Ajatuksia äitiydestä

äiti

Olen kirjoittanu ”pöytälaatikkoon” jo ihan raskauden alusta lähtien. Osittain siksi, että halusin dokumentoida omat tuntemukseni noilta ajoilta, jotta voisin palata niihin myöhemmin nostalgiapuuskissani. Mutta osittain myös siksi, että suunnittelin jo silloin aloittavani myöhemmin blogin, jos kaikki menisi kriittisessä alkuraskaudessa hyvin.

Nyt olenkin pohtinut, mistä aloittaa bloggaaminen. Siellä pöytälaatikossa on kirjoituksia aina tikkuun pissaamisesta yleiseen imetyspohdintaan asti. Aion palata blogissa Bebe au Lait -Iinan tavoin alkuraskauteen julkaisemalla muistelupostauksia niiltä ajoilta. Tuntuu kuitenkin luontevalta kertoa ensin, kuinka päädyin tähän tilanteeseen – perheen perustamiseen.

Olen edennyt elämässä loppujen lopuksi suorastaan naurettavan pilkuntarkasti juuri niin kuin joskus kovasti suunnittelinkin. Muistan päättäneeni jo ihan pikkutyttönä, että ensimmäinen lapsi pitäisi saada ennen 30:a ikävuotta, mutta ei liian aikaisin kuitenkaan. Perheen perustamista ennen pitää opiskella, luoda vähän uraa, ja joskus 28-29 ikävuoden tienoilla olisi hyvä saada ensimmäinen lapsi. Useinhan tällaiset, varsinkin näin tarkat, suunitelmat muuttuvat ja jopa kariuvat, kun elämä heittelee miten sattuu. Lapsiakaan ei tietenkään niin vain tehdä, vaan niitä siunaantuu, jos on siunaantuakseen.

Olen minäkin toki vastoinkäymisiä kokenut, mutta nyt kun katson elämääni taaksepäin, kaikki on mennyt ihan juuri niin kuin piti. Nuoruuden parisuhteiden ei todellakaan pitänytkään kestää, vaan löysin oikean ihmisen rinnalleni aikuisella iällä. Miehenikin kanssa suhde eteni (vahingossa) oikein oppikirjan mukaan. En ole mitenkään konservatiivinen ihminen – olisin ihan hyvin  voinut perustaa perheen myös avioliiton ulkopuolella, mutta meidän kohdalla kävi niin, että ensin tavattiin, sitten vuoden seurustelun jälkeen muutin mieheni luokse, siitä vuoden päästä ostimme rivitalonpätkän jossa on kaiken lisäksi vielä valkoinen aita. Koiraa ei tarvinnut ostaa, kun sellainen löytyi minulta jo valmiiksi. Asunnon ostamisesta meni puolitoista vuotta kihlatutumiseen ja siitä jälleen vuosi, niin olimme naimisissa. Papin aamenesta kului kuukausi, ja olin täysin suunnitellusti raskaana. Kuten sanoin – suorastaan naurettavan tarkkaa touhua.

En ole koskaan potenut varsinaista vauvakuumetta. Päinvastoin olen kärsinyt ehkä pienimuotoisesta Peter Pan -syndroomasta. En olisi halunnut kasvaa aikuiseksi, jollakin tapaa pelkään vastuuta ja olisin ehkä lykännyt lasten hankintaa vielä, ellen olisi kokenut, että ikä tulee vastaan. Tiedän, että lapsia saadaan paljon myöhemminkin, mutta omalla kohdallani koin näin. Olen etukäteen hieman pelännyt vapauteni menettämistä, vaikka en olekaan mikään menijä koskaan ollutkaan. Menetetyt bileillat eivät koskaan ole huolettaneet – bilehileily on muutenkin jäänyt vuosien takaisiin aikoihin. Jostain syystä olen silti jännittänyt sitä, etten perheellisenä voisi tehdä, mitä milloinkin huvittaa. Tietyllä tapaa tietysti kovin itsekästä, mutta kukapa ei olisi itsekäs.

Minulla on ollut hyvin samanlainen suhtautuminen perheen perustamiseen kuin äidilläni aikoinaan – käytännöllinen. Jos ja kun haluan lapsen, niin mikä jottei nyt. En ole niinkään haaveillut suloisevasta, tuhisevasta pikkunyytistä vaan perheestä. En ole katsonut tulevaisuuteen ja nähnyt kolmekymppistä minua haistelemassa pikkuvauvan päätä vaan keski-ikäisen itseni, jolla on minulle tärkeä sisältö elämässä: oma perhe, johon kuuluu lapsia.

Jos olisin odottanut sitä hetkeä, että olisin ollut valmis ja vauvakuumeillut oikein kunnolla, olisin joutunut odottaamaan kenties hamaan loppuun asti. Siksi tein samanlaisen päätöksen kuin äitini suurin piirtein minun ikäisenä eli päätin, että tämä ”valmiusaste” saa nyt luvan riittää. Loppu tulee itsestään ja uskon, että  kasvan äidiksi luonnostaan, kun sellaiseksi tulen. En ole eläessäni vaihtanut kenellekään vaippoja, en ryntää paijaamaan jokaista vastaan tulevaa vauvaa, enkä ole oikeastaan edes juuri osannut olla lasten kanssa. En silti epäile hetkeäkään, etteikö minusta tulisi hyvä äiti omalle lapselleni.

Kuvituksena oma äiti-idolini, eli oma äitini. Ja minä vauvana.

