitti, toisaalta ei, koska tv-esiintymiset ovat tietysti kaltaiselleni esiintymisjännittäjälle aivan karmivia kokemuksia. Kirjastani oli jutut myös isoimmissa medioissa: Helsingin Sanomissa, Iltalehdessä ja Ilta-Sanomissa. Lisäksi juttua tekivät Kaksplus, Vantaan Sanomat, Sydän-Satakunta ja Kauneus & Terveys. Lisäksi kirjoitin itse kirjani pelkoteemasta Vauva-lehteen. Pyysin myös kustantamoa lähettämään kirjani monille perhevaikuttajille.

Miten saa kirjalle kustantajan?

Tämä on tietysti kenties se vaikein osuus kirjan kirjoittamisessa, erityisesti kaunokirjallisuuden osalta. Kustantamoihin lähetetään tuhansia käsikirjoituksia joka vuosi, ja on arvioitu että yksi sadasta saa kustannussopimuksen.

Lähetin itse käsikirjoituksen varmaankin kaikkiin suomalaisiin kustantamoihin. Tässä kohdin täytyy olla tuuriakin matkassa. Voin kuvitella, että käsikirjoitustani silmäili aika moni keski-ikäinen mies, jolla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka monia äitejä ja heidän läheisiään koskettavat omakohtaisesti jos ei varsinainen synnytysmasennus niin äitiyteen liittyvät vaikeat tunteet.

Eipä kustannussopimuksen saamiseen parempaa neuvoa ole kuin että kirjoita tarpeeksi timanttinen kässäri. Johon uskoo ainakin yksi ihminen. Tietysti jo olemassa olevasta seuraajakunnasta somessa on valtavasti hyötyä.

Tietysti yksi vaihtoehto on myös omakustanne. Kollegani Katja Lahti kustansi itse Pikkis-lastenkirjansa.

Mitä kirjan kirjoittamisesta tienaa?

Vain hyvin pieni osa kirjan kirjoittaneista ihmisistä voi elättää itsensä kirjoja kirjoittamalla saati sitten rikastua kirjoittamalla. Suomalaisia on niin vähän, että jo 5000 myytyä kirjaa on paljon. Kirjailija saa yleensä noin 20 prosenttia yhden kovakantisen arvonlisäverottomasta hinnasta eli aika vähän. Pokkareista, sähkö- ja äänikirjoista saa vielä vähemmän. Kirjailija saa onneksi omansa myös kirjastolainoista! Tarkalleen 26 senttiä yhdestä lainasta.

Itse olen tienannut kirjani myynnistä (myös sähkö- ja äänikirjat) noin 6000 euroa. Kirjastolainoista sain reilut 1000 euroa, joten se on ihan merkittävä osuus koko summasta!

Varsinaisen leipänsä peruskirjailija saa apurahoista. En itse hakenut apurahoja, koska en uskonut niitä esikoiskirjailijana saavani. Apurahamestoja on kuitenkin vaikka millä mitalla ja hakemuksiin saa kulutettua kuulemma aivan valtavasti aikaa. Hyvässä lykyssä jostakin irtoaa vaikka kymppitonnikin.

Euronkuvat silmillä on siis aivan turha lähteä kirjoja kirjoittamaan, ellei sitten ole joku Sofi Oksanen. Ja vaikka kirjoittaisi hyvin myyvän kirjan, täytyy niitä kirjoittaa uusia, jos mielii tienata leipänsä. Itse tienasin ihan hyvin siihen nähden, kuinka lyhyen aikaa kirjoitin. Mutta jos olisin ollut palkkatyöstä veks vaikka vuoden kirjoittaakseni kirjaa, niin olisivathan nuo tuloni hyvin pieniksi jääneet.

Kirjailijaliiton tutkimuksen mukaan suomalaiskirjailijoiden tulojen mediaani on vuodessa 11 000 ja tähän on laskettu mukaan esimerkiksi apurahat. Eli hyvin pienistä summista puhutaan monien kohdalla.

Jos kirjailijan palkka-asiat kiinnostavat enemmän, lukaise OP Mediaan kirjoittamani Satu Rämön haastattelu!

Aiotko kirjoittaa toisen kirjan?

Aion varmasti! Kustantamostanikin on toisen perään haikailtu. En ole kuitenkaan saanut vielä mitään kuningasajatusta. Monet toivovat jatko-osaa kirjalleni, mutta en koe että tavallisesta perhearjestani irtoaisi tarinaa kirjaksi asti. Erosta sen sijaan olen suunnittellut kirjoittavani. Autofiktio erosta ja sen jälkeisestä elämästä kiinnostaisi!

Kaupunki on lapsiperheen paikka

Olen usein puhunut siitä, kuinka koen tällä hetkellä kaupungissa asumisen ja ydinkeskustan läheisyyden tärkeäksi ja itselleni sopivaksi. Ajauduin kahdeksan vuotta sitten kauemmas kaupungista ja aloin uskotella itselleni, että haluan asua niin.

