Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Näistä en luovu tänä(kään) vuonna

38-ripsari

En käsitä, miten en ole tajunnut 38-ripsareiden ihanuutta aiemmin. Tuskin käyttäisin sellaista vieläkään, ellen olisi saanut Miialta hänen kauneusboksiaan, johon kuului Tony Molyn supertuuheuttava 38-ripsari. Olisin varmasti muuten säästynyt muutamalta silmärypyltä, jos olisin käyttänyt aiemmin 38:a. Sitä ei kun ei tosiaan tarvitse mitenkään hinkata pois, vaan se lähtee ikään kuin palasina tarpeeksi lämpimässä vedessä. Nerokkuutta, jota en tosiaan vain tajunnut aiemmin. Miialta saamani puteli vetelee viimeisiään ja aion todellakin ostaa uuden.

Blondi tukka

Olen ehkä identiteetiltäni vielä tummatukkainen, mutta tykkään kyllä tästä vaaleasta hiusväristä sata kertaa enemmän kuin vanhasta. Oma väri oli tietysti älyttömän helppo, sillä tyvikasvusta tai sävyn muuttumisesta ei tarvinnut välittää mutta olihan se auttamattoman tylsä. Blondissa tunnen jostakin syystä oloni itsevarmemmaksi, vaikkakin välillä kiroan sitä, että väriä joutuu oikeasti jatkuvasti ylläpitämään ja kuivia latvoja hoitamaan extra-tarkkaan.

Varsi-Dyson

Mulla ei ole uudessa kodissani ollenkaan perinteistä perässä vedettävää imuria vaan ainoastaan Dysonin varsi-imuri. Tuskin käytän enää perinteistä imuria, sillä imuroiminen on niin älyttömän helppoa ja vaivatonta laadukkaalla varsi-imurilla. Sillä tulee imuroitua nurkkia monta kertaa viikossa, koska sen esille ottaminen on vain niin vaivatonta. Siis jopa minä, tunnettu siivoamisen välttelijä, tartun tähän imuriin!

Saliharrastus

Olen vuoden ajan käynyt aamupäivisin salilla ja tykännyt treenirytmistäni paljon. Salilla ei ole aamupäivisin juuri ketään ja tykkään, kun salilla on väljää. Ajattelin kuitenkin upgreidata treenit nyt uuden vuoden kunniaksi niin, että minulla on myös mahdollisuus iltatreenailuun ja lapsiparkkiin. Lapsi kun viihtyy erilaisissa leikkipaikoissa ja toivoi monesti vanhassa kodissammekin, että lähtisimme leikkitädin eli lähisalin lastenhoitajan luo 🙂 Saa nähdä millainen kulttuurishokki odottaa, kun salilla onkin ilta-aikaan enemmän sakkia kuin aamulla.

Kukkamekot

Meikäläisen luottotyyli: kukkamekko, Martensit tai Vansit ja näin talvisin mustat sukkahousut. Maailman helpoin univormu. Ihastelen aina sellaista trendikästä Kim Kardashian -tyylistä all beige -lookia, mutta valitsen kuitenkin sen vanhan tutun bohotyylin itselleni.

Miksi terapiassa käyminen hävettää?

Silmiini osui tänään Me Naisten juttu terapiassa käymisestä ja siitä, miksei siitä ole aina kauhean helppo mainita muille. Olen ollut omasta terapiastani aika avoin, olenhan kertonut siitä blogissa ja Instagramissa tuhansille ihmisille. Tästäkin huolimatta huomaan tosielämän kohtaamisissa, ettei terapiasta mainitseminen ole täysin luontevaa. Olen sanonut joillekin puolitutuille ihmisille ”käyväni asioilla”, vaikka olen oikeasti lähtenyt viikottaiseen terapiaani.

Aloin miettiä, sanoisinko koskaan salille tai vaikka hierontaan mennessä, että ”käyn asioilla”. En ikinä. Salilla käymistä muistaisin taatusti oikein korostaa. Vaikka näistä kolmesta terapiassa käyminen lienee lopulta kaikista fiksuinta.

Mielenterveyden ongelmat eivät ole enää yhtä piinallinen tabu kuin joskus aiemmin, muttei terapiassa käyminen silti ole ihan niin mainstreamia, että siitä voisi puhella ilman mitään disclaimereita. En tiedä, onko tilanne toinen esimerkiksi Jenkeissä – sellaisen kuvan ainakin sarjoista ja leffoista saa. Että terapiassa käyminen on ihan normi.

Me Naisten jutun kirjoittaja kertoi maininneensa terapiastaan sukulaislounaalla ja joutuneensa samalla kiusallisen hiljaisuuden ympäröimäksi. Yksi sukulaisista oli lopulta rikkonut hiljaisuuden ja kysynyt huolestuneena, eihän jutun kirjoittajan kaikki rahat kulu terapiaan. (Psyko)terapia on valitettavasti aika kallista, vaikka siihen saisi Kelan tuen, mutten keksi paljon parempia rahareikiä kuin oma terveys.