7 Comment

  1. Tervetuloa bloginaapuriksi! 🙂

    Täällä toinen Peter Pan. Kirjoitin lukioaikoina yhden aineenkin siitä (siis Peter Panista), ja miten en halunnut täyttää edes tuota 18 ikävuotta. Ehheh. Kuulostaa hyvin tutulta nuo vastuupohdinnat. Ja kyllä se vieläkin kauhistuttaa, että nyt joku pieni ihmisenalku on tässä vieressä ja oma vastuun määrä on vähintäänkin tuplaantunut. Mutta, koko ajan se tuntuu vain luonnollisemmalta ajatukselta. 🙂 Aikuiseksi en silti tietyissä asioissa kyllä aio kasvaa varmaan ikinä.
    Ja en muuten usko, että sitä on koskaan sillä tavalla valmis… Äitiys tuo mukanaan niin paljon kaikkea odottamatonta, johon vaan pitää sopeutua ja kasvaa, kuten sanoitkin. Itsellä on tässä nyt meneillään parikin henkisen kasvun prosessia. Hermojen kasvattaminen pitkällisten yönukutusten muodossa sekä ruoan kanssa suttaamisen sietäminen. x) Ihan perushommia siis.
    Jäänkin seurailemaan, kun vaikuttaa kivalta tämä blogisi! 🙂

    1. Kiitos Jenni! Hauskaa olla lempparibloggaajan naapurina!

  2. Henrika says: Vastaa

    Onnittelut raskauden johdosta <3! Ja nautinnollista loppuodotusta 🙂 Olen 28-vuotias tuore äiti, joten tulen suurella mielenkiinnolla lukijaksesi. Minulla on kolme viikkoa vanha pieni tyttö, joten esikoisen odotusaika ja siihen liittyvät ajatukset sekä jännitys ovat vielä erittäin tuoreessa muistissa. Ehkä vielä on myös jonkinlainen halu ja tarve "jakaa" omia kokemuksia, mikäli niistä on jollekin toiselle jotakin iloa 🙂 Kenties siis innostun kommentoimaan jatkossakin kirjoituksiasi. Täytyy sanoa, että omakin parisuhde ja perheen perustaminen on edennyt melkolailla suunnitellusti ja toivotusti, mistä olen erittäin kiitollinen, sillä tiedän ettei nämä asiat ole itsestäänselvyyksiä.

    1. Kiitos paljon ja onnea itsellesi! Kommentoi ihmeessä niin paljon kuin sielu sietää. Muiden kommentit ovat tietysti bloggaajalle se bloggaamisen suola 🙂

  3. Mulla on hyvin samanlaiset ajatukset perheen perustamisesta kuin sulla. En ole koskaan tuntenut vauvakuumetta, enkä erityisesti innostu vauvoista (paitsi omistani silloin kun sellainen on, tietysti), mutta olen aina tiennyt haluavani oman perheen. Tai en aina, mutta kohdattuani oikean ihmisen jonka kanssa perustaa perhe.

  4. piupali says: Vastaa

    Paljon onnea raskaudesta!<3 Mulla olikin toisen blogin perusteella syntynyt tämmöinen aavistus. Sitten aloin selailla blogiasi ns. sillä silmällä ja huomasin että asukuvissa saattaisit piilotella jotain. 🙂 Mä olen 27v, esikoisen sain 25-vuotiaana muutaman vuoden odotuksen jälkeen. Vauvakuumetta en varainaisesti potenut ikinä, toinen lapsi haluttiin koska – no, haluttiin että lapsia on enemmän ja ajateltiin selviytyä pakollisesta pahasta eli vauvavuodesta. Mutta! Toisen lapsen syntymä laukaisi mussa vauvahulluuden. Mä oon just se joka lirkuttelee bussissa jokaiselle hampaattomalle naamalle ja itkee kun oman vauvan pienet vaatteet pitää pakata pois. Eli vauvakuumeen voi saada myös jälkijättöisesti.

    Jos yhtään lohduttaa, niin itsellä alku- ja keskiraskaus olivat molemmilla kerroilla vaikeinta aikaa. Pahoinvointia ja kamalaa väsymystä. Loppuaika mennyt sitten tosi mukavasti, olen pystynyt liikkumaan hyvin loppuun asti jne. Parempaa loppuraskautta sulle! 🙂

  5. Täällä toinen Peter Pan-syndroomasta kärsivä. Olosuhteiden pakosta jouduin itsenäistymään niin nuorena, että nuoruus jäi tavallaan elämättä ja olen sitä tässä toisella vuosikymmenelläni paikkaillut parhaani mukaan, toki kohta 30-vuotiaana en vieläkään ole ”vanha”. Elämä tuskin loppuu siihen kun kahdesta ihmisestä tuleekin kolme. Itse en esimerkiksi sulkisi pois sitä etteikö äidiksi tultuaan voisi muuttaa vaikka toiselle puolelle maailmaa jos niin haluaisi. Toista se taisi olla ennen.

    Voin samaistua moneen mainitsemaasi kohtaan, mutta varsinkin siihen, että en ole ikinä haaveillut pikkunyytistä, vaan perheestä. Vaikka ei sekään aina ole ollut unelmani, ja eihän se tosiaan ole varmaa, suodaanko juuri minulle lapsia. Tässä vaiheessa, kun raskauden suunnittelu ei ole alkanutkaan (vaikka täydellisen miehen löysin monen virheen jälkeen), tuntuu, että voisin huolettaa ohittaa vauvavuoden ja siirtyä vaikka niihin kuuluisiin ruuhkavuosiin, jossa elämä pyörii työn, supermarketin, päiväkodin ja kodin välillä. Olen kuitenkin varma, että äitiyteen kasvaa ja siitä hetkestä lähtien kun saa syliinsä kahden ihmisen rakkaudesta syntyneen ihmeen, ei haluaisi hukata hetkeäkään.

Vastaa käyttäjälle Irene Naakka Peruuta vastaus

Nimi/nimimerkki tulee näkyviin blogissa. Email ei tule näkyviin.