Nyt kantakaupungin läheisyydessä tuntuu kuin en olisi koskaan lähtenytkään. Rakastan sitä, että ympärilläni on koko ajan ihmisiä ja palveluita, voin kävellä joka paikkaan ja voimme tehdä lapsen kanssa kaikenlaista todella ex tempore.

Oma lapsuuteni oli hyvin erilainen kuin lapseni tulee olemaan. Asuin jättimäisessä maalaistalossa, jonka ulko-ovi oli tuskin lukossa öisin. Elli asuu kahdessa eri kerrostaloasunnossa. Me kirmasimme lapsena keskenämme metsissä rakentamassa milloin mitäkin majaa. Lapseni ei voi lähteä yksin ulos aivan niin aikaisin kuin itse lähdin. Olen silti onnellinen kaupungissa ja uskon, että lapsenikin on.

Yhtenä lämpimänä syksyisenä päivänä juttelimme kavereiden kanssa leikkipuistossa, että mikähän tässä kaupunkiasumisessa muka on vikana? Miksi pitäisi sännätä suin päin periferiaan välittömästi, kun raskaustesti näyttää plussaa? Lapsemme ovat maailman ihanimmassa päiväkodissa ja se kalliolainen leikkipuistomme aina täynnä ihmisiä ja leikkikavereita.

Ymmärrän tietenkin niitä, kenelle kaupunkiasuminen on nimenomaan välivaihe ja oikeasti odotetaan muuttoa väljemmille vesille, suurempiin neliöihin ja omille pihoille. Mutta uskon, että joillekin (kuten itselleni) se kaupungista muutto voi olla ajattelematon virhe. Asia joka ikään kuin kuuluu tehdä, joka määrätään jostain ylhäältä: lapsen ei ole hyvä varttua kaupungissa, kyllä pitää olla oma piha, jossa lapset voivat leikkiä, pitää olla turvallisen väljät kadut koulumatkoille. 

Monelle esikaupunkiin tai ihan muualle muutto voi tietysti olla myös esimerkiksi taloudellisen pakon sanelemaa. Emme mekään olisi voineet aikoinaan ostaa yhtään neljääkymmentä neliötä suurempaa asuntoa kantakaupungin liepeiltä. Toisaalta ei ole mitenkään ihmeellistä, että perheet elävät hyvinkin pienissä neliöissä. Kun ei hamstraa, niin mahtuu pienempäänkin ja kaupungissa elämä levittäytyy helposti oman kodin seinien ulkopuolelle. Yksi hyvä esimerkki on Parosen perhe, josta kirjoitin viime vuonna jutun: he asuvat onnellisina 60 neliössä vaikka lapsia on peräti kolme.

Jos voisin kääntää kelloja ja tehdä toisenlaisia ratkaisuja (olettaen, että perheen silloinen toinenkin osapuoli niihin suostuisi), en kuitenkaan vaatisi niin paljon neliöitä tai pihaa grilleineen, vaan parempaa sijaintia. Sellaista sijaintia, ettei ystävien tapaamiseen ja kaupungilla kiertelyyn olisi yhtä suurta kynnystä.

En voi olla miettimättä, kuinka erilaista lapseni vauva-aika minulle olisi ollut, jos en olisi kokenut olevani niin kaukana kaikesta. Se kokemus oli ehkä vain päänsisäinen kokemus eikä todellisuutta ollenkaan, mutta uskon silti, että toisenlainen asuinpaikka olisi tehnyt vauvavuodesta minulle helpomman. Vauva-ajan kodistamme oli 50 minuutin matka keskustaan ja se oli liikaa, jotta olisin lähtenyt. Koin monesti olevani kodin vanki.

Missä te kasvatatte mieluiten lapsenne?

Äiti, miksi kiusaat toista äitiä?

Olen miettinyt jälleen viime aikoina mom shamingia, äitihäpäisyä, äitien kokemaa tuomitsemista ja ihan puhdasta kiusaamista ja somessa lynkkaamista. Aiheen pinnalle toivat caset Rita Niemi-Manninen ja korvikemaito sekä myöhemmin Karoliina Pentikäinen hotellissa.

Niemi-Manninen lopetti Imetyksen tuki ry:n imetysvaikuttajana toimimisen saamansa rajun kritiikin vuoksi. Hän oli arvostelijoiden mukaan liian hyvinvoivan näköinen pestiinsä ja syyllistyi synneistä pahimpaan eli lapsensa ruokkimiseen äidinmaidonkorvikkeella.

Myös bloggaaja Karoliina Pentikäisen synti on äitisheimaajien asteikolla pahimmasta päästä eli hotelliyö miehen kanssa, vaikka parilla on pienet kaksosvauvat. Vauvat olivat isovanhempien hellässä huomassa omassa kodissaan. Hotelliyö oli kuitenkin arvostelijoiden mukaan heittellejättöä pahimmillaan: pyhistä pyhimmän kiintymyssuhteen vaarantuminen nostettiin esiin välittömästi kommenttiboksissa Karoliinan kerrottua rentouttavasta hotelliyöstä blogissaan.