Kenties vaikeimmaksi yleisöksi terapia- ja mielenterveysasiossa olen kokenut deittikumppanit. Jos olen maininnut kirjastani ja sen nimestä, olen rientänyt selittelemään, että enhän mä siis oikeasti mikään hullu ole. En kuitenkaan ole vielä törmännyt ihmisiin, jotka jotenkin kauhistelisivat taustaani. Kehottaisinkin luottamaan ihmisiin ja siihen, että suurin osa (etenkin meistä milleniaaleista) lienee ihan järkevää porukkaa, joka pitää terapiassa käymistä ainoastaan fiksuna vetona ja esimerkiksi synnytysmasennusta varsin tavallisena vaivana. Terapiaa kauhisteleville boomereille voikin sitten sanoa tiedätte kyllä mitä.

Toivon, että terapia on joskus yhtä yleistä kuin vaikka siellä salilla käyminen. Että ymmärrettäisiin, että terapiassa voi ja siellä kannattaa käydä, vaikkei olisikaan saanut mitään diagnoosia. Siksi lupaan nielaista jatkossa epämääräiset selittelyt ”asioilla käymisestä”.

Tässä muita kirjoituksiani terapiasta:

Puoli vuotta terapiaa takana – mikä on muuttunu (Kaikki)

Vuosi terapiaa takana – mikä on muuttunut

Olen fiksu, käyn terapiassa

Koskettava kirjasuositus

Luin Emmi-Liia Sjöholmin uuden Paperilla toinen -kirjan yhdeltä istumalta sunnuntaipäivän aikana. Tapasin toimittajana työskentelevän Emmi-Liian kerran pressimatkalla Tukholmassa ja olen siitä lähtien seurannut hänen tekemisiään, joten siksi uusi kirjakin oli mieleni päällä heti, kun Emmi-Liia siitä somessaan kertoi. Toisaalta olisin varmasti törmännyt kirjaan muutenkin, kaikki nimittäin puhuvat siitä juuri nyt.

Kyseessä on Emmi-Liian kaunokirjallinen esikoisteos. Hän on aiemmin julkaissut pari gluteenitonta keittokirjaa: Viljaton kattaus ja Koko perheen kattaus.

Näin Paperilla toinen -kirjaa kuvailee kustantaja Kosmos:

Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen on häikäisevän taitava omakohtainen esikoisteos. Se on aseistariisuvan avoin kirja naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta. Sjöholm kirjoittaa omasta elämästään, seksistä, tarpeesta miellyttää miehiä, 14-vuotiaana tehdystä abortista, siitä kuinka hänestä tuli parikymppisenä äitipuoli, kuinka hän lopulta sai oman lapsen, rakkaudesta, halusta, itsen etsimisestä ja vähän löytämisestäkin. Paperilla toinen on Sjöholmin esikoinen. Hänen tyylinsä on niin ilmavaa ja vaivatonta, että tekstiä melkein ennemmin hengittää kuin lukee.

Minua kirja kosketti lujaa. Vaikka omat kokemuksesi naiseksi ja äidiksi kasvamisesta ovat paikoin hyvin erilaisia, on niissä kuitenkin surullisen paljon samaa: epävarmuutta, pelkoa, laihduttamista, miesten miellyttämistä…

Parasta kirjassa onkin se, että se sanoo suoraan ja kaunistelematta sellaisia asioita, joita varmasti jokainen meistä (naisista) joskus ajattelee, muttei uskalla sanoa kenellekään.

Suosittelisin tätä ihan jokaiselle, myös miehille, jotta heidän olisi kenties hiukan helpompi ymmärtää, millaista on olla tyttö, nainen ja äiti tässä maailmassa.

Meille äideille koskettavaa sisältöä tarjoaa äitiyden ja äitipuolen elämän riipivät kuvaukset:

Survon hänen kätensä haalariin ja huudan, että nyt on kiire, äiti myöhästyy töistä! Menen työhuoneelle enkä pysty syyllisyydeltäni toimimaan koko päivänä. Haen hänet kotiin jo kolmelta ja teen työt yöllä, kun hän nukkuu.

Annan hänen pelata aivan liikaa puhelimellani, jotta saan hetken lukea kirjaa.

On viikonloppuja, jolloin istun hiekkalaatikon reunalla ja itken, koska maanantai ei tunnu koittavan koskaan.

On viikonloppuja, joiden en halua koskaan päättyvän.

Välillä rakastan yksinoloa enemmän kuin mitään muuta.

Yleensä rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta.

Kirja on muuten kaikenlisäksi harvinaisen kauniin näköinen! Kelpaa siis esiteltäväksi kahvipöydälle. Voit tilata sen vaikka Adlibrikselta (mainoslinkki).