Karoliinan saamien kommenttien silmäily vahvisti päätelmiäni äitilynkkausten taustalla olevista syistä. En usko nimittäin, että yksikään arvostelijoista on oikeasti huolissaan toisen ihmisen lapsista tai heidän kiintymystyylistään. Uskon, että osa muiden äitien valinnoista hermostuneista on kateellisia, kenties katkeriakin siitä, ettei heillä ole mahdollisuutta toimia toisin. He ovat uupuneita, ehkä masentuneitakin eikä valoisampia päiviä ole näköpiirissä. Hekin haluaisivat hotelliin nukkumaan, mutta eivät syystä tai toisesta pääse. Minäkin olen ollut kateellinen joillekin äideille siitä, kuinka helposti he pääsevät tekemään omia juttujaan ja kuinka ihanan kannatteleva on heidän tukiverkkonsa. Kateus on ihan inhimillinen ja ok tunne, mutta sen purkaminen muihin ei.

Toisenlainen lynkkaajatyyppi tuntee epävarmuutta omista valinnoistaan. Äitiydessä onnistuminen on monelle niin tärkeää, että toisten äitien toisenlaiset valinnat koetaan uhaksi. Sekin on inhimillistä. Oma lapsi on tärkein asia maailmassa. Tietysti haluaisimme olla varmoja, että teemme tämän äitiytemme oikein. Jos joku tekee toisin, se muistuttaa joskus pelottavallakin tavalla siitä, ettei varsinaisesti ole mitään vakuuksia siitä, että oma tapamme on oikea.

Minua itseäni ärsyttävät kaikenlaiset määreet, termit ja teoriat, joita vanhemmuuteen liittyy. Ne antavat äideille mittareita, joilla arvioida omaa ja muiden äitiyttä. Niihin saattaa myös helposti hurahtaa tai saada niitä kohtaan aivan pakkomielteen ja niillä voidaan täyttää tyhjiä kohtia elämässä.

Esimerkiksi täysimetys-termi saa savun nousemaan korvistani. Jotkut pitävät sitä täydellisen imetyksen mittarina. Jos et täytä täysimetyksen pilkuntarkkoja sääntöjä, olet epäonnistunut ja huono äiti? Onneksi et. Rakastin imettämistä joka solullani (kun se viimein sujui) mutta en todellakaan ollut täysimettäjä eikä minulla ollut pienintäkään kiinnostusta sellainen olla. Toisinaan pumppasin maitoa pullosyötöille, toisinaan en. Lapseni sai vatsaansa iloisen sekamelskan äidinmaitoa ja korviketta ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Myös kiintymyssuhdeasiat voivat selkeästi sekoittaa pään. Pahoittelut rönsyilystä, piti puhumani äitikiusaamisesta mutta muutama sana myös kiintymyssuhteesta. Ilta-Sanomissa oli nimittäin niin tärkeitä ja ihanan freesejä ajatuksia aiheesta. Ilta-Sanomat siis käsitteli Karoliinan casea muutenkin kuin vain esittelemällä typeriä sheimauskommentteja. Lehti oli haastatellut Väestöliiton pari- ja perhesuhteiden asiantuntija Minna Jaakkolaa ja lastenpsykiatrian professori ja Tampereen yliopistollisen sairaalan ylilääkäri Kaija Puuraa aiheesta, voiko pienen vauvan jättää isovanhempien luoksi hoitoon.

”Pienen vauvan voi jättää hoitoon tutulle ja turvalliselle aikuiselle vauvan omassa kodissa, eikä vauva vahingoitu tästä”, Jaakkola sanoi. Puura on täsmälleen samoilla linjoissa ja muistutti vielä, ettei kiintymyssuhdeteoriaan pitäisi suhtautua niin pelokkaasti, kuin moni nykyvanhempi suhtautuu. ”Kiintymyssuhde ei ole ihan niin hauras, että siihen yksi tai kaksi yötä vaikuttaa. Eroja voi tulla siitäkin syystä, että lapsi joutuu sairaalaan, eikä vanhempi voi olla siellä mukana. Luonto on varustanut ihmislapset tietynlaisella vastustuskyvyllä, emmekä mene niin helposti rikki.” Hän sanoi myös, että on lapsen etu, että tällä on elämässään monta luotettavaa ja hyvää aikuista, joihin hän voi kiintyä.

Voisimmeko siis kaikki ottaa oman äitiytemme ja muiden äitiydet hiukan rennommin? Luottaa siihen, että olemme riittävän hyviä. Lapsemme eivät mene rikki äidinmaidonkorvikkeesta eivätkä siitäkän, että äidit pitävät huolta itsestään ja parisuhteestaan. Lapsemme eivät vaarannu siitäkään, että toiset äidit toimivat toisin kuin me.